Mieheni kuoli jouluna 2002. olimme mökillä joulun vietossa mummin ja ukin kanssa.olin itse silloin raskaana. oli 22.12 ja mieheni lähti hakemaan joulukuusta. hän ei ikinä palannut siltä matkalta. kaksi tytärtämme olivat pihalla leikkimässä, kun mieheni lähti. hän ei kerennyt porttia pidemmälle.auto kaahasi mutkan takaa ja mieheni jäi alle. lapset rupesivat kirkumaan ja ryntäsin mummin ja ukin kanssa ulos. näky oli kamala. mieheni makasi tiellä verisenä. soitin ambulanssin mutta mitään ei ollut tehtävissä. se joulu oli haikea. mieheni pään yli oli mennyt rengas ja vatsan kohdalta. kaikki itkivät jouluaattona ja pukkikaan ei kohentanut paljoa mielialaa. lapset eivät uskalla mennä autoon. kolmas lapseni ei ikinä nähnyt isäänsä. hautajaisissa juoksin kesken muistotilaisuuden ulos ovista, että sain olla rauhassa. kolmas lapseni joka on poika syntyi viikko hautajaisten jälkeen.siskoni on auttamassa minua lasten hoitamisessa. tuntuu kuin koko elämä olisi pilalla. en ole nauranut pitkään aikaan ja lapset ovat surullisia. olemme käyneet juttelemassa mutta ei ole paljoa auttanut. joulu on ollut surullista aikaa. pelkään, että jos itsekkin jään auton alle, niin kuka huolehtii sitten lapsistani? olen epätoivoinen. miten saan takaisin elämäniloni?
Mieheni kuoli
Miestään aina rakastava nai...
114935
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Otan osaa tapahtuneeseen.
Muistathan kuitenkin, että hyvin harva kuolee tuolla tavalla. Ja tuskin se kaksi kertaa tapahtuu samalle perheelle. Koskaan ei kuitenkaan tiedä, tavallinen ihminen on aika puolustuskyvytön kun 1000 kiloa rautaa menee yli...
Elämänilo? Sanoisin, että niitä on ainakin kolme.
Heidän takiaan, jos ei muuten, sinun tulee iloita. Tai ainakin yrittää parhaansa.
Sureminen ei miestäsi tuo haudan takaa. Klooniteknologia ehkä, mutta ei sureminen.
Jaksamista.
Jäin leskeksi 22 vuotta sitten 29 vuotiaana.
Lapsia kolme nuorin vasta 1½ vuoden vanha.Suru
oli valtava,hän ei kuollut onnettomuudessa vaan
syöpä vei hänet minulta ja lapsilta.Mutta lasten
vuoksi oli jaksettava eteenpäin vaikka välillä
päivät olivat sumun verhoomia ei nähnyt eikä
kuullut mitään ja kuitenkin oli läsnä.Jotenkin
siitä vaan selviää,kun on pakko.Muistot säilyy
sydämessä ja jossain se surukin siellä on,mutta
ei hallitse enää elämää.Ikävä tulee jokus näinkin
monien vuosien jälkeen ja ajatus siitä millaista meillä nyt olisi.Mutta selvinnyt olen ja lapset
jo fiksuja aikuisia vaikka heidät yksin kasvatin.
Jaksamista kyllä sinä ilon vielä uudelleen löydät
kyllä ymmärrän sua täysin itse jäin leskeksi kun mieheni sai sydän kohtauksen 2001 joulunaikaan.
ei kyllä joulu tuntunut miltään.en edes tajunnut et on joulu.ja siksi ymmärrän sua miksi joulut ovat vaikeeta aikaa.mutta toivon sydämestäni et jaksat pienten lastesi takia.he tarvitsevat sinua.
itselläni vaikka on jo aikaa niin kyllä se ikävä ja kaipaus on suuri voimia sulle jaksaa eteenpäin.
vaikka helppoa se ei ole. itse huomasin kyllä saman kun menetin mieheni.
