Aikuisen naisen syömishäiriö!

Olen 30-vuotias syömishäiriöinen ja ikuinen laihduttaja. Syömishäiriöni on kai anoreksian ja ortoreksian välimuotoa. Hävettää tämä jatkuva painon tarkkailu. Toisinaan toivon, että olisin normaalipainoinen, mutta jos saan painon nostettua normaalilukemiin, masennun ja tunnen itseni lihavaksi ja kömpelöksi ja aloitan laihuttamisen välittömästi alipainon puolelle. Vihaan tätä sairautta ja kierrettä! tiedän ettei tämä ole normaalia aikuisen ihmise käyttäytymistä, mutta en voi mitään pakkomielteelleni.
Jännää tässä on se, että olen kateellinen normaalipainoisille sekä hieman ylipainoisille naisille joilla muotoja! oikeasti, kadehdin muodokkaita reheviä naisia jotka ovat varustettu hyvällä itsetunnolla.

Täällä on myös yksi juuri 30 täyttänyt nainen joka laskee jatkuvasti kalorit kaikesta suuhun pistämästään, näkee peilistä läskiä joka paikassa, ravaa puntaroimaan itseään monta kertaa päivässä, yrittää liikunnan lisäämisellä polttaa enemmän ja enemmän kaloreita, käyttää kaikkia ei terveellisiä tapoja pitääkseen painonsa alipainon/anorektisen painon puolella.

En koe itseäni aikuiseksi vaikka ehkä pitäisi. Ikää kohta 25v. ja omillani olen asunut lähes kymmenen vuotta.
Ensioireista kärsin ala-asteella ja häiriöoirehdinta on vaihdellut anorektisesta vahvasti bulimiseen / bed-vaiheiseen. Ensimmäisen kerran hakeduin hoitoon n. vuosi-kaksi sitten ja tähän väliin on mahtunut yksi pidempi sairaalajakso ja nyt käyn päivittäin/arkisin hoidossa. Ja nyt uhkaillaan taas suljetulla.
Sh:n lisäksi päivää piristää vaikea masennus.

Mitat 169/51 vaikka sillä tuskin on merkitystä.

Täällä kans yksi reilu kolmikymppinen joka ei myöskään koe itseään kovin aikuiseksi. Tuntuu että samaistun teini-ikäisiin paremmin, ehkä tämän sairauden takia juuri. Lohdullista kuitenkin että täällä on muitakin ikäisiäni! Syömisten kanssa mulla ollut ongelmia kymmenisen vuotta. Välillä enemmän ja välillä vähemmän. Nyt taas enemmän.

Alipainossa olen tällä hetkellä ja olen joutumassa osastolle ensimmäistä kertaa. Hoidon piirissä olen ollut kolme vuotta vaikean masennuksen takia. Syömisongelmiani en pystynyt heti paljastamaan kenellekään.

Syön pääasiassa hyvin vähän tai siihen pyrin. Lasken kaloreita. Välillä kuitenkin ahmin välittämättä mistään mitään. Ahmimiset ovat pahimpia. Silloin iskee niin järkyttävä ahdistus ja lihomisen pelko ettei sitä meinaa kestää.

Olen taas vuoden kituuttanut ja näännyttänyt itseäni tasaisen päättäväisesti. Nyt ahmimiset ovat lisääntyneet kuukauden sisällä. Ahdistus on valtava.

Pääsisipä tästä kierteestä joskus eroon.

Näköjään meillä syömishäiriöisillä on vaan kaksi vaihdetta elämässä, joko tajuton ahmiminen tai sitten täydellinen kituuttaminen lähes ruuatta. Joka sekin sitten jossain vaiheessa muuttuu ahmimiseksi =(

Mikä siinä syömisessä on niin vaikeaa?

