Ensirakkaudesta/siitä oikeasta?

Noin minäkin teininä luulin. Muistan toki "ensi rakkauteni", mutta kiitän onneani, että sain siltä aikoinaan lemput. Satuin vasta jokunen kuukausi sitten, lähes 30 vuotta myöhemmin, lukemaan siitä lehdestä ja olen varma, että ero olisi tullut kuitenkin ennemmin tai myöhemmin. Ihmiset kun tuppaavat muuttumaan elämänsä varrella ja me muutuimme kovin eri suuntiin.

jos se olisi ollut "tosirakkaus" niin ette olisi eronneet

mä en edes seurustellut ensi/tosi ainoan oikean rakkauteni kanssa. En saanut häntä, mutta en päässyt eroonkaan koskaan. Toista sellaista ei tule. En ole vapaa rakastumaan uudestaan. Voin rakastaa ihmisiä, mutta hän oli ja on mulle se oikea, vaikka en häntä saanutkaan ja toista kertaa sellaista rakastumista ei tule. Kukaan ei sitä paikkaa vie koskaan.
Koen vaikeana sen että tiedän etten enää rakastu keneenkään ja se rakastaminen mitä voin kokea ei tule rakastumisen kautta enää. Jos haluan perheen, joudun rakastamaan ilman rakastumista. Se olisi väärin muita kohtaan, ei minulla ole annettavaa hänen vuoksensa kenellekään, ehkä ei ollut hänellekään riittävästi, mutta ei ole muillekaan.
Ristiriitaista on hyväksyä se, että rakastuin ihmiseen, joka ei ole elämässäni. Ja hänen tilanneen ei tule kukaan koskaan. En voi aidosti rakastua. En voi olla avoimin mielin muille. En ole vapaa, enkä ole varattukaan.

Ensirakkaudet ovat sellaisia, ne jäävät varmasti mieleen, ja minusta niin kuuluukin. Minäkin muistan omani ja varmasti tulen aina muistamaankin. Tarkoitus on kuitenkin nuolla haavat ja mennä eteenpäin. Kaikki on nyt avoinna ja mahdollista, jos kyse on loppujen lopuksi tosirakkaudesta, voitte löytää toisenne uudelleen vuosien jälkeen jahka elämänkokemusta ja -tietämystä karttuu. Kaikkiin eroihin kuuluu toipumisaika, mutta sen voin taata, että kun seuraava ihastuttava ihminen osuu kohdallesi et osaa haikailla ensirakkautesi perään! (:

Minäkin seurustelin pitkään ja vakavasti nuoresta tytöstä asti yhden pojan kanssa. Nykyään olen vain onnellinen, että me lopulta erosimme ja sain kasvaa ihan itsekseni itsenäiseksi nuoreksi naiseksi. Ei se yksinolokaan vaaraksi ole, eikä ainakaan nuorella ihmisellä.

" Olimme yhdessä 13 vuotiaista 19 vuotiaisiin. Se ei ollut mitään lasten pientä yhdessäoloa, vaan ihan vakavaa, asuimme yhdessäkin."

*repesin* XD

-Turha puhua mistään romanttisesta "rakkaudesta" alle parikymppisenä, koska aivot eivät ole vielä kehittyneet tarpeeksi kyseistä tunnetilaa varten.

Eikä elämässä ole mitään "oikeita"..se on pelkästään Hollywoodin tuottamaa schaissea. X)
Ylipäätään kyse ei ole minkään "oikean" löytämisestä, vaan niiden väärien välttämisestä.. ;)

Voin uskoa, että teillä oli todellista onnea, mutta niin se vaan menee, että ihmiset eroavat ennen pitkään. Itse en henk. kohtaisesti usko, että on olemassa sitä oikeaa, vaikkakin omalla kohdallani olen tullut siihen loppu tulokseen, että tulen vain hyvin harvan kanssa toimeen. Nykyinen p.ystäväni varmaan on se oikea siinä mielessä, että hän on ensimmäinen ihminen, jonka kanssa saan olla oma itseni eikä tarvitse koko ajan anteeksi pyydellä olemustani.

Ulkopuoliset aina väheksyy tunneasioita, mikä nyt vain johtuu siitä, että toinen ei ymmärrä. Minä uskon, että aloittajalla on paha mieli, vaikkakaan itse en usko rakkauteen. Uskon sellaiseen henkiseen yhteen kuuluvuuteen. Ihmiset nyt vaan haluaa eri asioita elämältään ja ihmiset kokevat eri asiat eri tavalla. Tällaista ympäripyöreää selitystä, mikä ei lohduta ketään...

