Fyysiset oireet läheisen kuolemasta?

Minulla väsymys ja sydämen rytmihäiriöt..

niinkkö

Mene lääkärin luo ja voisit myös ehkä käydä sururyhmässä.

Kannattaisiko vitamiinitabletit tms?

Ensinnäkin osanotto suruusi. Elät raskaita aikoja. Oma äitini kuoli 6v sitten 56 vuotiaana ihan yllättäen. Shokki oli valtava. Pakko oli kuitenkin alkaa käytännön asioita järjestellä, koska isäni ei siihen kyennyt. Shokissa ja sumussa meni ensimmäiset viikot hautajaisiin asti, mutta sen jälkeen iski totaalinen väsymys. Sitä kesti varmasti puoli vuotta. Nyt annat vain itsellesi aikaa toipua. Pikkuhiljaa elämä alkaa näyttää valoisammalta:) Itsekin laihduin, ruoka ei maistunut/pysynyt sisällä. Voin sanoa, että kun vuosi kuolemasta on kulunut, musta on vaihtanut jo väriään. Aurinkoista kesää sinulle!

Kun ihminen on kokonaisuus, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen, niin kyllä ajatus- ja mielen maailma hyvinkin koettelevat fysiikkaa, panevat sen koville. Ihan samalla lailla kuin ajatustyötä tekevät teoreetikot käyttävät yhtä paljon energiaa ajatteluunsa kuin raskasta ruumiillista työtä tekevätkin - vaiko oliko se jopa enempi.

Ja eikö J. Sarasvuokin jossain kirjassaan ja varmaan muuallakin ole esittänyt, että jos ei halua, tahdo tulla kipeäksi, niin ei tule, jos ajatus on oikean lainen.

Siispä: vaikka kuolema on kova ja surullinen juttu, mutta ei mikään sairastuttava aihe, niin sen käsittelyyn pitäisi löytää sellaiset ajatuskanavat, jotta selviää läheisensä poismenosta sairastumatta siitä itse. Sehän ei liene tarkoitus elämässä, jonka yksi osa kuoleminen on.

Tuuli...Otan sydämestäni osaa suruusi

Rakas mieheni kuoli tapaturmaisesti 4 kk sitten. Ehkä pahinta on, ettemme voineet valmistautua mitenkään tulevaan enkä ollut vierellä kuoleman tullessa. Surun lisäksi minulle jäi valtavasti käytännöm ongelmia hoidettavaksi, jotka mieheni oli hoitanut ennen.
Aluksi yöunet jäivät noin kolmeen tuntiin. Nykyään nukun vaihtelevasti, välillä paljon ja välillä vähän. En pysty keskittymään mihinkään ja kaikki hoidettavat asiat tuntuvat ylivoimaisilta. Vieläkin odottelen miestäni kotiin, vaikka järki tietää, että kuolema on lopullinen.Miehen tavaroiden hävittäminen on ollut myös raastavaa, ikään kuin tekisin jotain väärää.

Otan sydämestäni osaa suureen suruusi, Raskas suru. Mainitsemasi asiat, kuten keskittymiskyvyn puute ja jaksamattomuus ovat tuttuja kaikille läheisensä menettäneille.

Jos se sinua yhtään lohduttaa, voin kertoa ettei suru ole yhtään helpompi tai pienempi, vaikka siihen tietäisi valmistautua. Mieheni sairastui keväällä 2005 , diagnoosi saatiin helmikuussa 2007 ja todennäköinen elinaikaennuste oli joitain kuukausia. Hän kuitenkin eli vielä 1,5 vuotta, joten meillä oli hienoa aikaa puhua. Mitään ei jäänyt sanomatta.

Mieheni suunnitteli itse omat hautajaisensa - kirjoitin asiat muistiin ja toteutin hänen toivomuksensa pilkulleen.