Olen ammatissani joutunut näkemään paljon vastaavanlaisia tapahtumia ja olen pahoillani puolestasi.Tuskin yhtään helpottaa, mutta miehesi kuolema oli nopea ja hän ei joutunut kärsimään.Kaikille ei loppu tule nopeasti-ikävä kyllä.
Saitko sinä minkäänlaista kriisiapua heti onnettomuuden jälkeen? Entä onko sinulla tällä hetkellä minkäänlaista ammattiapua saatavissa?
On hyvä, että sinulla on sukulaiset tukenasi, mutta voisi olla erittäin hyvä, jos pääsit juttelemaan joko terapeutin tai psykiatrin kanssa, vaikka ihan lastesi takia.
Myös lapsille voisi olla hyvä päästä tapaamaan jonkinlaista ammattiauttajaa. Lapset toisinaan reagoivat suruun aivan eri tavalla kuin me aikuiset.
Lisäksi on olemassa vertaisryhmiä, joissa on myös menetetty oma läheinen. Ehkä sinäkin voisit saada henkistä tukea ja voimaa ihmisiltä, jotka tietävät miltä sinusta tuntuu. me,jotka emme ole itse kokeneet samanlaista kokemusta, emme mitenkään pysty täysin samaistumaan sinun kokemukseeni.
Itse pyrin hoitohenkilökuntana aina ottamaan huomioon myös menehtyneen omaiset, tarjoamalla heille kriisiapua.
Toivotan Sinulle ja lapsillesi paljon voimia!
Hei, Uskon, että aika ja läheisesti parantavat sinut. En halua kehottaa "tarttumaan itseään niskasta kiinni", koska se on kelvoton neuvo, mutta - ovathan sinulla edelleen lapsesi, ja ilmeisesti esim. sisaresi. Elän itse tiettyä menetysprosessia tietämättäni, miten hyvin ja pian toivun, mutta - vaihtoehtoa ei ole. Mutta ei kyllä ole varmaa reseptiäkään. Ainoa mikä on mahdollista on yhdistelmä omia ponnistuksia, vuorovaikutusta läheisten kanssa, mielekkäitä aktiviteetteja, tarvittaessa ammattiapua - sekä ajan kulumista. Minusta muuten kohdennettu suru - se että tosiaan suree jotakin tiettyä tapahtumaa, asiaa tai henkilöä - on niin kovin paljon parempi kuin jos tunteet jäävät "pulloon".
täytyy jossain vaiheessa päättää lopettaa sureminen. Tai päättäkää lasten kanssa yhdessä.
Joskus käy niinkin että suremiseen jää koukkuun ja se on kanssa yksi tapa paeta elämää.
Päättäkää että arvostatte omaa elämäänne niin paljon ettette pilaa sitä liiallisella suremisella.
Kaikella on aikansa.
Oikeasti saat näiltä palstoiltakin paljon apua jo siksi et ole yksin ja kun on vielä lapset.. siitä vaan alatte taas elää..
Kauhistutti tuo loppukommennti.."siitä vaan alatte taas elää" siis mitähh!!!?? Ilmeisesti olet kokenut saman, eli myös menettänyt puolisosi. Itse en kyllä ymmärrä, että miten niin ala taas vaan elää, kun on koko elämältä viety pohja. Ihminen joka olisi kuulunut siihen elämään onkin yhtäkkiä poissa, lapsilta isä, kyllä saa aika vahva ihminen olla että siinä voi vaan päättää alkaa elää uudelleen. Samaa mieltä olen kyllä siitä, että myös suruun voi jäädä koukkuun, mikä ei lasten eikä itsensä kannalta ole järkevää. Mutta ajattelen myös, että surusta kasvaa pois sitten kun on surrut valmiiksi. Tietysti surrakin voi "kaikessa hiljaisuudessa" eli lasten ja oman itsensä vuoksi pyörittää perheen arkea, mutta jokaisen tulisi antaa itselleen myös lupa surra valmiiksi, kullakin on oma tapansa käsitellä näin valtavaa surua. Itselläni toimi se, että elin, mutta myös surin ja elin menneisyyttä uudelleen muistoissani. Pikkuhiljaa huomasin kuinka suurin suru alkoi väistymään ja tilalle tuli kaipaus ja kauniit muistot, joita edelleen vaalin myös lasten mielessä ja sydämessä. Mutta jokaiselle saman kokeneelle voimia!
