Tyttö norsunluuhiekkaa varpaissaan

Tämä novelli syntyi eräänä sateisena päivänä yhdeltä istumalta. Tympii vain kun sisennyksiä ei saa toimimaan.



TYTTÖ NORSUNLUUHIEKKAA VARPAISSAAN



”Juoksen seuraavaa tuulenpuuskaa nopeammin!” huusi tyttö pojalle, joka istui haapapuun oksalla. ”Huuda minulle heti kun se alkaa!”
Philip katseli huvittuneena Noraa, joka seisoi viistosti hänen allaan keskellä vihreää ruohoa. Hänen takanaan avautui näkymä laajoille peltoaukeille, ja jossain niiden takana, tummien metsäkaistaleiden takana, kulki sinertävä, usvainen vuorinauha.
”Minä huudan, Nor!” Ja poika tarkkaili puita, milloin lehvistö alkaisi väreillä ja heidän puuskansa alkaisi aaltona edetä puusta puuhun. Hän tarkkaili kuin puuma, liikkumatta, lihakset jännittyneinä. Tyttö seisoi paikoillaan kasvot hohtaen salaperäistä valoa, ihmeellistä, selittämätöntä loistetta, niin poika ajatteli. Nora ei ollut lainkaan sellainen tyttö kuin hän oli kerran kuvitellut, ja poika oli päätelmissään ja pohdinnoissaan tullut tulokseen, ettei tavanomaista tyttöä ollut olemassakaan.
”Nyt!” hän huusi. ”Anna mennä!” Ja kun tyttö lähti juoksuun, poika katseli ja ajatteli: Siinä menee kaksi tuulta. Toinen eloton, toinen kaunis, silti kumpikin yhtä etäisiä. Kumpikin maasta, jossa en ole käynyt. Kummallakin yhtä hullu, tutkimaton sydän.

Tyttö ei saanut puuskaa kiinni, saatikka juossut sitä nopeammin, ja polte jaloissa yltyi pian niin, että hänen oli pakko pysähtyä. Puuska jatkoi matkaansa kilpakumppanistaan välittämättä ja sukelsi lopulta peltoon, piehtaroi ja iloitsi sen kultaisella pinnalla. ”Mene vain, olethan vapaa menemään, mutta vie terveiseni vuorille!”
Kun tyttö palasi pojan luo, oli tämä laskeutunut haapapuusta ja puhdisti kuorenpalasia vaatteistaan.
”Puuska oli minua nopeampi, taas.”
”Arvasin sen. Lisää harjoitusta. Tarvitset gepardin jalat ja Odysseuksen sielun jotta voit voittaa Tuulen Herran. Eikä Hän taitaisi olla sittenkään päihitettävissä.”
Tytön katse vaelsi haapapuun latvaan, ja samassa hän huudahti: ”Vaan kumpi on ensin ylhäällä, sillä ylimmällä koukero-oksalla?”
”En minä ainakaan, kiipeilijäkuningatar”, sanoi poika ja oli oikeassa, sillä ruskeiden hiusten hulmahdus oli se ikuinen voitonele, jonka edessä poika oli voimaton. Mutta hän ei hävennyt sitä että hävisi tytölle – ei ollut häpeä hävitä Noran kaltaiselle olennolle.
Tyttö huusi ylimmältä koukero-oksalta Tarzanin voitonhuudon, ja Philip kiipesi rauhallisesti ja jäi istumaan oksalle, joka oli tytön alapuolella.
”Kuule, haluaisitko… haluaisitko kuulla pienen runon, Nor?”
”Ei, ethän taas aloita sitä, Phil, ethän? Tiedäthän etten pidä runoista! En ymmärrä mitä järkeä on laittaa sanoja peräkkäin yhdeksi sekamelskaksi ja sanoa, että se on runoutta. Tai yrittää saada kuulostamaan sellaiset asiat kauniilta, jotka oikeasti ovat ikäviä. Ja aina vain ylistetään kauneutta ja täydellisyyttä. Jos joskus erehtyisin kirjoittamaan runon, kirjoittaisin sen rumasta liejukalasta!”
Philip tunsi itsensä täydelliseksi hölmöksi kun oli edes mennyt ehdottamaan ja mietti kuumeisesti toista puheenaihetta.
”Mutta Phil, en tietenkään tahdo loukata sinua. Saat lausua sen runon, ja lupaan olla peittämättä korvani.”
”Et sinä kuitenkaan pitäisi siitä. Se on vähän negatiivissävyinen, jotenkin – synkkämielinen. Mutta se vain tuli tässä äskettäin mieleeni ja ajattelin…”
”Anna tulla vain, Phil! On hyvä jos se ei ole sellainen kauneusluritus jollaisia olen tottunut sinulta kuulemaan.”
Poika otti paremman asennon oksalla, kuten tyttökin, ja sanoi: ”Tämä on William Butler Yeatsin runo. Pidän hänestä paljon, ehkä siksikin että hän oli Irlannista ja Irlanti on kaunis paikka:

