Miten te pystyitte eroon?

Minä vain en oikein tule toimeen lasten kanssa. Luulin, että totun, kun tutustun poikaan, mutta eihän siinä niin käynyt. Ja kahdenkeskistä aikaa meillä on tuskin ollenkaan. Mies on kyllä etäisä, mutta poika on meillä lähes joka päivä. Tottakai poika on aina ja kaikessa etusijalla ja välillä se on vaikeaa minulle, kun tuntuu, että jään jalkoihin. Kun se on toisen lapsi, sitä on niin vaikea ymmärtää.

Lapsi pitää minusta, mutta se on vielä ahdistavampaa, kun en aina voi kotona viettää edes omaa aikaani yksin, kun lapsi on kyselemässä ja touhuamassa ympärillä. Jos en olisi tässä parisuhteessa, pitäisin poikaa varmaan erikoisen aurinkoisena ja reippaana lapsena...

Minä en halua lapsia vielä moneen vuoteen enkä myöskään halua viettää perhe-elämää, vaan mennä ja kokea, matkustella... ja mieluiten tietysti oman kullan kanssa. Yksinäisyys on kamalaa. Pitäisi löytää ystäviä. Traagista on se, etten tajunnut tätä ajoissa ja nyt en tiedä, miten saan voimia suhteesta irrottautumiseen. Minä tukahdun.

iso-T kirjoitti:

Minä vain en oikein tule toimeen lasten kanssa. Luulin, että totun, kun tutustun poikaan, mutta eihän siinä niin käynyt. Ja kahdenkeskistä aikaa meillä on tuskin ollenkaan. Mies on kyllä etäisä, mutta poika on meillä lähes joka päivä. Tottakai poika on aina ja kaikessa etusijalla ja välillä se on vaikeaa minulle, kun tuntuu, että jään jalkoihin. Kun se on toisen lapsi, sitä on niin vaikea ymmärtää.

Lapsi pitää minusta, mutta se on vielä ahdistavampaa, kun en aina voi kotona viettää edes omaa aikaani yksin, kun lapsi on kyselemässä ja touhuamassa ympärillä. Jos en olisi tässä parisuhteessa, pitäisin poikaa varmaan erikoisen aurinkoisena ja reippaana lapsena...

Minä en halua lapsia vielä moneen vuoteen enkä myöskään halua viettää perhe-elämää, vaan mennä ja kokea, matkustella... ja mieluiten tietysti oman kullan kanssa. Yksinäisyys on kamalaa. Pitäisi löytää ystäviä. Traagista on se, etten tajunnut tätä ajoissa ja nyt en tiedä, miten saan voimia suhteesta irrottautumiseen. Minä tukahdun.

Lue lisää

..........

iso-T kirjoitti:

Minä vain en oikein tule toimeen lasten kanssa. Luulin, että totun, kun tutustun poikaan, mutta eihän siinä niin käynyt. Ja kahdenkeskistä aikaa meillä on tuskin ollenkaan. Mies on kyllä etäisä, mutta poika on meillä lähes joka päivä. Tottakai poika on aina ja kaikessa etusijalla ja välillä se on vaikeaa minulle, kun tuntuu, että jään jalkoihin. Kun se on toisen lapsi, sitä on niin vaikea ymmärtää.

Lapsi pitää minusta, mutta se on vielä ahdistavampaa, kun en aina voi kotona viettää edes omaa aikaani yksin, kun lapsi on kyselemässä ja touhuamassa ympärillä. Jos en olisi tässä parisuhteessa, pitäisin poikaa varmaan erikoisen aurinkoisena ja reippaana lapsena...

Minä en halua lapsia vielä moneen vuoteen enkä myöskään halua viettää perhe-elämää, vaan mennä ja kokea, matkustella... ja mieluiten tietysti oman kullan kanssa. Yksinäisyys on kamalaa. Pitäisi löytää ystäviä. Traagista on se, etten tajunnut tätä ajoissa ja nyt en tiedä, miten saan voimia suhteesta irrottautumiseen. Minä tukahdun.

Lue lisää

Sisintäsi kaivaa elämän hukkaaminen, et ole valmis sitoutumaan valmiiseen pakettiin. Haluat luoda sen itse ja se on ihan ymmärrettävää.
Haluat kokea ja ihmetellä elämän menoa yhdessä kumppanisi kanssa. Valmiiseen pakettiin et ole valmis. Sellainen sopii harvoille ja silloinkin paketti pitää olla sopiva. Lapset kasvavat isoiksi ja miehelle voi tulla uudenlainen tarve elää. Silloin sinä voit jäädä sivuun ja se katkeroittaisi sinut lopullisesti. Näin ei välttämättä tapahdu, mutta kaikki on mahdollista.

