minulla ei ole mitään asiaa miehelleni.

Hiljainenkin yhdessäelo voi olla tosi mukavaa, siis mikäli molemmat ovat samaa mieltä ja samanoloisia ihmisiä. Ikävämpää voi olla jos pitää jostakin turhasta vääntää stooria toisen takia eli oletko varma että miehesi "kärsii" tilanteesta?

Minullakaan ei ole enää asiaa miehelleni., eikä hänellä taida olla asiaa minulle.
päivät ja yöt kuluvat hiljaisuuden vallitessa...tätäkö se pitkä suhde teettää??

Aiheita ja puhetta joskus turhankin paljon.

Pojanmaalaisen miniämme väittämän mukaan meillä pulistaan jatkuvasti!

Hiljaista meillä ei todellakaan ole. Joissakin tilanteissa vähäisempikin pulina riittäisi.
Esimerkiksi näinä päivinä, katsoessamme hiidon MM:aja hallin EM:a pyrkii vaimoni kilpailemaan tv-toimittajan ja kommenttattorin kanssa häiriten satunnaisesti ko. ammattilaisten antamaa infoa.

Mielestäni kriittisissä kohdissa käden liike riittää keskeyttämään kotiselostuksen.

Tuo on sinänsä mitätön harmi. Oleellisinta on se, että urheilun lisäksi ovat oikeastaan kaikki aiheet yhteisen keskustelun kohteina.
Kaikki elämän ilmiöt!

Tekstiileistä ja langoista selostaessaan vaimoni ei odotakaan kommenttejani.
Kuitenkin osallistun hänen intoonsa ja onneensa.

Joskus näillä palstoilla on käsitelty aihetta "mykkäkoulu".
En teidä missä vaiheessa se muuttuisi kouluksi.
Meillä on joskus saattanut pahimmillaan olla ehkä puolen tunnin miettimisrupeama.

Yleensä meillä kälätys alkaa samantien kun jompikumpi tulee ovesta sisään ja jatkuu ja jatkuu, jatkuu...

Yleensä keskityn itse iltaisin netissä roikkumiseen ja emäntä keskittyy sohvalla telkkariin kälätyksen lomassa.

Taukoja pitämättömän kälättäjän kanssa kommunikoidaan sopivasti ajoittetuilla "mjooh", "niiiin", "että sellaista" ja "sellaistahan se on"-tyyppisillä äännähdyksillä. Missään tapauksessa ei ole tarkoitus, että kuuntelija keskittyy kälätykseen tai edes kuuntelee sitä.

Onnistumisen edellytys on ajoitus. Pääsääntöisesti kälättäjät pitävät pienen tauon puhetuotannossaan kun odottavat läsnäolijan reaktiota siihen. Lähes mikä tahansa äännähdys, mikä ei tarkoita mitään, riittää läsnäolijalta ja kälätys jatkuu, kunnes kälättäjällä on tarve uuteen "kuittaukseen". Huomattava on, että kälättäjä ei pyri mihinkään vuorovaikutteiseen keskusteluun. Hän vain refleksiivinomaisesti tuottaa puhetta.

Kuten jo tulin sanoneeksi, ajoitus on oleellista "kuittauksen" onnistumiselle. Pienen harjoittelun jälkeen, kuka tahansa oppii tiedostamattaan tunnistamaan "kuittausta" vaativat mikrosekunttien tauot kälättäjän tuotannossa. Tämä lienee miespuolisilla henkilöillä evoluution sisäänrakentama selviytymiskeino parisuhdeviidakossa, jossa nopeasti puhuvat syövät hitaat sellaiset.

Ilman kuittaamiskykyä miestä pidetään itsekkäänä olentona, joka ei koskaan keskustele kumppaninsa kanssa ym. ym. Puolestaan sopivasti ajoitetun kuittaamisen hallitseva puolisko luonnehditaan usein ymmärtäväksi ja lämpimäksi mieheksi, joka ymmärtää ja osaa keskustella.

Alkuperäiseen kysymykseen liittyen: Voisiko olla mahdollista, että samaan parisuhteeseen on jostain luonnonoikusta johtuen osunut kaksi sujuvaa kuuntelijaa. Ymmärrämme kaikki, että jos kumpikin "kuittaavat" toisensa olemattomat "keskustelun"-aloitukset, ei loppujen ole mitään sanottavaa, kummallakaan. Pitäisikö loppujen lopuksi edes olla?

ei se mikään loppu ole. Meillä tuota on jatkunut kohta 20 vuotta eikä erosta ole vielä puhettakaan.

Kakkoset ne vasta tylsiä ovatkin. Pelkkää seksiä ;-)

Ei puhuta meilläkään. Mies kysyy mitä kuuluu, ei kuuntele vastausta vaan keskeyttää kysymyksellä: mitä muuta? No, aloitan sitten jostain uuden asian kulmasta, johon toteaa: hyvähyvä. Ja: mitä muuta?

Ihan sama mitä sanoo, kun ei saa mitään sanottua loppuun saakka. Mistään vähääkään ikävästä asiasta tai murheistani en saa puhua, pitäisi kai olla aina hyperiloinen.

En saa kysellä mitään hänen tekemisistään. Sanoo: ei kuulu sulle. Siispä en kysy, koska en halua kuulla valheita enkä totuutta.