Itse sairastuin vasta oikeastaan ensimmäisen lapseni jälkeen eli aikuisiällä! Minulla oli vaikea parisuhde siihen aikaan jossa pysyttelin vuosia ja kaksi lasta sain. Mies petti minua useasti ja se on varmaan ollut se laukaiseva tekijä että haluan olla hoikka ja paremman näköinen kuin ne toiset naiset. Ja siitä asti ollut pakottava tarve laihtua. Pysyin hoikkana ja olin tyytyväinen vaikkakin ravasin monta kertaa päivässä vaa`alla ja oksensin päivittäin syömäni ruuat. Nyt olen vuosia ollut hyvässä suhteessa miehen kanssa johon luotan täysin ja kolmannen lapsenikin sain muutama vuosi sitten. Ahmin raskausaikana sairaita määriä ruokaa ja lihoin 40 kiloa!! Tuo raskaus on ollut ahmimishäiriön kannalta se tuhoisin asia ja en ole päässyt ahmimisesta eroon enää ollenkaan paitsi satunnaisesti. 30 kiloa olen painoa pois saanut kolmessa vuodessa joista 8 kiloa tullut nyt ihan muutamassa kuukaudessa takaisin
. Eilen pakkasin taas pieneksi jääneitä vaatteita pois kaapista varastoon odottamaan. Tarvisin varmaan kolme eri kokoista vaatekertaa tämän sairauteni takia!! :/ Koskaan ei tiedä mahdunko uusiin housuihin enää kuukauden päästä!!
Tänään alkoi TAAS dieetti joka toivottavasti ei pääty jälleen illalla ahmimiskohtaukseen =(

Esimieheni tuli tänä aamuna kertomaan minulle että hän ja kaikki työkaverini ovat huolissaan minun syömisestä ja työssäjaksamisesta. Työterveyslääkärillä kävin joskus alku vuodesta ja en koskaan varannut seuraavaa aikaa, koska ajattelin etten sitä tarvitse, vaikka kalium arvot ovat aivan liian matalat ja syön nykyään siihen tabletteja. Olen kuitenkin kontrolloinut niitä tavallisen terveydenhuollon kautta pariin otteeseen. Nyt minulle oli varattu aika työterveyslääkärille esimiehen toimesta. Ilmeisesti hän keskustellut lääkärin kanssa tai jotain? En tiedä miten minun pitäisi suhtautua asiaan.

Tervehdys!

Täällä myös miltei 30 - vuotias, bulimiaa päälle 10 vuotta sairastanut nainen.
Diagnoosi on, lääkitys on. Arjessa pärjään.

Kertoilen tarinaani hieman myöhemmin ajan kanssa, sillä nyt työt kutsuvat

Hei, täällä aikuinen, syömishäiriöstä toipunut nainen. Sairastuessani olin täyttänyt jo 30, tosin minulla ehkä oli alttiutta sairastumiseen jo aiemmin, mutta sitten kun elämässä tuli tosi stressaava tilanne, se purkautui näin. Tietyllä tavalla syömishäiriö oli tapani reagoida vaikeisiin kokemuksiin. Kärsin jo ennen sairastumistani masennuksesta, joka myös paheni silloin. Olin huonossa, väkivaltaisessa avioliitossa ja koska en osannut muuten käsitellä asiaa, tulin itsetuhoiseksi.

Suosittelen todella terapiaa, koska se auttaa käsittämään niitä ajatuksia ja tunteita, jotka ovat syömishäiriön taustalla. Minäkuvan ja itsetunnon ongelmat on syytä selvittää. Lääkitystäkin on saatavilla. Tosi hieno homma, aloittaja, että olet saanut ajan ravitsemusterapeutille ja numeron psykologille - soita rohkeasti, et voi menettää mitään, mutta voit voittaa takaisin terveytesi.

Minulla paranemiseen auttoi elämäntilanteen muutos ja halu parantua. Koin, että mies oli riistänyt minulta jo niin paljon, etten halua uhrata enää terveyttäni. Tuli sellainen uho ja taistelutahto. Lisäksi olin huolissani syömishäiriön (mm. oksentamisen) vaikutuksista terveyteeni ja jos olen rehellinen, minua alkoi ahdistaa turhamaisesti myös allit, jotka tulivat laihduttuani nopeasti.

Nykyään en useinkaan käy vaa'alla ja syön normaalisti (myös herkkuja välillä). Huomaan, että tietyissä tilanteissa vanhat ajatukset aktivoituvat ja yritän välttää niitä tilanteita. Eli vähän samantapainen tunne kuin toipuvilla alkoholisteilla.