Hän leikkii, lapsonen,
katumusleikkiään,
se on outo, levoton,
kun päivä päässä on,
pian joku ilmestyy
talosta sanomaan
keskelle leikkien:
’Tule ja jätä tuo.’”

”Vau”, sanoi tyttö. ”Katumusleikki. Tarkoitatko, että äsken kun ajoin tuulta takaa, tosiasiassa harjoitin katumusleikkiä? Hetkinen kun mietin… Taisin katua sitä kun suihkutin jokin aika sitten Emily-tädin puuterirasiaan kärpäsmyrkkyä. Ensi kerralla en varmasti tee niin. Aion nimittäin käyttää hänen ihanan aristokraattisen lemmikkikissansa väljähtynyttä virtsaa.”
”Älä viitsi, Nor, en tietenkään tarkoita että runon pitäisi merkitä jotakin. Ajattelin, että voisit – vaikka jollakin hullulla (kierolla, hän olisi halunnut sanoa) tavalla pitää siitä.”
”Olet ihana, Phil, tietenkin pidän siitä! Rakastuin siihen heti! Sinulla on aina varastossa juuri oikeanlainen runo jokaiseen tilanteeseen.”
Vaikka poika yritti olla huomaamatta hänen pilkallista ironiaansa, kuumui veri hänen sisällään ja alkoi harmittavasti kuplia. Lyriikka oli pojalle alue, joka ei sietänyt leikintekoa, ei edes Noran suunnalta. Siksi hän mitään sanomatta alkoi kavuta puusta alas.
”Hei, mitä sinä…? Mihin olet menossa? Ethän vain loukkaantunut, Phil?”
”En tietenkään. Pitää mennä syömään. On ruoka-aika.”
Tyttö naksautti suutaan ja sanoi hilpeästi: ”Kun hain sinua ulos, olit syömässä. Ruoka taitaa olla jo melko kylmää siinä punaisessa, kukkakuvioisessa kattilassa, josta olet sanonut, että haluat kerran viedä sen omaan kotiisi.”
Kun poika ennätti maahan, oli tyttökin jo tulossa. Kun hän puhui, äänessä oli sovitteleva sävy: ”Kuule, siitä katumusleikistä, siinä olisi ideaa.”
Tämä oli taas yksi niistä kerroista, jolloin poika ei tiennyt, kummalla päällä tyttö puhui. ”Niinkö?”
”Ajattelin, että voisin ihan oikeasti harjoittaa katumusleikkiä, nyt heti. Sinun kanssasi.”
”Jaha. Minkäs ajattelit olevan katumisen arvoista?”
Tyttö sanoi vakavalla ilmeellä: ”Se, etten ole viitsinyt opetella lukemaan ja ymmärtämään runoja niin kuin sinä.”