Olen miettinyt tätä samaa. En usko "siihen oikeaan" enkä edes tiedä, uskonko rakkauteen. Mutta uskon, että itse kohtasin sielunkumppanini alle parikymppisenä ja välitin hänestä enemmän kuin kenestäkään koskaan. Olimme yhdessä vuosia, mutta asiat eivät lopulta monen yrittämisenkään jälkeen toimineet. Ehkäpä siksi, että molemmat kasvoivat erilaisiksi. Ehkä siksi, että molemmat tarvitsivat tilaa kasvaakseen itsenäisinä persoonina. Tai ehkä siksi, että toinen ei sitten ollutkaan oikeanlainen, mutta olimme vain liian tottuneita olemaan yhdessä.
Mutta yhä olen sitä mieltä, että toista samanlaista ei elämääni tule koskaan. Ihmistä, joka tuntee minut yhtä hyvin kuin minä itse. Ihmistä, joka todella oli kuin puolet minusta. Olemme palanneet muutamaan kertaan yhteenkin, kun molemmat ovat asian tajunneet.
Toivottavasti olen väärässä, ja "ensirakkauden" voi joskus jättää taakseen. Itse en kuitenkaan aio tyytyä kehenkään muuhun, jos en voi välittää hänestä samalla tavalla.

Tähänkin kohtaan sopisi Al Qaida-infoa. Että ei pääse koskaan yli ja Naton hyökkäyksissä tuhotun Al Qaidan johtajan perheen vuoksi Al Qaida tuhosi Amerikan.

Minä mokasin 18 vuotiaana suhteen ensimmäiseen avomieheeni ja toivon vieläkin tänä päivänä, että joskus voisimme taas olla edes ystäviä. Mistään sen isommasta en uskalla edes unelmoida... mutta mielessä hän on usein ja aina kun hänet näen (parisen kertaa vuodessa) niin muistot palaavat ja hän näyttää yhä erittäin hyvältä. Jotenkin vaan näen meidät tulevaisuudessa yhdessä, ei voi olla että hän menee kenenkään muun kanssa naimisiin. Molemmat ollaan 3kymppisiä eikä olla naimisissa eikä ole lapsia vielä....vaikeeta mutta ei voi mitään. Olen tällä hetkellä itse avoliitossa jo neljättä vuotta. Että sellasta avautumista.

Minä ,ajattelen häntä aina välillä ja kuinka ihanaa meillä oli . En voi unohtaa häntä varmaan koskaan . Välillä hän soittaa minulle ja kysyy kuulumisia . Hän on avoliitossa ,ja minä seurustelen . Mutta toisiamme emme varmaan koskaan täysin unohda.

En usko, että meille kullekin olisi olemassa vain yksi oikea. Sitä oppii elämään toisen kanssa, ja vaikka tietty perimmäinen minuus säilyisi aina samana, ihminen muuttuu suhteidensa ja kokemustensa myötä. En olisi sama ihminen jonkun toisen kuin mieheni kanssa.

Susta itsestäsi riippuu, minkä merkityksen annat tuolle ensirakkaudelle ja suhteelle myöhemmin. Vertaatko kaikkea ja kaikkia siihen (etenkin silloin, kun on vaikeaa) vai hyväksytkö, että syystä tai toisesta suhde ei toiminut ja annat itsellesi mahdollisuuden kokea rakkauden jonkun toisen kanssa?

Eksät ovat siitä pirullisia, että niiden kanssa ei voi kilpailla. Niihin heijastaa helposti kaikki kauniit unelmansa ja toiveensa. Niistä on niin helppo ajatella, mitä olisi voinut olla jos... Kauneimpia juttuja ovat kai aina ne, jotka ovat menneet poikki.

Itse muistan edelleen ensirakkauteni. Sattuu ajatella (koska juttu ei kaiken kaikkiaan ollut kovin tavanomainen ja nätti), mutta silti olen onnellinen, että sain kokea jotain sellaista. Mietin aikanaan usein, voiko rakkaudesta puhua vasta sitten, kun on jotain, mistä antaa - voiko rakastaa, jos ei pysty sitoutumaan? Oliko se rakkautta vai yksinäisyyden pelkoa? Ei se rakkaus (tai mitä olikaan) ole loppunut, mutta se on hiipunut näkyvistä ja kuuluvista. Sillä ei ole enää merkitystä.

Sitten niille, joiden mielestä on "turha puhua mistään romanttisesta "rakkaudesta" alle parikymppisenä": nimen omaan sen ikäisenä voi hyvinkin kokea romanttista rakkautta vailla kyynisyyttä. Ja joskus käy niinkin, että suhde kestää.

Alotin 15 vuotianaa seurustelemaan exäni kanssa. Erottiin kun olin 23. Ei oo jääny mitään traumoja. Nykynen mies on paljon parempi. Exä lähinnä ällöttää vaikka väleissä ollaanki.

Kyllä siitä varmaankin voi päästä yli.