Olen myös jäänyt leskeksi 35 vuotiaana ,mieheni kuoltua tapaturmaisesti.Se on kauheata kun elämä muuttuu silmänräpäyksessä ja että menettää elämänkumppanin ja lapset isän.Elämä täytyy jatkua kaikesta huolimatta mutta siihen kuuluu myös suruaika ,se on normaalia että suremme mene tettyjä rakkaitamme.Jos emme voi surra on epänormaalia. Surutyöhön kuuluuu monia eri vaiheita ja kun kaikki nämä vaiheet on käynyt läpi niin elämä alkaa taas pikkuhiljaa näyttää vähän valoisammalta.Suremista ei vaan voi lopettaa noin vaan eikä tartte edes yrittää,sillä sekin aika tulee sitten aikanaan.Kyllä sitä omaa elämää arvostaa vaikka sureekin .sehän on ihan varma. Kaikella on aikansa
Otan osaan teidän suureen suruun ja menetykseen. Miksi kaikki kääntyy päälaelleen kun kaiken pitäisi olla hyvin? Sitä ei voi millään ymmärtää! Mieheni kuoli äkillisesti sairaskohtaukseen minun ollessa 23-vuotias. Siitä kaikesta on jo kuusi vuotta. Ikävä on välillä suunnaton, mutta pakko jatkaa kaikesta huolimatta omaa elämää... Voimia sinulle ja lapsille!
otan koko sydämestäni osaa kohtaloosi.tätä elämää ei aina ymmärrä eikä tapahtuneelle löydy selitystä.
jos yhtään lohduttaa,niin et ole yksin leskenä maailmassa.itse jäin leskeksi vasta 23.8.04 ja suru,yksinäisyys ja kaipaus on suunnaton.en saata ymmärtää,miksi minulle kävi näin? olimme juuri rakentaneet omakotitaloa vuoden päivät ja ehdimme asustaa siellä vain kuukauden,kun mieheni 38-vuotiaana sairastui aivokalvontulehdukseen,joka johti aivoverenvuotoon ja lopulta aivokuolemaan.koko homma alusta loppuun kesti vain 12 päivää.nyt koitan maksella huimaa velkaa yksinäni ja koittaa jaksaa 6-vuotiaan tytön äitinä
vaikka sydämeni huutaa tuskasta ja hautajaisetkin ovat vasta edessä.toivotaan,että sinun ja minun ja kaikkien leskien elämään astuisi jossain vaiheessa uusi mies,joka haluaisi pitää meistä ja lapsista huolen.on aika surulle,mutta entistä se ei tuo takaisin.ja muistot säilyy,mutta elämä ympärillä jatkuu,vaikka nyt tuntuukin,että otsassa lukee sana leski.
Minusta te olette kokeneet järkyttävän suuren surun, mitä kenekään eikä koskaan pitäisi kokea. En edes osaa kuvitella miltä teistä tuntuu, mutta haluan toivottaa teille voimia ja toivon sydämestäni jotakin oikein mukavaa teille tapahtuvaksi elämässänne.
Olen raskaana ja minulla on ihana aviomies. Kuulin juuri että työkaverini mies oli kuollut. Tuli niin paha olo ja tietyllä tavalla syyllinen. Mitä mitä voisin tehdä..enhän edes tunne kunnolla tätä ihmistä. Mutta tuntuu pahalle, kumpa voisin heittää näitä onnen ja voiman säteitä teidän päälleenne ja ne auttaisivat.