Epä-äidillinen äiti?

Olen varmaan sellanen äiti, millaiseksi sinä luulet tulevasi :)
Minulla on kaksi lasta, enkä ole koskaan viihtynyt hiekkalaatikolla. Molempien kanssa olin vuoden himassa jonka jälkeen lapset ovat olleet tarhassa. Podin mielettömän huonoa omatuntoa siitä kun en kiljunut riemusta aamulla kun oli aika lähteä puistoon, raskausaikanakaan en innostunut muiden vauva höpinöistä yms. Nyt olen itse oppinut hyväksymään sen millainen olen, mutta silloin kun lapset olivat pieniä suoraan sanoen häpesin itseäni ja tuntemuksiani.. Ja suoraan sanoen tein lapset vain sen takia kun mies halusi ja en "voinut" sanoa mitä asiasta ajattelin. Nyt olen kyllä iki-onnellinen lapsistani jos joku meinaa jotain kirjoittaa.. En varmaan vastannut mitään mitä kysyit, mutta muista että kaikki eivät ole niitä pullan tuoksuisia äitejä, meitäkin pitää olla ;)

Olen itse tullut äidiksi 18- vuotiaana. En tosin ihan vahingossa, mutta kuitenkin. Ennen raskautta ja äitiyttä luulin olevani/ tulevani "pullantuoksuiseksi" äidiksi. Toisin kuitenkin kävi.
Ehkä nuoruudesta johtuen, tai mistä lie, mulla oli kuva ja kuvitelma siitä millaisia äidit on. Mulla oli tietty ihanne, miksi ihminen muuttuu kun hänestä tulee Äiti. Vaan toisin kävi. Ei ihminen muutu. Kasvaa, kyllä, mutta ihmisenä olen edelleen se sama mitä ennen äitiyttäkin.
En ole koskaan tuntenut oloani kotoisaksi missään muskareissa. En osaa aksarrella. minulla ei ole mielikuvitusta, en viihdy hiekkalaatikon reunalla.
Kuitenkin olen 100% varma siitä että olen lapsilleni paras äiti. Olen omanlaiseni äiti, ja rakastan lapsiani enemmän kuin mitään muuta. Annan lapsilleni aikaa, juttelemme paljon, he ovat mukana arkiaskareissa (mm. ruuanlaitossa, leipomisessa). Kyllä lapsi selviää hengissä ilman hirveää viriketulvaa ja harrasuksia heti vauvasta. Toisaalta sitä "muskari- ikää" kestää vain vähän aikaa. Lapsi on sinun lapsesi sen jälkeenkin. Omalta kohdaltani voin sanoa, että olen alkanut nauttimaan äitiydestä enemmän lasten kasvettua. He ovat ihan hauskoja tyyppejä omine mielipiteineen, on oikeastaan hauska seurata heidän kasvuaan :)
Eli siis (punainen lanka katosi johonkin :)) jokainen äiti on omanlaisensa, ja (tiettyjä poikkeuksia lukuunottamatta) jokainen äiti on lapselleen ihan varmasti se paras äiti.

ps. Mitä niihin vouhottajiin tulee- heidät saa suodatettua aika hyvin pois, kukin tallustaa tyylillään :)

Luulempa, että sinusta tulee oikein hyvä äiti, kukin taaplaa tyylillään. Olet nyt juuttunut vain johonkin mielikuviin millaisia äitien muka pitäisi olla.
Tsemppiä raskauteen ja synnytykseen!

Noita aikasempia juttuja kun luin niin tulee mieleen että sama juttuhan se on odotusajasta. Pitäisi olla muka niin hehkeä ja puhjeta kukkaan (?). Tässä sitä nyt sitten ähisten ja puhisten eteenpäin mennään ja kärsitään kaiken maailman ummetuksesta, närästyksestä, suonen vedoista, raskausarvista, tunnon tuskista kun tuli syötyä sitä "kiellettyä" juustoa hippunen jne.

teille kannustuksesta. Oli helpottavaa huomata, ettei todellakaan tarvitse olla mikään viriketouhuäiti. Ja minunlaisiani ihmisiä löytyy :-)
Ehkäpä äitiydestä sitten selviytyy (pakkohan on selviytyä ;-), jos lapsia tulee maailmaan). Kauhistuttaa silti ajatus yhä edelleen. Huh!