Olen eronnut ja minulla on kaksi lasta jotka jäivät silloin vaimolleni. Myöhemmin tutustuin naiseen jolla oli kaksi lasta. Asuin heidän luonaan ja tunsin samoin kuin sinä kerroit tuntemuksistasi. Tunsin myös syyllisyyttä omia lapsiani kohtaan kun kaikki aika ja raha meni toiseen perheeseen. Ajan myötä huomasin naisystäväni olevan mustasukkainen lapsiani kohtaan. Suhde ei ollut muutenkaan vilpitön, sillä olin hänelle taloudellinen turva ja isähahmo lapsille. Ei ollut omaa rauhaa, eikä omaa elämää. Yhteiselämä ei ollut mielekästä.
Jätin naisen ja se ei ollut ihan yksinkertaista.
Selitin itselleni tosiasiat. Suhde ei tuntunut luonnolliselta. On tärkeää kuunnella sisintään.
Toinen voi syyllistää ja pelata tunteilla, mutta todellia tunteita ei voi loputtomiin manipuloida.
Tunnet varmasti syyllisyyttä jos jätät miehen.
Et voi kuitenkaan elää vain hänen elämäänsä.
Elämää pitää elää yhdessä. Elämän pitää rakentua yhteen ja siinä pitää olla elämänpaloa.

J.Jokunen kirjoitti:

Sisintäsi kaivaa elämän hukkaaminen, et ole valmis sitoutumaan valmiiseen pakettiin. Haluat luoda sen itse ja se on ihan ymmärrettävää.
Haluat kokea ja ihmetellä elämän menoa yhdessä kumppanisi kanssa. Valmiiseen pakettiin et ole valmis. Sellainen sopii harvoille ja silloinkin paketti pitää olla sopiva. Lapset kasvavat isoiksi ja miehelle voi tulla uudenlainen tarve elää. Silloin sinä voit jäädä sivuun ja se katkeroittaisi sinut lopullisesti. Näin ei välttämättä tapahdu, mutta kaikki on mahdollista.

Olen eronnut ja minulla on kaksi lasta jotka jäivät silloin vaimolleni. Myöhemmin tutustuin naiseen jolla oli kaksi lasta. Asuin heidän luonaan ja tunsin samoin kuin sinä kerroit tuntemuksistasi. Tunsin myös syyllisyyttä omia lapsiani kohtaan kun kaikki aika ja raha meni toiseen perheeseen. Ajan myötä huomasin naisystäväni olevan mustasukkainen lapsiani kohtaan. Suhde ei ollut muutenkaan vilpitön, sillä olin hänelle taloudellinen turva ja isähahmo lapsille. Ei ollut omaa rauhaa, eikä omaa elämää. Yhteiselämä ei ollut mielekästä.
Jätin naisen ja se ei ollut ihan yksinkertaista.
Selitin itselleni tosiasiat. Suhde ei tuntunut luonnolliselta. On tärkeää kuunnella sisintään.
Toinen voi syyllistää ja pelata tunteilla, mutta todellia tunteita ei voi loputtomiin manipuloida.
Tunnet varmasti syyllisyyttä jos jätät miehen.
Et voi kuitenkaan elää vain hänen elämäänsä.
Elämää pitää elää yhdessä. Elämän pitää rakentua yhteen ja siinä pitää olla elämänpaloa.

Lue lisää

Kiitos lohduttavista sanoista Jokunen. Olet oikeassa, haluaisin rakentaa elämäni itse, en tyytyä "pakettiratkaisuun". Eikä sitä tunnetta taida ymmärtää muut, kuin saman kokeneet.

Minullehan eron pitäisi olla helppo, kun meillä ei ole yhteisiä lapsiakaan. Mutta ei se sitä siltikään ole. Pelkkä ajatus lamauttaa... Täytyy kai antaa itselleen vielä vähän aikaa. Kerätä voimia. En kuitenkaan haluaisi satuttaa ketään pahasti. Toivoa oikeasti tyydyttävästä elämästä on vasta eron jälkeen, mutta kova ja yksinäinen tie taitaa olla edessä. Mikä ei tapa, se vahvistaa...