Tsemppiä kaikille asian kanssa painiville!

"Kerran syömishäiriöinen, aina syömishäiriöinen" tuntuu ainakin minun kohdallani pitävän aukottomasti paikkansa.
Ajattelin jo kuuden vanhana olevani liian iso ja pullea, vaikka kuvista näkyy minun jo silloin olleen ihan tikku. Ala- ja yläasteen vaiheessa sairastuin pikkuhiljaa anoreksiaan, joka riistäytyi käsistä, kun olin lukiossa. Muutin kotoa 19 -vuotiaana, jolloin sain anoreksian päälle bulimian, joka myös riistäytyi käsistä. Söin ja oksensin suurimman osan rahoistani, hampaani alkoivat murentua suuhun, hiukset putosivat päästä ja oli muutenkin todella huono olo kaikin puolin. Olen nyt 24 -vuotias ja saanut pidettyä painon noin 60kg. Luulin jo lopettaneeni oksentelunkin rakkaan avomieheni kannustuksella, mutta edelleen tulee takapakkeja toisinaan. Tiedän, että jos avomieheni ei vahtisi ja pitäisi huolta, että syön päivittäin edes aamupalan ja yhden lämpimän ruoan, putoaisin taas samaan loukkuun ja täysin kaistapäiseen käyttäytymismalliin.
Kaikista typerintä on tiedostaa käyttäytymisensä ja suurin piirtein mittasuhteensa, mutta jos sitä silti nipistäisi muutaman sentin. Jos sitä sittenkin vaan tottumuksesta "unohtaisi" syödä koko päivänä.
Olen varma, että tämä riesa ei lähde koskaan päästäni. Lieventyy entisestään toivottavasti ajan kanssa. Tsemppiä kaikille tähän kaistapäiseen elämiseen! Sitä todellakin tarvitsemme.