Ei suru ollut yhtään pienempi tai helpompi kantaa, vaikka tiesimme ettei aikaa ole paljon. Ensimmäinen vuosi oli tottakai pahin, siitä en muista juuri mitään. En paljon toisestakaan. Sen muistan, etten pystynyt keskittymään mihinkään, unohdin avaimen monta kertaa päivässä, lompakko jäi kotiin kun läksin kauppaan ja olisin varmaan päänikin jonnekin unohtanut, jos se olisi ollut mahdollista.

Kolmannen vuoden lopulla alkoi ehkä jo vähän helpottaa ja neljännen vuoden lopulla aloin ymmärtää, että on itsestäni kiinni millaiseksi tuleva elämäni muodostuu. On persoonakohtainen tahtokysymys, haluaako jäädä surun vangiksi - tehdä siitä jonkinlaisen alttarin - vai haluaako rakentaa uusista lähtökohdista omanäköisen, hyvän elämän.

Itse valitsin tietoisesti jälkimäisen vaihtoehdon ja elettyyn elämään liittyvät onnelliset muistot alkoivat kantaa. Nyt elän ihan hyvää, omalla tavallaan onnellista ja omanäköistäni elämää yksin. Tai en ihan yksin - onhan minulla koira, läheisiä serkkuja ja hyviä ystäviä.

Mieheni kuolemasta alkaa olla viisi vuotta. Mieheni elää muistoissani ja nykyään pystyn jo puhumaan hänestä hymyssä suin.

olen kuin kuollut.

Isäni kuoli 2 kk sitten, hän oli jo iäkäs, mutta kuolema tuli silti yllätyksenä. Aluksi en oikeastaan reagoinut juuri mitenkään, aloin hoitamaan asioita, hautajaisjärjestelyjä ja muita käytännön asioita. Kaikki oli kohdistunut hautajaisiin, jotka menivät hyvin sikäli kun hautajaiset voivat mennä hyvin. Hautajaisten jälkeen aloin tuntea voimakasta väsymystä, nukuin todella paljon, väsymys on fyysistä, ei jaksaisi kättä nostaa. Haluaisin vaan levätä. Kun teen jotain, olen kuin zombie, käyn töissä, keskittyminen on sitä ja tätä, unohtelen asioita. Itkettää ja tuntuu siltä, ettei missään ole mitään mieltä.
En olisi uskonut surun olevan näin raskasta, kuin pimeä kuilu johon on pudonnut, tai lyijypaino pään päällä, joka painaa. Tuntuu kuin keho olisi arka, mustelmilla, henkisestihän sitä onkin mustelmilla.

osanottoni menetyksesi johdosta.
Puolisoni nukkui pois vajaa vuosi sitten. Itsekin laihduin noin kiloa, ruoka ei maistunut pitkiin aikoihin, pakotin itseni syömään vaikka olisin halunnut vaan makaa sängyssä peiton alla. Kroppaani särki joka paikasta ja sydän oli pakahtua tuskasta - luulin että saan itse sydänkohtauksen - sydäntä raasti kova ikävä. Tämä kulunut vuosi on ollut paitsi henkisesti niin myös fyysisesti kova koettelemus itselleni. Sitten vielä toinen kuolema perhepiirissä, luulin jo jossain vaiheessa olevani jollakin tasolla "selvillä vesillä" eli kaiken kokeminen uudestaan. Tästä on jäänyt kuoleman pelko että jollekin läheiselleni tapahtuu taas jotain pahaa.. Aloin kärsiä paniikkihäiriöistä - tämä kovasta henkisestä ja psyykkisestä stressistä. Nyt nämä paniikkihäiriökohtaukset on hellittäneet ja yritän nyt kesän alkaessa nauttia pienistä positiivisista asioista. Olen käynyt juttelemassa ammattiauttajan kanssa näistä asioista ja se riittää, että voin puhua tuntmuksistani jollekin ulkopuoliselle. Suosittelen muillekin jos asia (kuolema) ahdistaa ja tuntuu että jää surun vangiksi.