He istahtivat haapapuun alle, käsi kädessä.
”No niin, Phil, nyt saat auttaa minua sukeltamaan maailmaan, jossa runot elävät. Lupaathan olla sydämestäsi asti mukana tässä?”
”Lupaan”, Phil vastasi, ja sulki silmänsä.
”Olemme rannalla”, tyttö kuiskasi. ”Tunnemme lämpimän tuulen kasvoillamme, kuulemme sanoja, jotka tulevat kalojen suusta, kuulemme veden loiskivan kiviä vasten. Aurinko on punainen kuin teuraseläimen sydän. Me liikumme hiekalla, joka on kuumaa ja valkoista kuin norsunluu, ja sinä pidät minua kädestä. Me kävelemme veteen, varpaamme uppoavat pehmeään santaan ja meritähdet takertuvat nilkkojemme ympärille. Olemme onnellisia, kaikki ympärillämme on huumaavaa, ja aurinko polttaa kuvamme hiekkaan. Varjomme lähtevät niin villiin leikkiin, että hiekka pöllyää, ja valkoinen lumi sataa päällemme, hiuksiimme ja vaatteisiimme. Ravisteltuamme sen pois sinä kumarrut ja puhdistat norsunluuhiekan varpaistani, sanot niitä kauniiksi, sanot minua kauniiksi, eivätkä sanasi riitä kuvailemaan sitä kauneutta mitä näet minussa ja ympärilläsi. Sydämesi ei kestä sitä. Sinun ruumiisi hajoaa sadaksituhanneksi valkoiseksi höyheneksi, ja minä kerään niistä jokaisen mekkoni helmaan ja kävelen laineiden syliin. Kun heitän höyhenet ilmaan, huudan Merelle: ’Kokoa näistä lintu minulle, komea, lempeä lintu, joka lennättää minut vuorten yli!’ Höyhenet muuttuvat ruskeiksi suliksi, sulista tulee kultakauluksinen kotka, joka ottaa minut selkäänsä.
Nyt olet siis kotka, Phil, tahdothan olla?”
”Tahdon. Tunnen, kuinka lennämme. Siipeni piiskaavat ilmaa kuin ruoska orjan onnetonta ihoa. Meri jää allemme kuin tumma, pauhaava uni. Nuo vuoret, niiden yli meidän on lennettävä! Pidä minusta lujasti kiinni!”
”Pidän, Phil! Ne tulevat lähemmäksi hurjaa vauhtia! Ehkä ne ovat Apenniinit, tai Alpit, ainakin ne ovat niin tavattoman jyhkeät, ettei niitä suurempia kuninkaita voi olla maan päällä!”
”Ei, nuo vuoret eivät ole mitään tuntemiamme vuoria, Nor. Ne ovat kokonaan marmoria ja täynnä timantteja; ne ovat syntyneet jumalten taistelussa, kun he aikojen alussa moukaroivat maan pintaa nyrkeillään ja paiskoivat toistensa rikkauksia ympäriinsä.”
”Olet takuulla oikeassa, Phil. Mutta vuoret jäävät taaksemme ja saavumme toiseen maahan. Maa on täynnä omenapuita, vesiputouksia, peuroja ja tiikereitä. Tahdon, että sinusta tulee tiikeri, joten sieppaamme yhdeltä pedolta raidat ja kiedon ne ympärillesi. Kun sinusta tulee tiikeri, minä putoan maahan, ja katson kiihkeisiin pedon silmiisi, joihin heijastuu kuva lumihäntäpeurasta. Tahdon olla sellainen kaunis, jalo eläin, voinhan olla, Phil?”
”Voit olla, Nor, mutta vaikka olen tiikeri, en tahdo saalistaa sinua. Miksi todella tahdot peuraksi?”
”Siksi, että vain lumihäntäpeurana voin voittaa Tuulenpuuskan, sillä katso, se on tullut tänne. Se on tullut peltojen ja vuorten yli, ja tuolla se menee kuin lannistumaton lähettiläs, vapaana ja taltuttamattomana. Mutta nyt minä voitan sen!”
Ja poika katsoo peuran lentoa, kuinka se kauniisti, virheettömin loikin kiitää pitkin paratiisia Tuulenpuuskan rinnalle. Alkaa tasaväkinen kilpa, ja tiikeri seuraa sitä etäämpää ja kannustaa peuraansa. Aika ja matka loppuvat; alkaa kieppuva tunneli, jonka seinämillä vilahtelevat ja riehuvat menneet vuodet, vuosisadat ja vuosituhannet mielettömänä sekamelskana, ja peura pelästyy ja kääntyy takaisin.
Nyt tiedän sen, se huutaa tiikerille, ei tuulta voi voittaa, ei voi voittaa ajan ja matkan valtiasta, jolla on kaikki tieto, valta ja kokemus.
Taidat olla oikeassa, sanoo tiikeri. Niin sen täytyy olla.