Olen tällä hetkellä "ensirakkauteni" kanssa yhdessä, neljäs vuosi meneillään... Mutta muistan kuinka teininä rakastin joitakin poptähtiä tai näyttelijöitä niin palavasti että itketti iltaisin. Niistä olen ainakin päässyt yli :D

Voiko päästä yli.. EI VOI.
Seuraa loppuikäsi.

http://www.pown.it/u/Jaska/4/26113149

Mie ikävöin minun ensirakkautta noin 10 vuotta! Suhde päättyi omasta tahdostani koska menojalkaa vipatti, eroa kyllä aika pian kaduin. 10 vuoden aikana oli lukuisia lyhempiä ja pitempiä seurustelu ja avoliitto suhteita, silti en koskaan unohtanut ensirakkauttani, kaipaus oli katkeran suloista. Takaisin en ensirakkautta koskaan tulisi saamaan, hän oli jo toisen ja lapsiakin oli. Mutta muutos oli lähempänä kuin arvasinkaan..

Löysin ihmisen johon rakastuin todella syvästi ja me menimme yhteen ja perustimme perheen. Siihen jäi ensirakkauden haikailu. Nytkin joskus muistelen ensirakkauttani, mutta tunne on enemmän iloinen ja onnellinen, että olen joskus hänet saanut tuntea. Ennen tätä pelkkä ensirakkautteni näkeminen esim jossain kaupassa tms. aiheutti suuren möykyn rintaan. Ei enää. Uusi rakkaus vei kaipuun!

Ensirakkauteni oli minua 23 vuotta vanhempi, naimisissa oleva mies. Olin itse 15-vuotias. Luulin että hän on ainoa oikea minulle ja lupasin odottaa ensirakkautttani 10 vuotta, jotta hän voisi sitten erota kun saa lapsensa vanhemmaksi.

Mitähän päässäni on silloin liikkunutkaan? Ei varmaan mitään. Jätin miehen kolmen vuoden salaseurustelun jälkeen ja kadun suhdetta vieläkin, vaikka siitä on kulunut aikaa jo yli 40 vuotta.

Miehen vaimo sai tietää, ja häntäkin kunnioitin, mutta ei ole mitään selityksiä miksi olen alkanut suhteeseen varatun miehen kanssa niin nuorena. Tulee mieleen ain että jouduin hyväksi käytetyksi.

Kun tajusin asian, aloin niin kovasti inhota miestä - ja itseäni. Miten olen voinutkaan elää sellasessa suhteessa. Ja miten aikuinen mies voi "vokotella" nuoren tytön, miltei lapsen. Mielestäni olin kyllä silloin syvästi rakastunut. Se oli jalat alta vievää tunnetta. Sitä ei ole tullut sen jälkeen, vaikka olen mielestäni ollut rakastuntu.

Sen verran henkisiä kolhuja ensirakkaus jätti, että en ole täysin sydämin voinut antautua mihinkään myöhempiin "rakkaussuhteisiini". Olen eronnut muutaman kerran ja nytkin elän avoliitossa. Olen kiintynyt mieheeni, mutta rakastunut - en tiedä sitä. Ehkä olen ehkä en.

Ensirakkaus voi olla kauneinta aikaa, mutta muistot voi mustua.

Veikkaan, että saat kokea vielä mahtavaa, kuplivaa onnea elämässäsi. Rakasta ja kunnioita itseäsi ja muita niin kaikki kääntyy hyväksi. Usko pois ;))

Muista, kuka oli se ensimmäinen? Vuosien varrella on ollut jo useita naisia, niin on vaikeaa muistaa sitä ensimmäistä ja "oikeaa"

Ensirakkaus on mielessä aina. Ei sitä kai olekkaan tarkoitus unohtaa. Hyviä muistoja ja ihania hetkiä, jotka yhdessä koettiin. Joskus elämä voi teidät vielä tuoda yhteen, jos niin on tarkoitettu. Silti elämä voi vielä tuoda ihmisen, jonka kanssa perustat perheen ja jonka kanssa kokee muita onnellisia asioita. Kun kulkee avoimin ja positiivisin mielin, asiat kyllä menee niin kuin on tarkoituskin.

Miten on ymmärrettävä, et tä noin puolet avioliitoista päätyy eroon. Ilmeisesti nämäkin ihmiset ovat olleet "rakastuneita". Tosiasiallisesti en ole kovinkaan rakastunut vaimooni, mutta olemme silti olleet yhdessä yli 40-vuotta. Luultavasti voisin rakastua lähes kehenkä makavaan ja hyvännäköiseen naiseen. En kuitenkaan tee sitä koska en näe sitä oikeana. Olisihan se seksikin mukavampaa jos olisi sokeasti rakastunut.

