Mistä te ihmiset saatte voimaa eroamiseen ja uuden elämän aloittamiseen? Miten selviätte ikävästä ja yksinäisyydestä?
Minun oloni tässä suhteessa on sietämätön. Mies on kyllä rakas ja mukava, ymmärtäväkin. En ole rakastanut ketään niinkuin häntä. Mutta hänellä on lapsi, enkä pysty elämään uusperhe-elämää. Se vie voimat, elämänhalun ja jättää itsesäälin ja katkeruuden. Enkä tahdo myöskään satuttaa lasta tai muita asian osaisia (lapsen äiti, miehen sukulaiset jne.)
Silti ero tuntuu maailmanlopulta. En kykene kuvittelemaan elämää ilman häntä. En kestäisi eroa. En tiedä miksen pysty siihen, kun joka päivä pariskuntia eroaa ja paljon vaikeammissakin tilanteissa.
Kun olen pari päivää erossa miehestäni, ikävä ja rakkaus kasvavat pakahduttaviksi ja nytkö minun patäisi erota hänestä lopullisesti? Se sattuisi kovasti häneenkin, enkä toivo sitä. 2,5 vuotta olemme olleet yhdessä.
En näe elämässäni mitään tarkoitusta, jos jään yksin. Olen kerran aikaisemmin eronnut pidemmästä suhteesta ja se oli viedä hengen: puoleen vuoteen en syönyt tai nukkunut, en pystynyt kunnolla hengittämään ja tuntui kuin koko maailma kaatuisi päälle. Se oli kamalaa. Sitten tapasin nykyisen mieheni ja se paransi minut. Olisi kai silloin pitänyt tehdä surutyö loppuun ja selvitä omin voimin, sillä nyt uskon, että edessä on samanlainen, tuskallisen pitkä ja synkkä talvi. Minulla ei ole rohkeutta kohdata sitä. Mitä jos en selviä? Jos ne vähäiset voimani eivät riitä? Hän on tärkein ihminen koko maailmassani. Hän hyväksyy minut sellaisena kuin olen.
Kertokaa, miten itse olette selviytyneet ja miten pahaa oloa voi helpottaa. Kuinka pääsitte itse irtautumaan?
Minun oloni tässä suhteessa on sietämätön. Mies on kyllä rakas ja mukava, ymmärtäväkin. En ole rakastanut ketään niinkuin häntä. Mutta hänellä on lapsi, enkä pysty elämään uusperhe-elämää. Se vie voimat, elämänhalun ja jättää itsesäälin ja katkeruuden. Enkä tahdo myöskään satuttaa lasta tai muita asian osaisia (lapsen äiti, miehen sukulaiset jne.)
Silti ero tuntuu maailmanlopulta. En kykene kuvittelemaan elämää ilman häntä. En kestäisi eroa. En tiedä miksen pysty siihen, kun joka päivä pariskuntia eroaa ja paljon vaikeammissakin tilanteissa.
Kun olen pari päivää erossa miehestäni, ikävä ja rakkaus kasvavat pakahduttaviksi ja nytkö minun patäisi erota hänestä lopullisesti? Se sattuisi kovasti häneenkin, enkä toivo sitä. 2,5 vuotta olemme olleet yhdessä.
En näe elämässäni mitään tarkoitusta, jos jään yksin. Olen kerran aikaisemmin eronnut pidemmästä suhteesta ja se oli viedä hengen: puoleen vuoteen en syönyt tai nukkunut, en pystynyt kunnolla hengittämään ja tuntui kuin koko maailma kaatuisi päälle. Se oli kamalaa. Sitten tapasin nykyisen mieheni ja se paransi minut. Olisi kai silloin pitänyt tehdä surutyö loppuun ja selvitä omin voimin, sillä nyt uskon, että edessä on samanlainen, tuskallisen pitkä ja synkkä talvi. Minulla ei ole rohkeutta kohdata sitä. Mitä jos en selviä? Jos ne vähäiset voimani eivät riitä? Hän on tärkein ihminen koko maailmassani. Hän hyväksyy minut sellaisena kuin olen.
Kertokaa, miten itse olette selviytyneet ja miten pahaa oloa voi helpottaa. Kuinka pääsitte itse irtautumaan?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Minkälaisia vaikeuksia lapsen kanssa on? Kysyn kiinnostuksesta, koska olen itse myös asunut miehen ja hänen lapsensa kanssa, helppoa ei ollut, lapsi nyt jo omassa asunnossa, mutta suhteet ovat kiinteät vieläkin, tunnen aina jääväni toisarvoiselle sijalle, kun hänen lapsistaan on kysymys.
