Annoin poikani adoptioon 5vuotta sitten, kuuntelin muita, en itseäni. Kaksi vuotta adoption jälkeen, tajusin mitä olin menettänyt, mitä olinkaan mennyt tekemään? Joka ilta itkin itseni uneen. Odotin sitä päivää, kun saan pojasta kuvan. Se päivä koitti ja tästä ikävästä ja pahasta olosta ei tule loppua. Olen kyllä iloinen, että poika on hyvässä, rakastavassa perheessä, onnellinen ja terve. Ajatukset pyörii, miten meillä olisi mennyt? Mitä kaikkea olisimme kokeneet yhdessä? Olen todella hajalla ja haluaisin kuulla muiden kokemuksia?
Kunpa voisi mennä 5vuotta taaksepäin..
Kunpa voisi mennä 5vuotta taaksepäin..
Vastaukset 5
Vanhimmat
Onneksi tiedät missä poika on ja hänellä on hyvä koti. Nyt pitäisi vain päästä ymmärrykseen ja sopuun että asia on nyt niin ja menneisyyteen ei ole paluuta. Jospa sinulla ei olisi ollut mahdollisuutta ja voimia antaa pojalle turvallisia elämän alkuvuosia ja läheisten tilannearvio on ollut silloin oikea.
Olen kovin pahoillani tapahtuneesta. Tiedän että kuulostaa kliseiseltä, mutta en tiedä mitä muutakaan kirjoittaa, edes muutaman päivän miettimisen jälkeen.
Odotan mieheni kanssa (suomalaista) adoptiolasta. Minulla ei ole tarjota lohdutuksen sanaa. On hyvin surullista että sinulta "huijattiin" lapsesi, en keksi muuta ilmaisua. En tiedä mitkä tekijät johtivat tilanteeseen. Siitä kyllä annan sinulle täyden tunnustuksen, että synnytit lapset. Niin kovin monet tekevät abortin, enkä voi heitä siitä moittia: lapsen kantaminen, synnyttäminen, hänestä luopuminen ja myöhemmin ihmisten kyselyt ovat jotain niin rankkoja etten itse pystyisi sellaiseen. En voi edes kuvitella mitä olet kokenut.
Vaikka edellinen kirjoittaja käyttikin kovaa kieltä, ainakin minusta, niin olen hänen kanssaan samaa mieltä siitä että ainakin tiedät että poika on hyvässä kodissa. Kirjoituksestasi paistaa paha olo. Oletko käynyt jossain "ammatti-ihmisellä" juttelemassa? Ymmärsin kirjoituksestasi ettet voi jutella läheistesi kanssa nykyisestä olostasi. Toivottavasti löydät jonkin terapiaryhmän jossa voisit käydä asioita läpi muiden saman kokeneiden kanssa. Adoptiota odotellessani olen huomannut että tuki toisilta samassa elämäntilanteessa olevilta on parasta tukea.
Toivon ja rukoilen että omaa lastani ei ole "huijattu" biologiselta äidiltään, vaan hän on tehnyt päätöksen adoptiosta aivan itse.
Yritä kestää. Kuulostaa jälleen kliseiseltä, mutta kaikesta pahasta huolimatta yksi asia on varmaa, olet tehnyt kahdesta ihmisestä erittäin onnellisia antamalla heille lapsen.
Itse pohdin parhaillaan vakavasti annanko syntyvän lapseni adoptioon- aborttia en halunnut tehdä, mutta elämäntilanne yms jaksamiseni on aivan katkeamispisteessä. Tuntuu etten vain jaksaisi.... Tulin raskaaksi ehkäisystä huolimatta, lapsia minulla on jo. MItä ihmettä tekisin, olen niin sekaisin, tunnetilat ja ajatukset heittelehtii tunnin välein :(
Olen samaa mieltä, että adoptio on sinänsä hyvä päätös, jos se on tarkoin harkittu. Aborttia en olisi itsekään koskaan voinut tehdä. Mutta mistä sen tietää, onko se tarkoin harkittu, en tosiaankaan haluaisi löytää itseäni samasta tilanteesta kuin ap. Voimia, et ole tehnyt mitään väärää silti, uskoit tekeväsi oikein. Saatko mitenkään yhteyttä tähän perheeseen, että voisit edes tavata poikaa?
Kun katselet nyt noita sisaruksiasi niin ei ole helppo katsella myöskään ja tuntea omassatunonnossaan, että on murhannut yhden heidän sisruksistaa. Kyllä adoptio on sittenkin parempi ratkaisu ja nykyää voi vielä tavata lasta. Et nytkään ole sen valmiipi abortiin.
Tehtiin vain sopimus, että saan kuvan ja kirjeen kun hän täyttää viisi. Ajattelin pela:sta kysyä vielä onnistuuko edes kirjeen saaminen silloin tällöin. Tuskaa tekee lukea, mutta helpottava olla, kun tietää kaiken olevan hyvin.
Kamalia tilanteita tämmöiset päätöksenteot! Jos adoptioon päädyt, toivon sinulle jaksamisia ja tukea sen jälkeiseen elämään. Itse ajattelin muinoin, että asia ei jää kaivelemaan sen pahemmin..Mutta kun ikää on tullut ja elämä raiteillaan, ikävä on kova ja tuska viiltävä.