”Kuinka olemme taas rannalla”, poika kysyi.
”Koska halusin sinne takaisin”, vastasi tyttö. ”Olemme nyt pelkkiä varjoja, joita tuuli riuhtoo ympäriinsä, ja etsimme toisiamme, huudamme epätoivosta ja ahdistuksesta. Ymmärrämme, että koska olemme vain varjoja, emme voi koskaan rakastaa toisiamme kuin kaksi ihmistä.”
”Niin, tuskamme on kuin nuoren Wertherin tai kuin Romeon ja Julian, ja se ruokkii meitä ja saa meidät vajoamaan Danten kuoleman helvetillisille maille.” Pojan ääni pauhaa myrskyssä kuin haaksirikkoisen valitus.
”Phil, jos selviämme tästä, löydämme toisemme, lupaan lukea von Goethea, Shakespearea, Scottia ja William Butler Yeatsia ja kaikkia niitä muita niin kuin sinäkin, lupaan sen!”
Mutta tuulen pieksemän pensaan takaa, akaasiapuun alta kuuluu pojan vastaus: ”Ei sinun tarvitse, Nor, emmehän voi olla samanlaisia. Olet ollut jo niin ihmeellinen etten olisi koskaan uskonut sinun pystyvän moiseen. Odota, olen nyt kiinni oksissa, yritän päästä luoksesi…”
Mutta siinä riuhtoessaan poika vilkaisee rannalle. Tyttö seisoo valkoisena hohtavassa hiekassa, mekko hulmuten, hiukset eläen tuulen suudelmista, silmät palaen samaa tulta kuin aurinko. Olento levittää kätensä ja huutaa: ”Varpaissani on norsunluuhiekkaa, Phil! Ja mekkoni helmaan on takertunut pari iljettävää rapua! Voitko tulla irrottamaan ne?”
”Minä tulen!” huutaa poika takaisin. Mutta sitten hän pysähtyy. ”Hetkinen! Mitä sinulla on kädessäsi? Se näyttää, näyttää… ”
”…liejukalalta! Aivan niin! Ja se elää! Siitä tulee vielä upea runo!” tyttö hihkuu ja viskaa harmaan, kampelan näköisen kalan poikaa kohti. Philip nappaa sen kiinni ja heittää mereen.
”Ei, et saa! Menen hakemaan sen!” tyttö kiljaisee ja juoksee vaahtoon.
”Et mene! Se on ruma ja likainen eikä sovi runon aiheeksi.”
”Ai ei vai? Sepä nähdään!”
Ja kun he yhdessä juoksevat veteen, poika tietää, että tyttö sepittäisi vielä runon liejukalasta. Jopa hyvän ja kauniin runon, joka kerran päätyisi lehden sivulle. Sellainen oli tuo tyttö, jolla oli vain norsunluuhiekkaa varpaissaan – eikä rapuja mekonhelmassa, sillä ravut hän ripustaa korviinsa koruiksi, ja saa ne kaiken lisäksi näyttämään upeilta.
He kieriskelivät ruohikossa, lähellä haapapuuta, ja leikkivät katumusleikkiään ilta-aurinkoon asti.