Avovaimon lapsi

"Neutraalin yhdentekevä" kuulostaa vähän pahalta. Mutta sinä et voi pakottaa itseäsi mihinkään, eikä sinun tarvitse alkaa lapselle isäksi. Vuosi on aika lyhyt aika, joten anna itsellesi ja lapselle aikaa. Kokeile joskus tehdä jotain yhdessä pojan kanssa, jotain, jossa äiti ei ole mukana. Lapset ovat nimittäin aika palkitsevia. Se tilanne, jossa huomaa saavuttaneensa lapsen luottamuksen tai jopa niin, että lapsi ihan selvästi pitää yhteisistä pienistä arkihetkistä, saattavat hyvinkin muuttaa tilannetta.
Lasten kiukuttelu on aivan normaalia ja tervettä, sitä paitsi se "ottaa päähän" biologisiakin vanhempia. Joten olet ihan normaali siinä suhteessa, ehkäpä sinulta puuttuu vielä se aikuisen oikeus. Tarkoitan sitä, että jos asutaan saman katon alla, aikuinen on se joka määrää, jossain vaiheessa sekin pitää tulla selväksi, että äidin puolisollakin on sananvaltaa. Toki siinä asiassa pitää olla hyvin hienovarainen ja edetä hitaasti. Siis kaikki tulee ajan kanssa.
Niin kauan kuin voit sanoa, että tulette kivasti toimeen, ei ole syytä huoleen, ainakaan minun mielestäni.

Asuin kaksi vuotiaan tyttäreni kanssa kahdestaan kun nykyinen aviomieheni tuli elämäämme.
Aluksi pelkäsin että mitä siitä tulee.
Ja ehkä häpesinkin sitä että olin yksinhuoltaja.
Mietin että mitä hänen vanhempansa ajattelevat kun heidän poikansa seurustelee yksinhuoltajan kanssa.
Mutta pian huomasin miten turhaa kaikki pelkoni ja epäröintini oli.
Aluksi mies oli hieman epävarma lapsen kanssa, koska tunsi astuvansa minun reviirille jos puuttui lapsen kasvatukseen.
Asiat helpottuivat kun muutimme yhteen ja saimme aloittaa yhteisen elämän rakentamisen.
Kyllä joskus tuotti vaikeuksia tottua että nyt oli kaksi kasvattamassa lasta kun alussa olin ollut yksin.
Sitten löytyi täydellinen yhteinen sävel kasvatuksen suhteen ja kaikki oli jo täysin luonnollista.
Mieheni ihmettelee toisinaan miten helposti kaikki kävi.
Hän rakastaa tytärtämme kuin olisi biologisestikin hänen isänsä.
Tyttäremme kutsuu häntä isäksi.
En olisi ikinä osannut kuvitellakaan että minua voisi kohdata tällainen onni.
Tyttäremme ei olisi parempaa isää voinut saada enkä minä parempaa aviomiestä.

Tässä nyt tiivistettynä meidän juttumme.

Hauskaa illanjatkoa kaikille!

"onko kyseessä vain riesa joka olosuhteiden pakosta täytyy oppia hyväksymään"

Jos asenteesi on yllämainittu, kannattaa harkita suhteen päättämistä välittömästi. Riesa nyt kuitenkin sattuu olemaan rakastettusi lapsi, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Vasta kun "lapsi" on n.30v., hän ei ole enää suhteellenne riesa :-)

Mutta kirjoitit itsekin tekstissä miten suhtaudut lapseen, neutraalisti. Se on alussa ihan OK.

"Toisinaan uhmaikäisen kiukutellessa tuntuu että olisin mieluummin missä hyvänsä muualla kuin saman katon alla kyseisen tenavan kanssa"

Luuletko että se on äidistä herkkua kun muksu pistää kiukutellen? :-) Se kuitenkin kuuluu kasvamiseen, pienet uhmakiukut pitää ottaa vaan haasteena, muksua ei saa päästää terrorisoimaan perherauhaa :-)

"Onko siis normaalia että lapsi toisinaan tuntuu "pakkoriesalta" eikä minulla ole eikä varmaan herääkään mitään tunteita tätä kohtaan?"

Me kaikki olemme yksilöitä, sinä et vielä ole kiintynyt lapseen.

Jos lapsi tuntuu "pakkoriesalta", kannattaa todella pohtia suhteen "järkevyyttä". Se muksu on ja pysyy kuvioissa, halusit tai et. Jos sinulla ei herää iskän vaistoa tätä lasta kohtaan, sille ei voi mitään. Kunhan tulet lapsen kanssa toimeen, se riittää.

Mutta korostan ja alleviivaan, että ÄLÄ kuvittele että lapsi poistuu kuvioista suhteen edetessä, päin vastoin. Ootappas kun muksu tulee murkkuikään :-)

Itse olen sellainen etten innostu muiden lapsista. Näin se vain on.

Joskus seurustelin pari kuukautta yksinhuoltaajan kanssa. Hänellä oli 3 vuotias lapsi.
Mulla oli ihan samalaiset fiilikset ku sulla.
Ymmärsin toki että lapsi tarttee rakkautta ja huomiota, mutta tiesin etten pysty sitä hänelle antamaan.

Olen tavannut elämäni naisen ja nyt meillä on jo 2 lasta ja kolmas on tulossa, menee hyvin ja rakastan vaimoani. Elämäni tärkeimmät kokemukset: rakkaus, raskausaika, synnytys ja isyys ... Olen onnellinen.

En vois olla pitkään ilman lapsiani, luen iltasatuja ja autan vaimoani lastenhoidossa niin paljon kuin voin - Ja nautin sitä!

Vanhin tyttö on jo koulussa, hänellä on aika paljon kavereita ja he ovat tervetulleita meille leikkimään.

En usko että olen huono ihminen, toisen lapsen kasvatus ei sovi kaikille ja ratkaisu oli mun mielestä kaikkien kannalta paras.

Jotkut ihmiset eivät halua lapsia ollenkaan, jotkut eivät halua adoptoida, jotkut kasvattaa 4 omaa ja 4 vaimon lasta, so what, jokainen tekee niin kuin haluaa.

Älä stressaa. Ihan ok noin. Mulla samat tuntemukset, olin suhteessa (yli 6 v.) miehen kanssa jolla suhteen aloitettuamme oli 4 v. lapsi. Poika oli aika hyvä vetelemään oikeista naruista ja aivan jumalattoman mustasukkainen isästään. Hän antoi myös ymmärtää, ettei halunnut minun olevan paikalla omassa kodissani hänen meilläoloaikoinaan (yhteishuoltajuustilanne)...

Minulla ei ollut seurustelun aloittaessamme lapsia.

Mentiin naimisiinkin ja sitten syntyi yksi yhteinenkin muksu.

Jos vanhempien keskinäinen suhde on vahva, niin hyvin pärjäät.

Kukaan, joka ei ole asunut uusperheessä itse, ei ole mielestäni mikään sanomaan että toisen lasta tulisi rakastaa. Monen mieli kyllä muuttuisi, kun itse kokisi saman.

Sitäpaitsi meilläkin tilanne helpottui kun lapsi kuitenkin koko ajan kasvoi. Joten älä luovuta ja muista olla myös itsellesi armollinen, ei tuo tilanne pingottamalla parane.

Ei muuta kun lykkyä tykö!