Minä vain en oikein tule toimeen lasten kanssa. Luulin, että totun, kun tutustun poikaan, mutta eihän siinä niin käynyt. Ja kahdenkeskistä aikaa meillä on tuskin ollenkaan. Mies on kyllä etäisä, mutta poika on meillä lähes joka päivä. Tottakai poika on aina ja kaikessa etusijalla ja välillä se on vaikeaa minulle, kun tuntuu, että jään jalkoihin. Kun se on toisen lapsi, sitä on niin vaikea ymmärtää.
Lapsi pitää minusta, mutta se on vielä ahdistavampaa, kun en aina voi kotona viettää edes omaa aikaani yksin, kun lapsi on kyselemässä ja touhuamassa ympärillä. Jos en olisi tässä parisuhteessa, pitäisin poikaa varmaan erikoisen aurinkoisena ja reippaana lapsena...
Minä en halua lapsia vielä moneen vuoteen enkä myöskään halua viettää perhe-elämää, vaan mennä ja kokea, matkustella... ja mieluiten tietysti oman kullan kanssa. Yksinäisyys on kamalaa. Pitäisi löytää ystäviä. Traagista on se, etten tajunnut tätä ajoissa ja nyt en tiedä, miten saan voimia suhteesta irrottautumiseen. Minä tukahdun.
..........
Sisintäsi kaivaa elämän hukkaaminen, et ole valmis sitoutumaan valmiiseen pakettiin. Haluat luoda sen itse ja se on ihan ymmärrettävää.
Haluat kokea ja ihmetellä elämän menoa yhdessä kumppanisi kanssa. Valmiiseen pakettiin et ole valmis. Sellainen sopii harvoille ja silloinkin paketti pitää olla sopiva. Lapset kasvavat isoiksi ja miehelle voi tulla uudenlainen tarve elää. Silloin sinä voit jäädä sivuun ja se katkeroittaisi sinut lopullisesti. Näin ei välttämättä tapahdu, mutta kaikki on mahdollista.
Olen eronnut ja minulla on kaksi lasta jotka jäivät silloin vaimolleni. Myöhemmin tutustuin naiseen jolla oli kaksi lasta. Asuin heidän luonaan ja tunsin samoin kuin sinä kerroit tuntemuksistasi. Tunsin myös syyllisyyttä omia lapsiani kohtaan kun kaikki aika ja raha meni toiseen perheeseen. Ajan myötä huomasin naisystäväni olevan mustasukkainen lapsiani kohtaan. Suhde ei ollut muutenkaan vilpitön, sillä olin hänelle taloudellinen turva ja isähahmo lapsille. Ei ollut omaa rauhaa, eikä omaa elämää. Yhteiselämä ei ollut mielekästä.
Jätin naisen ja se ei ollut ihan yksinkertaista.
Selitin itselleni tosiasiat. Suhde ei tuntunut luonnolliselta. On tärkeää kuunnella sisintään.
Toinen voi syyllistää ja pelata tunteilla, mutta todellia tunteita ei voi loputtomiin manipuloida.
Tunnet varmasti syyllisyyttä jos jätät miehen.
Et voi kuitenkaan elää vain hänen elämäänsä.
Elämää pitää elää yhdessä. Elämän pitää rakentua yhteen ja siinä pitää olla elämänpaloa.
Kiitos lohduttavista sanoista Jokunen. Olet oikeassa, haluaisin rakentaa elämäni itse, en tyytyä "pakettiratkaisuun". Eikä sitä tunnetta taida ymmärtää muut, kuin saman kokeneet.
Minullehan eron pitäisi olla helppo, kun meillä ei ole yhteisiä lapsiakaan. Mutta ei se sitä siltikään ole. Pelkkä ajatus lamauttaa... Täytyy kai antaa itselleen vielä vähän aikaa. Kerätä voimia. En kuitenkaan haluaisi satuttaa ketään pahasti. Toivoa oikeasti tyydyttävästä elämästä on vasta eron jälkeen, mutta kova ja yksinäinen tie taitaa olla edessä. Mikä ei tapa, se vahvistaa...
Luulen että sinulle tekisi hyvää aloittaa uusi elämä. Kärsiä, jos tuntuu mutta lopussa kiitos seisoo kun huomaat että pärjäät yksinkin. Mene psykologille..