Hei, hyvä kommentti sinulla. Sulla on samanlaista BED:tä kuin mulla. Olen ollut n.30 vuotta ajoittain syömishäiriöinen jojoilija. Mielestäni mikään lääke ei poista ahmimista kun "putki tulee päälle". 10 vuotta sitten palattuani Suomeen minulle syötettiin kaieknlaista ihan turhaa. Olin 12 vuotta sitten 70 päivää syömishäiriöklinikalla ulkomailla asuessani siellä, olin eron yhteydessä pari vuotta aikaisemmin vasta honannutettä minullakin on oikeasti syömishäiriö eikä vain heikko luonne. Hoito oli super hyvää ja palattuani Suomeen ei vastaavaa silloin löytynyt, kun isoja vaikeuksia tuli paluumuuton takai(työttömyys, taloudellinen ahdinko, huono ihmissuhdeverkosto).Viime syksynä sairastuin uudelleen ja löysin netistä että meillä Suomessakin toimii yksityisellä puolella syömishäiriöklinikka. Olen 9kk yrittänyt saada lähetettä sinne,mutten ole onnistunut ja minua on pompoteltu sinne sun tänne.Olin aluksi avohoidossa omassa sairaanhoitopiirissä, mutta siellä ei selvästi tietotaito riitä ja ei oikein tunneta tätä aikuisiän syömishäiriötä. Minusta ahmimishäiriö pitäisi ensimmäisellä kertaa hoitaa pitkällä osastohoidolla ja sen jälkeen, jos tauti uusiutuu, kuten minulla henkisen väkivallan seurauksena, niin pitäisi päästä ajoissa "katkaisuun", koska kun ahminta jatkuu riittävän pitkään, niin minulla ainakin tulee fyysistä riippuvuutta ja kun ahmintaa yrittää lopettaa ja syödä terveellisesti niin mielialat vaihtelevat runsaasti, kipukynnys on todella alhainen ja ärsyyntyy aivan pikkuasioista ja on kaikin puolin kireä ja kärttyisä. On hirvittävä tarve vertaistukeen, mutta sitä ei pienellä paikkakunnalla löydy. Tällöin pitäisi päästä katkaisuun, koska olen yksinasuva ja en enää kykene hallitsemaan syömistäni. Yleensä fyysiset oireet laskevat 2-3 viikon kuluttua, kun syöminen on saatu säännölliseksi ja terveelliseksi. Aiemmin häpesin syömishäiriötäni runsaasti, mutta en enää häpeä. Päinvastoin siitä pitäisi puhua paljon enemmän, että lääkäritkin ymmärtäisivät paremmin taudinkuvaa. Koksa meillä ei ole julkisella puolella vastaavaa klinikkaa, niin hoitoon pääsy yksityiselle puolelle pitäisi tehdä helpommaksi. Tässä olisi aloitetta sosiaali- ja terveysministeriöön! Hyvä että kerroit, kertomasi on minullekin tuttua. En itse usko pelkkään avoterapian apuun, ainakaan itselläni. Ahmiminen on huonon itsetunnon ja monesti aiemmin sattuneiden traumojen tai kuten minulla henkisen väkivallan seuraus. Tiedän kyllä konsteja ,mutten huonon itsetunnon ja tämän hetkisen elämäntilanteen takia selviä yksin. Kun saisi ahmimisen hallintaan, niin taas pärjäisin. Olen kuullut että tästä voi parantua kokonaan. Olen jo odottanut vuosia, että onnistuisin, mutta en luovuta. Ja jatkan hoitoon pääsyn taistelua, vaikka aikamoista vääntöä on. Mutta asiat ei ikinö muutu, jos niiden eteen ei tee jotain.
Vielä tyttärestäsi, minulla on aikuinen tytär joka koko elämänsä näki syömishäiriöni ja en halunnut että hänestä tulee samanlainen. Ensinnäkin, en lohduttanut ruoalla vaan muilla keinoin.Kun lapsi oli tarpeeksi vanha n.10v, kerroin syömishäiriöstä ja että se on sen verran rankka sairaus etten halua hänelle samaa. Että on aina tärkeää syödä terveellisesti ja säännöllisesti ja että olen oman huono itsetuntoni takia huono esimerkki.Ei äidin tarvitse olla täydellinen! Kun olin avoin, olemme voineet puhua kaikesta. Murrosiässä hän kerran tokaisi että hän pelkää että hänestäkin voi tulla syömishäiriöinen. Pelästyin ja aloin tsempata häntä, osaan kyllä neuvoa muita mielestäni, vaikka oma pakka sekaisin. Minua ei kotoa tuettu ja huono itsetunto tämän on aiheuttanutkin. Siksi halusin että lapselleni kasvaa hyvä omatunto. Ja niin onkin, hänellä ei ole ollut tarvetta ahmimiselle vaan hän herkuttelee joskus normaalilla tavalla. Lapset ottavat mallia, jos he luulevat että heidän kuuluu ottaa, mutta itse voit vaikuttaa heidän valintoihinsa kertomalla että oma itse ei ole se hyvä. Parasta tietysti olisi saada itsensä kuntoon ja esimerkiksi, mutta ettet nyt turhan siitä syyllisyyttä kanna, sen halusin sanoa, Elämä on parempaa normaalipainoisena, ihan laiha ei tarvitse olla. Minulla esim. nivelrikko lisäksi, niin jokainen liikakilo on myrkkyä ja vaikeuttaa elämääni. Toistensa vihollisia nämä kaksi sairautta.Ja et ole ainut, meitä aikuissyömishäiriöisiä on iltapäivälehden artikkelin mukaan yli 100 000. Häpeä estää puhumasta. Olet siis ensimmäisen askeleen ottanut ja avautunut. HYVÄ!