Tilanne on nyt se, ettei ole mitään puhuttavaa. Hoetaan vaan, että hyvää työpäivää ja hyvää työviikkoa, ja joskus hyvää yötä.

Kylmää ja virallista. Töissä saan kenen tahansa kanssa jonkinlaisen vuorovaikutteisen keskustelun aikaiseksi. Onnistun siinä myös harrastuksissani. Tänään sain kuulla pitkän keskustelun jälkeen työkaverilta olevani mukava ihminen. Tuntui hyvältä.

Kotona ahdistaa. Miten olen joutunut tällaiseen tilanteeseen.

Tarvitseeko sitä jatkuvasti jotakin puhua, mielestäni ei.
Meilläkin on sellaisia iltoja, että ei ole paljon puhetta, kumpikin keskittyy omaan tekemiseen olemiseen, mutta meille on tärkeää, että olemme täällä kotosalla, sillä kyllä sen tuntee, että toinen on lähellä jos tarvetta johonkin puhumiseen tulee. Senkin aistii onko se puhattmonuus mykkäkoulua vaiko muuten vain ihan hyvää oloa.

Monet työpaikat ovat vatiolovelvollisa ja se koskee myös aviopuolisoa, hänellekään ei saa kertoa. Meillä on molemmilla vaitiolovelvollisuus, joten työasioista ei kotona puhuta sanaakaan. Tämä vaitolovelvollisuus jatkuu lopun elämää työelämässä tapahtuneista asiosita, joten ne yhteiset juttelut pitää saada muusta.
Silloin tällöin katselemme yhdessä televisiota, saamme siitä puheenaiheita, esim. ajankohtaiset ohjelmat, luonto-ohjelmat, sitten on sanomalehdet ja tietenkin tapaamme muitakin ihmisiä kuin työpaikan ihmisiä, joten heidän kanssa keskustelua, lapsista, elämästä yleensä.

Minusta tuo vaatiminen, että joak päivä pitäisi kehua ulkonäöstä sun suusta on aika lapsellista, samoinkuin hokea nyt aina rakastavansa toista.
Sanatkin kuluvat , joten ei niillä enää ole merkitystä, jos aina pitää toistaa.
Tiedän kyllä olevani miehelleni tärkeä ja tiedän olevani ihan nykyaikainen ja ihan kohtuullisen näköinen nainen, viihdymme yhdessä ilman jatkuvaa puheen pulputustakin.
Luemme kirjoja, pyydämme toinen toiseltamme asioita, esim siivouspäivä sovitaan, joten siiytä ei tarvitse riidellä, raha-asiatkin keskustelemme kyllä selviksi, eikä niistäkään tarvitse riidellä, isot ostokset suunnitellaan yhdessä. Tosin emme ole shoppailun orjia, ei meillä vaihdeta verhoja joka vuosi ei nööpelitä, silloin kun ostetaan ostetaan kunnollista, jotta kestää.

ei meillä hoeta, että hyvää työpäivää tai hyvää työviikkoa, toinen kertoo minne menee.
Olemme samassa tilassa asumassa, joten emme aamulla sano hyvää huomentä, emmekä hyvää yötä, tuntuu aika turhauttavalta. Kyllä noista aina riidan saa aikaan, jos odottaa aivan hölmöjä asioita toiselta.
Kannattaisi tutustua tarkemmin ennnen yhteenmenoa se , kuinka toisen lapsuusperheessä on eletty, ei hän siitä muutu ykskaks, eikä osaa edes ymmärtää sellaisia vaatimuksia, joita ei koskaan ole joutunut aikaisemmin kokemaan.
Oiskohan opittavaa, eikä marinaa ja syyttelemistä.

Tämä puhumaton puoliso voi ihan täysillä sinua rakastaa, mutta hänen elämäänsä vain ei kuulu jatkuva puhuminen eli tyhjän lärpätys.

Jos luulemaan lähtee, silloin ei todellakaan mikään tila riitä luuloja poistamaan, saattaa monesti olla että toinen ei edes aavista toisen luuloja ja arvailuja omassa päässään.

Jos joku asia ketutaa, silloin pitää kysyä, mutta asiallisesti, eikä heti tiuskaisemalla.
Olen huomannut jotakin tällaista tiuskaisua olevan nuorten parien kodeissa ja nehän ovat kotisin vain noista luuloista ja harhoista, sekä jonkun harhaisen unelmamaailman luomisesta saatujen median vinkkien työpaikan juorujen avulla.
Usko tavallisen elämän kantavuuteen on kadonnut, kun kaikilla pitäisi olla mahdollisuus matkustaa joka lomalla, olla 300 neliön asuintilat, merkkikalustett kotona ja koti esillä sisustussunniitelulehdissä.
Tämähän on aivan mahdoton asia saada suurimmalle osalle ihmisiä, pitää osata asettua elämään niiden tulojen mukaan, jotka itsellä on, eikä haahuilla mitään muuta.
Jo tuo ainainen harrastaminen on hyvin raskasta, joten senkin ajan voisi olla kotona oman perheen kanssa, ainakin se ei olisi sitä samaa mitä työssään tekee.
Voi olla että se koti ja perhe hajoaa, siinä sitten olet etsimässä uutta onnea, mutta kun se entinen lasten kautta on mukana muistuttamassa jo siitä mitä oli, ei koskaan voi tulla toista elämää, jossa tuntisi sen ensimmäisen lapsen syntymän ilon ja sekä sen ensirakkauden.