Kyllä te jäätte ikuisiksi ajoiksi tosillemme tosi rakkauksiksi, siitäkin huolimatta vaikka löydätte uudet "oikeat". Rakkaus säilyy mutta siirtyy pikkuhiljaa taaksemmaksi ja muistoksi. Mahdoton sanoa kuka on se oikea ja suurin rakkaus. Elämä menee eteenpäin ja uusia vielä isompia rakkauksia tulee. Kuitenkin kaikki ne jotka olemme joskus ottaneet sydämmeemme, jäävät sinne ja elävät siellä. Sinun elämäsi kulkee eteenpäin niillä valinnoilla mitkä teet.
Kun suhde on omasta mielestäsi " huono" olisi väärin itseään ja toista kohtaan jäädä siihen roikkumaan, vain siitä syystä että lopuminen Me-kaksi ajatuksesta on niin tuskaista.
Niinu 2, tämä on sellainen asia, että kukaan ei voi kertoa miten asiat ovat tulevaisuudessa. Olen 57-vuotias ja ollut tosi onnellisessa avioliitossa kohta 25 vuotta. Tästä huolimatta muistelen ensimmäistä avoliittoani tosi usein. Vaikka se oli molempien päätös, suren sitä ajoittain vieläkin kovasti. Olen keskustelut asiasta ex:n kanssa ja hänkin suree. Juttu on niin, että joskus asiat menevät nin, että niistä jää suru. Sen kanssa pystyy kyllä elämään. Surusta huolimatta olen kiitollinen, että minulla on tämä ihana avioliitto, lapset ja mahtava minua rakastava aviomies. Se on kuitenkin parasta.

Eikös se ole vähän ristiriitainen ajatus, että rakastuu ja perustaa perheen, mutta silti ajattelee että joku muu on se tosirakkaus. En ainakaan itse voisi sanoa olevani rakastunut, jos samaan aikaan rakastaisin jotain toista enemmän. Kun rakastuminen tarkoittaa juuri sitä, että on kiinnostunut vain siitä yhdestä ihmisestä.

Kyllä se ensirakkaus vaan on ensirakkaus. Suuria tunteita voi tulla myöhemminkin, mutta ensisuudelman tenhoa ei mikään vie.
Sanoo nimimerkki "ensirakkauden kuva vieläkin lompakossa", 60 vuoden ja kahden avioliiton jälkeen.

No eihän sitä koskaan kai täysin unohda, mutta aika tekee tehtävänsä.
Ensirakkauden jälkeen on ollut muita - mutta vasta nelikymppisenä eteen tuli se kaiken muun alleen jyräävä juttu, jota en uskonut edes voivan olla olemassa

Erosin kuusi (6) vuotta sitten ensirakkaudestani . Nykyisin olen kihloissa toisen miehen kanssa, olemme seurustelleet kaksi vuotta. Mutta.. En ole vieläkään "päässyt yli" ensirakkaudestani. Vielä vuosi takaperin jos näin hänet esim. kaupassa, tuli minulla itku. Nykyisin en enää itke hänet nähdessään, mutta sydämessäni vihlaisee. Kuusi vuotta ja vieläkin mielessä, kai hän pysyy mukanani hautaan asti.

Kyllä siitä ensirakkaan ajattelemisesta pääsee eroon ajan kanssa.Tulee uusia ihmisiä elämään,enemmän tai vähemmän kivoja kunnes se "uusi oikea"tulee kohdalle.
Alussa auttoi ainakin minua se,että ajattelin hänen huonoja puoliaan,minun tapauksessani ikäeron takia esiin tullutta jonkinasteista minun tekemisieni kontrollointia ja sitäkin,että auliisti aina tyydytin hänen tarpeensa,koska luulin ,että niin automaattisesti tyttöystävän kuuluukin tehdä.
Tilalle tuli myöhemmin uusia kumppaneita,joista sitten jäi yksi pysyvästi elämääni.Ja paras ihminen minulle ikinä.
Olin pitänyt kuitenkin romanttista illuusiota yllä ensirakkaudestani parikymmentä vuotta,kunnes törmäsimme sattumalta ja juttelimme niitä näitä.Hän naureskellen kertoi,että oli todella paljon hölmöillyt selkäni takana ja pitänyt muita naisia.Häntä kadutti se kovasti.Hän luuli,että se olisi minustakin hauskaa kuulla ja että voisin suhtautua häneen leikillisesti ja naureskellen,että voivoi,niitä nuoruusaikoja.
Tämä kuitenkin sattui minuun kovasti,vielä niinkin monien vuosien jälkeen.
Sanoinkin hänelle,että olisi voinut säästää minut ja olla kertomatta,että olisin saanut vaalia kaunista muistoa.Muistosta tulikin ruma.
No,eipä siinä mitään,osoittipahan ainakin,että onneksi erottiin.

tällä elämänkokemuksella en jaksa uskoa ainoaan oikeaan....