Tunnustan myös olevani aikuinen ja syömishäiriöinen lopun ikääni. Olen 35 vuotias yhden lapsen äiti ja yhden miehen vaimo. Luin juuri teoksen painajainen puntarilla ja se herätti ajattelemaan mistä kaikki on saanut alkunsa, olen sairastanut 15 vuotta. Pienenä tunsin olevani aina ylimääräinen, koulussa olin kiusattu kymmenen pitkää piinallista vuotta, lukiossa huomasin saavani tarvitsemaani rakkautta (se olikin vaan irtosuhteita ja seksiä) mutta kuvittelin sen aidoksi välittämiseksi. Aloittaessani pitkän parisuhteen (11 vuotta) kaikki tuntui valoisalta, kunnes neljän vuoden jälkeen miehestä tuli sairaan mustasukkainen ja tarvittaessa hyvin väkivaltainen. Se oli se kohta kun minä sairastuin, kuunneltuani monta vuotta miten ruma ja lihava olen, minua ei kukaan muu olisi huolinut. Halusin kontrolloida itseäni edes jotenkin ja tiukka laihduttaminen oli mitä parhain tapa kontrolloida, olla oman itsensä herra. No lopulta kuitenkin minut huoli toinenkin mies joka asui aivan toisessa päässä suomea ja oli aivan mielettömän ihana, ei kontrolloinut, ei käskenyt, ei ollut väkivaltainen, kaikki olisi pitänyt olla siis hyvin, mutta romuttunut mieleni ei suostunut lopettamaan, mieshän ei tietenkään rakasta minua koska ei saa raivokkaita mustasukkaisuuskohtauksia. Sairauteni sai uutta puhtia, ajattelin että kyllä saan hänet rakastamaan vielä itseäni kunhan saan muutaman kilon pois. Olimme olleet kaksi vuotta yhdessä kun olin jo niin huonossa kunnossa että menin melkein viikoittain ambulanssilla sairaalaa kohti, sekään ei minua herättänyt. Sitten juttusilleni tuli nainen jolla oli kehitysvammainen tyttö, he olivat olleet päivittäisiä asiakkaitani kaupassa työskennellessäni, nyt nainen tuli yksin, itki ja sanoi "voitko alkaa syödä, tyttöni on teholla koska ei suostu syömään, haluaa olla samanlainen kun sinä" Siitä alkoi tervehtymiseni, kunnes tulin raskaaksi ja kiloja alkoi karttua, kaikki työ hukkaan heitettyä. En uskaltanut liikkua ihmisten ilmoilla ilman miestäni. Kaikki alkoi alusta kun lapsi oli syntynyt, ja sitä urakkaa riittää vieläkin. Itseinho, vääristynyt omakuva, otan kuvia itsestäni ennenkuin voin lähteä kotoa mihinkään. koska peilistä katsoo aina sama läski, valokuva kertoo raa'an totuuden. Loppuikäni syön lääkkeitä koska olen laihduttaessani vioittanut sydämeni, se antaa ajattelemisen aihetta hetkittäin, mutta huono itsetunto vie järjenääneltä voiton. Toivon kovasti että jonain päivänä huomaisin kuinka ihana oikeasti olen ja voisinpa vaikka elää tuon tunteen kanssa loppuelämäni. TSEMPPIÄ TEILLE KAIKILLE ITSETUTONNE KANSSA KAMPPAILEVILLE!

Minä: 59-vuotias nainen, anorektikko.
Olen 168cm ja 46 kg tällä hetkellä. Tähän painoon saanut nostettua 38 kilosta noin kolmen vuoden aikana.
Nämä kolme vuotta olen käynyt tiiviissä terapiassa.
Olen ollut syömishäiriöinen koko "pienen" ikäni, ihan aina kokenut olevani liian suuri ja tiellä. Iso kömpelö kolossi.
Nyt kun katselen lapsuuden ja nuoruudenaikaisia valokuvia en ole ollut koskaan iso enkä lihava. Normaalipainossa käynyt välillä kunnes kiireesti laihdutin se pois.
Asun ulkomailla, asunut nyt reilun 16 vuotta. Vasta täällä olen saanut apua ongelmaani, Suomessa aikanaan kukaan ei reagoinut eikä välittänyt.
Hoitoni on terapia ja tiivis sisätautilääkäin seuranta. en käytä mitään lääkkeitä, niitä ei täällä suosita jos ei kyseessä ole masennus tai muu painava syy. Syömishäiriöön ei lääkettä ole.
Itse en koskaan ole ahminut. Pelkkä ajatus kauhistuttaa ja hirvittää. koska syöminen pelottaa ja on niin uskomattoman vaikeaa minulle, en usko että koskaan elämässäni saavutan täysin tervetä painoa. Tavoitteekseni olen asettanut uskaltaa 50 kiloon, se tuntuu kauhealle! Nykyisessäkään painossani en viihdy, ja pudotus houkuttaa koko ajan.
Nämä ovat hirveitä sairauksia, kokonainen elämä voi mennä kuten minulla. Osteoporoosi on, sydämessä rytmihäiriöt, veriarvot surkeat... mitä näitä luettelemaan...
Traagista että nuoret tytöt tavoittelemalla tavoittelevat ja ihannoivat tätä!!