Mulla lähti ruokahalu aivan täysin ja meni vatsa sekasin. Tätä kesti monta viikkoa.

Sairaudenpelko (hypokondria) mulle on tullu jo aiemmin, kun lähipiirissä tapahtui paljon kuolemia ja sairastumisia lyhyen ajan sisään. Ihan hirveä tuo luulotauti. :(

Isäni menehtyi viime viikolla sairauden uuvuttamana, ja mulla on kans ollu ihme oireita. Ruokahaluttomuutta, pahoinvointia... Odotan vaan että hautajaiset olisivat pian ohitse, jotta voisin keskittyä suremiseen. Sinulle Tuuli, voimia ja otan osaa

Isoisäni vetelee tällä hetkellä sairaalassa viimeisiään eikä mitään ole tehtävissä, jäljellä ei ole enää kuin kuoret. Tuntuu, että se ihminen joka on hänen tiedetty olevan on jo poistunut maallisesta kuorestaan. Ei juuri ota kontaktia mutta reagoi läsnäoloon edes jotenkin. Ahdistuksen ja surun määrä on aivan suunnattoman suuri ja olo on aivan toivottoman raskas. Ruoka ei maistu, heikottaa ja välillä jopa vapisuttaa. Jokaisen suupalan joudun pakottamaan kurkusta alas, tuntuu pahalta syödä kun toinen makaa sairaalassa eikä saa syödä palaakaan.Syötävä kuitenkin on ja riittävästi, koska imetän vielä . Pientä lastani en ole oikein uskaltanut nostella joka hetki, onneksi on niin pieni vielä että leikkii sängyssämmekin tyytyväisenä ja vaipan voi siinä myös vaihtaa. Kokonaan en voi luhistua vaikka surun määrä on aivan suunnaton. Isoäitini on vielä elossa ja tarvitsee koko sukumme tuen ja turvan nyt surun hetkellä ja tulevaisuudessa ja lapsenikin tarvitsee hoivaa ja huolenpitoa 24/7. Vaan kyllä tuon ihanan pikkuisen hymy ja nauru vähän sentään piristää. Tänään itkiessäni hän ihan pysähtyi katsomaan ja hellästi silitti pari kertaa kasvoista, ihan kuin lohduttaakseen. Tiedä sitten oliko tarkoituksellista vai ei, kummasti se silti lohdutti.

Onneksi ystävät ja muut ei niin läheiset ovat kunnioittaneet perheemme yksityisyyttä ja antaneet meille tilaisuuden rauhassa jättää jäähyväiset ja keskittyä suremaan.

Onneksi olen tällä hetkellä kotona lapsen kanssa, töihin en todellakaan nyt juuri kykenisi menemään asiakkaiden pällisteltäväksi. Te jotka työelämässä olette mukana, niin hakekaa sairauslomaa työpaikkalääkäriltä jos surutaakka tuntuu kestämättömältä. Samalla voi saada muutakin apua ja ovat sitä velvollisia tarvitsevalle tarjoamaan. Ei ole häpeä ottaa apua vastaan kun suuri suru tulee eteen ja lääkettäkin voi tarvittaessa pyytää, jos ei vaikkapa saa nukutuksi.

Kirjoitan vain tämän nyt. Kun hautajaiset olivat ohitse, tuli suunnaton väsymys.Valvomisen jälkeen , 18 pv kuolemasta.Nukuin 12 tuntia. Tyyny joka oli hankittu jo paljon ennen minua tuntui kovalta mutta hyvältä.

Kuinka ihmeellinen se joulukuinen aamu olikin, 08.12.2010. Kova työ oli takana, 3 v.hoidimme isää kotona.

Siitä on kohta 7 v. Monia asioita on tapahtunut sen jälkeen. Ne eivät tunnu missään.

Kello on kohta 03.00, pitää mennä nukkumaan.

Mun äiti kuoli 4kk sitten, myös nuoreni aiotaan huostata. Niin ei tässä jaksa.