Vielä kysyisin sellaista, että onko kokemusta tilanteesta, jossa äiti olisi siv.rekisterissä ja isä ev.lut tai päinvastoin? Miten olette ratkaisseet ongelman? En haluaisi lasta ev.luterilaiseksi ennen kuin hän itse on kykeneväinen valitsemaan mahdollisen vakaumuksensa. Ongelmia asian kanssa? Tuosta voi tulla melkoinen riita meillä... En nimittäin tunnusta mitään uskontoa, enkä halua ketään uskontoihin pakottaa. Kirkosta erosin 16 vuotiaana.

Olen melko lailla samanlainen siinä suhteessa, että aikaisemmin en edes ajatellut lapsia elämääni. Eipä niitä kyllä yksin saisikaan... Olen elänyt hyvin itsenäistä elämää; harrastanut, matkustellut, opiskellut ja kouluttautunut (ja päätynyt pätkätyöläiseksi).

Nyt kyllä olen pitkässä parisuhteessa ja toistaiseksi lapseton mieskin voisi (yhden) lapsen haluta... :) Itse en vielä ole reilusti päälle 3-kymppinen, kuten sinä, mutta tuo "kriisiraja" ylittyi viime vuonna ja joskus tämän vuoden keväällä hiipi ajatus vauvasta kuin varkain mieleeni... Toisin sanoen, alkoi se biologinen kello tikittää minullakin, joka suhtaudun muiden vauvoihin melko neutraalisti, en siis saa mitään "lässytyskohtausta" (ei pahalla, ei lepertelyssä ole mitään vikaa!) vauvan nähdessäni. En ole koskaan vaihtanut vaippaa, en syöttänyt enkä kylvettänyt vauvaa. No, kai tuollaiset oppii, kun/jos äidiksi tulee, nehän ovat niitä välttämättömyyksiä vauvan elämässä toisin kuin muskarit, vauvauinnit jne. Miksi ihmeessä jo pienen vauvan pitäisi harrastaa ihan mahdottomasti; onkohan kyseessä vain vanhempien oma luulo, että vauvaa pitää jatkuvasti viihdyttää? Tärkeintähän vauvoille on perustarpeiden tyydyttäminen, turvallinen syli, läheisyys. Ei ennenkään ollut vauvaharrastuksia ja hyvin ovat vauvat aikuisiksi varttuneet... Toki on kiva, että vauvaharrastuksia nykyään on tarjolla, mutta eihän niihin ole todellakaan pakko mennä. Kukin tekee niinkuin parhaaksi katsoo. Itse varmaan lähtisin mahdollisen vauvani kanssa pitkille, REIPPAILLE kävelylenkeille.. Vauva olisi joko vaunuissa tai kantoliinassa. Vauvan varttuessa ja oppiessa istumaan tulisivat pyöräilylenkit mukaan kuvioihin. Ei kai vauvan kanssa tarvitse neljän seinän sisälle jäädä - kyllä ulkoilukin onnistuu siinä missä muskarit tai vauvauinnitkin (itselleni liikunta on hyvin tärkeää).

Niin, äitejä on erilaisia ja kukin on varmasti paras mahdollinen äiti vauvalleen, vaikka ajatus vauvasta ja sen tuomasta vastuusta ja elämänmuutoksesta onkin pelottava. Kuten alussa mainitsin, olen pätkätyöläinen ja vakituisesta paikasta tuskin on toiveita alallani. Olen kuitenkin ollut vuosia töissä ja taloudellinen tilanne on hyvä. Senkin puolesta vauva voisi hyvinkin olla tervetullut.

Vanhempani eivät tiedä vauva-ajatuksistani ja voisin arvata, että mahdollinen raskaus olisi heille yllätys, joskin hyvin iloinen sellainen.. :D Ainakin äiti jo harmittelee, että saakohan hän koskaan lapsenlapsia (siskoni on vielä vähemmän vauvojen perään mitä minä olen ollut).