http://elamaamaailmalla6.blogspot.com.ar/

Tuon blogin kirjoittaja TODELLAKIN 29-vuotias????
Luulin aluksi joksikin ihan teini-ikäiseksi! Aikuinen nainen?!??
Onko niin, että syömishäiriöt taannuttavat myös henkisesti? Samaa huomannut jodenkin muidenkin kohdalla?
En tarkoita tätä pahalla, itsekin vahvasti anorektikko, mutta pelottaa jotenkin tuo ilmiö!

Kävin keväällä kurssin joka oli tarkoitettu meille sh-sille. Olen jo 49 enkä saanut lapsia yrityksistä huolimatta kun hormonitoiminta ei vaan ota sujuakseen. Bmi.ni on edelleen alle 14….
Harmittelin etten aikaisemmin ollut löytäny vastaavaa sillä vetäjä osasi kyllä kaiken tyrkyttämättä syömäohjeita. Sain todellisen tietopläjäyksen siitä mitä keho minimissään tarvii toimiakseen ja vähän lisääkin sellaisia juttuja joita en tiennyt. Rupes jopa vatsa toimimaan ilman että piti tunkea itseensä mitään lihottavaa.
Nyt olen syönyt ihan yhtä vähän kun ennenkin, bulimia on vähän helpottanu mutta anoreksiasta en pääse irti enkä ympäri. Olo kuitenkin on huomattavasti parempi kun tietää mitä vitamiineja ja hivenhiukkasia on pakko saada.
Kivelässä olivat tyytyväisiä ekan kerran minun veriarvoihini, painoon taas ei kuten ei koskaan aiemminkaan.
Kurssin sivuilla otsikko "erityisryhmät" walligroup.webnode.com, ne järjestävät vain kerran kaudessa sh ryhmiä mutta kyllä kannatti.
Osaan jo elää tämän tasapainoilun kanssa vaikka silloin kun maailma ja työt kaatuvat päälle niin erityisesti silloin mennään riskin rajalla vedenjuomisessa, parhaimillaan ole litkinyt 4,5 litraa nälän tappamiseen.
Parisuhteeni on tasaisesti kaatuneet, yleensä en pahemmin ota asiaa esille ja olen jopa jäänyt kiinni syömisen valehtelusta. Edellinen avopuoliso tykkäsi hoikasta olemuksesta mutta olisi halunnut lapsia. Se taas aiheutti uuden stressikierteen ja tässä sitä ollaan, liian lihava itselleni, liian laiha täyttämään muitten toiveita.
Elämä on.

Olen kans aikuinen syömishäiriöinen. Painoni on jojoillut teini-iästä lähtien akselista 45-75kg. Pitkän aikaa olen ollut normaalipainoinen mutta aina on ollut lievää bulimiaa.

Teininä ruumiinkuvani vääristyi ja pidin itseäni lihavana vaikka en ollut. Muodot vaan tuli. Minulla oli anoreksia n. 2vuotta. Sen jälkeen enempi tai vähempi bulimiaa. Äitini kuoltua vaihteeksi lihoin yli 70kg. En välittänyt mistään ja söin itseni ähkyyn enkä liikkunut.

Olen yrittänyt parantaa elämänhallintaa ja aloittanut terveellisen ruokavalion. En syö paljon makeeta enkä ollenkaan lihaa. Minulla on tällä hetkellä ulkopuolisia ihmisiä, jotka stressaa minut äärirajoille. Jotenkin se aina näkyy syömisessä.