No, aika näyttää saako vauva alkunsa ja milloin.. ;) Sitä ennen lueskelen netistä kaikkea mahdollista raskauteen, synnytykseen ja vauvoihin liittyvää... :D

Olisin voinut itse kirjoittaa vastaavanlaisen tekstin ennen ensimmäistä lastani kuin sinä nyt. Nyt minulla on kolme lasta. Hiekkalaatikolla ja leikkipuistossa en viidy vieläkään (onneksi isä hoitaa sen puolen mukisematta), perhekahviloissa en ole käynyt koskaan, vauvauinnit ja -muskarit on jätetty ihan suosiolla väliin. Silti lapset ovat kehittyneet ihan normaalisti, tavallisiksi hyvinvoiviksi lapsiksi, jopa ihan sosiaalisiksi :) Aikani podin syyllisyyttä siitä, että en "osaa" olla "oikea kotiäiti", mutta nyt jo tiedän, että olen näinkin ihan hyvä äidiksi.

Minä päädyin äitiyteen kun mies alkoi ehdotella vauvan hankintaa. Oikeastaan en edes harkinnut koko asiaa - ajattelin, että antaa tulla sitten vaan jos on tullakseen. Enkä harkinnut toisella enkä kolmannellakaan kerralla. Ja yhtään en ole katunut: lapset ovat parasta mitä minulla on. Tietääkseni meillä on mennyt lasten kanssa ihan hyvin, vaikken mikään maailman aktiivisin äiti (ja vouhottaja) olekaan. Ensimmäisen syntyessä oli 30 vee ja nyt 36.

Minä taas olen luonteeltani sellainen että tykkään käydä juurikin näissä muskareissa ja perhekahviloissa, samoin tyttö on sosiaalinen tapaus mikä on minun onneni koska meillä pulma on siinä miten saada aika kulumaan kotona! Kummankaan kärsivällisyys ei riitä palapelien ja askartelujen väkertämiseen tai piiloleikkeihin!! Onneksi tyttö viihtyy omissa leikeissään tai osallistuu mielellään ruuanlaittoon ja siivoukseen omalla tyylillään =)
Nyt odotan toista lasta ja jännitän miten saadaan päivät kulumaan kotona kunhan äitiysloma alkaa! Ja mitäs jos tästä toisesta lapsesta tulee ihan erilainen luonne kuin meillä vanhemman naperon kanssa on eli on enemmän isänsä kaltainen, viihtyy kotona hiljaksiin vaan!! =D

Ketju on vuodelta 2004!!!!!!!

Ompa sinulla kliseinen käsitys äideistä. Äitejä on niin monta erilaista kuin on naisiakina, jotakin yhteistä on ja paljon erilaisuutta.

En minäkään ole mikään lapsivouhottaja vaikka omian lapsiani rakastan enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Ja äitiys on elämäni rooleista se merkittävin ja mielekkän, silti en koe olevani mikään vouhottaja. Ja vaikka kuinka lasten kanssa touhuaisikin, en koe ketään silti vouhottajaksi.

Lapsia kasvatetaan mutta lapset myös kasvattavat. Vanhemman rooli kun on ottaa vastuu myös siitä lapsesta ja ajatella asioita useammalta kantilta sekä miettiä toimintoja vaikutuksia tulevaisuuteen jne. On totta, että on sellaisia ihmisia, jotka eivät lastensa kanssa paljon touhua eivätkä lasten tekemiset kiinnosta; kamala totuus, joka vaikuttaa lapsen minäkuvaan ja identiteettiin joskun hyvinkin kohtalokkaasti.

Mieti vielä lapsen tekoa. Mielestäni kaikilla lapsilla pitäisi olla oikeusa rakastaviin ja läsnäoleviin vanhempiin. Koska kerrot olevasi asiallinen ja realisti, luulisi sinun olevan helppoa olla ilman lasta ja helppoa myös selittää näkökulmasi miehellesi. Et kai miehesi miellyttämisen takia vain tee lasta. Mitä realistista siinä on? Sehän on täyttä haihattelua ja alistumista?!

Yks tarina.

Mä oon yhden lapsen äiti, joka ei ole vielä ihan vuottakaan täyttänyt.
Rakastan lastani yli kaiken ja tykkään touhuta hänen kanssaan- kotona. En halua käydä missään perhepiireissä tms äideille ja lapsille tarkoitettuihin seurapiireihin, jotenkin ei mua vaa jaksa kiinnostaa sellainen.
Tykkäämme touhuta ihan perheen kesken ja siihen siis kuuluu myös mummolat ja miehen siskon perhe joilla myös pieniä lapsia, jossa saakin sitten sitä lapsiseuraa.
En ole kokenut missään vaiheessa luontevaksi höpöttä anopin tai kenenkään kanssa imetyksestä, ruoasta yms vauvajutuista. En vain jotenkin ole.
Raskausajastani en nauttinut yhtään. Raskaus oli kyllä helppo, että vaivoja ei ollut juuri mitään, mutta vihasin sitä tunnetta, kun tunsi olonsa isoksi ja kömpelöksi valaaksi. Raskausmahakaan ei ollut minusta söpö tai ihana tms, nykyäänkin kun näen esim lehdissä raskausmasuja, minä tunnen jostain syystä kuvotusta.. en tykkää siitä tunteesta, mutta en mahda sille mitään. Varsinkin jos kuvassa on joku lapsi tai mies vielä häpläämässä sitä masua... en ymmärrä mistä se johtuu, kyllä mä tykkäsin kun oma mieheni silitteli masuani ja jutteli vauvalle vatsan läpi.

Minäkään en siis taida olla mikään "perus"mamma, jolle lapsi on melkeinpä se ainut elämä siihen asti kunnes on jo täysi-ikäinen. Minulla on muukin elämä kuin vain lapseni. Tottakai lapseni on osa jokaista hetkeä elämässäni ja mukana kaikessa muussa elämässäni, mutta tarkoitan siis että en ole antanut hänen rajoittaa muuta elämääni täysin pimentoon. Hän on tärkein asia elämässäni (mieheni tietysti myös), sitä en kiistä.
Vaalin kahdenkeskistä aikaa mieheni kanssa vähintään kerran kuukaudessa, jolloin käymme esimerkiksi tunnin ajan ajelemassa jossain tai syömässä tms.

Lapsi on täysin haluttu ja toivottu. Olen onnellinen hänestä ja onnellinen muutenkin. Toista lasta emme ehkä halua ollenkaan, olemme kuitenkin sen verran "liikkumisen" haluisia ihmisiä, ettemme kestäisi liian pitkiä aikoja vain kotona. Ja mitä enemmän lapsia sitä vaikeampi tietysti lähteä liikenteeseen (jos ei sitten omista asuntoautoa- tai vaunua)

Vouhottaja-anopin käsittelen siten että päästin esimerkiksi imetysvouhotukset toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Niin paljon hän siitä vaahtosi etten enää jaksanu kuunnella. mistä lie johtui kun kuitenkin imetin lastani 8kk.. nykyään ei vouhota. Taitaa nuo vouhotukset ajoittua tuonne pikkuvauva ikään enemmänkin. Ainakin meillä. Ystävät eivät ole koskaan vouhottaneet, ei heillä nimittäin yhdelläkään ole lapsia!

Jokainen on omanlaisensa äiti ja piste. Enkä mä sitä liikaa miettis etukäteen, sillä kyllähän lapsi muuttaa monia. Ja miksi yleensä sinun ja lapsesi pitäisi tykätä juuri samoista asioista? Minä ainakin haluan, että lapsistani kasvaa persoonia (omia itsejään) eikä kopioita vanhemmistaan. Olen hyvin pienestä antanut heidän itse valita harrastuksensa yms. mitä pieni lapsi pystyy itse päättämään. Nyt meidän tytär on hurahtanut hevosiin, minä vihaan hevosia. Mutta vien hänet silti sujuvasti joka viikko heppakerhoon ja kuuntelen hänen heppajuttunsa. Poika futaa, enkä mä tykkää siitäkään. Siis en siltikään, että poikamme harrastaa ja on vissiin aika lahjakas. Mutta kyllä mä silti nakotan aina, kun mieheni ei ehdi, kentän reunalla hänen harkoissaan.
Ei kaikkien vanhempien tartte olla niitä supervanhempia, jotka ovat niin yli innostuneita kaikesta mitä lapsi tekee. Voiko se ees oikeasti olla aitoa? Minusta se kuuluu elämään, että kaikesta ei tartte tykätä, mutta silti sitä voi sietää.
Hössötyksen voit välttää tehokkaasti ensinnäkin venyttämällä kertomista ja sitten sanomalla suoraan, että ei kiitos hössötykselle.

"wautsi :) miten oot alle vuuen iässä saanut jo lapsen :O
nostan hattua."

Hups :D lauseessani oli sanat vähän väärässä järjestyksessä.. tiiät/tiiätte kyllä mitä tarkotin :D