Nyt on sellanen tilanne että minua kuvottaa kaikki ruuat. Peruna maistuu pahalta, punajuuri, tomaatti. Leipä saa minut yrjöömään, varsinkin valkonen. Jos syön vähän makeisia tai perunalastuja, vatsaani kivistää ja voin pahoin ja menen oksentamaan. Juomia vedän. Paino on alkanut laskemaan. Olen vaan niin lopen kyllästynyt siihen, että minun housukoko vaihtelee niin hirveesti. Haluisin olla normaalipainoinen ja terveen näkönen mutta kun se aina lipsuu ääripäihin.

Tulen varmaan olemaan syömishäiriöinen lopun elämäni :/

Täällä 36-vuotias nainen, jolla on oireilua syömisen suhteen. en oikein tiedä mistä syömishäiriöstä on kyse vai onko edes, ainakin mies on sitä mieltä, ettei mulla mitään häiriötä ole.

En ole koskaan ollut normaalipainoinen vaan ylipainoinen ja muistan jo lapsena käyneeni salaa pakastimella ja kaapeilla syömässä ihan vain sokeria/siirappia tai karkkia, jos sellaista löytyi. Naapurin mummonkin kehotin käymään usein kaupassa jäätelöostoksilla, jotta pääsin sinne herkuttelemaan.

Joitakin vuosia sitten onnistuin laihduttamaan itseni alimpaan painooni aikuisiällä - 84 kiloon. Silloin tunsin itseni terveeksi ja itsetuntoni oli kohdallaan. Nyt olen paisunut taas yli tuon laihdutetun määrän ja painankin lähestulkoon 120 kg...

Helmikuusta asti olen tehnyt mielestäni kaikkeni, jotta painonnousu olisi pysähtynyt tai tietenkin mieluiten lähtenyt laskuun. Tulos - 15 kg lisää. Jopa Nutrilett-kuurilla painoni nousi.

Nyt minut on ohjattu ravitsemusterapeutille ja siellä tehtiin suunnitelma päivän syömisistä. Ahdistuin heti kun ruokavalioon tupattiin lisää leipää ja perunaa, jota en ole syönyt vuosiin. Syödä pitäisi ohjeiden mukaan 2-3 tunnin välein. Noh, tulos oli se, että en pysty enää ajattelemaan mitään muuta kuin syömistä, vaa'alla käymistä ja laihdutusta (josta ei edelleenkään tule mitään). Nyt on pakko saada joka päivä jotain herkkua ja vähennän sen muusta syömisestä, jos onnistun. Käytän kalorilaskuria ja huomaan, etteivät kalorit jää tavoitetasolle, mutta kuitenkin äärimmilleen viedyllä itsekurilla juuri ja juuri alle kulutuksen. Tämä vie kuitenkin hirvittävästi psyykkistä voimaa.

En oikeastaan tiedä miksi tarvitsen ruokaa ja syömistä niin pakonomaisesti. Olen toki tunnesyöppö, mutta syön muutenkin, ehkä vain tylsyyteen? Eikä auta vaikka söisin mahani täpötäyteen - ajattelen silti pakonomaisesti keittiössä odottavaa ruokaa ja sitä, koskahan mahaan taas mahtuisi lisää. Tällä ravitsemusterapeutin ruokailusuunnitelmalla en ainakaan saa mahaani koskaan täyteen ja siksi olen tyytymätön koko ajan. Yritän uppoutua johonkin tekemiseen syömisten välillä muutamaksi tunniksi ihan vain unohtaakseni ajankulun, jotta voisin taas asettua ruokapöydän ääreen.

Olen ihan vasta alkanut lukea syömishäiriöisten kokemuksista ja se, mikä pistää omaan silmääni on se, että kyse on lähes aina normaalipainoisista (tai anoreksian ollessa kyseessä, alipainoisista) henkilöistä. Eikö meitä reilusti ylipainoisia siis kuulu oireilevien joukkoon?

Kyllä, olen melkein 5kyt ja kamppailen syömisteni kanssa. Tämä alkoi kun täytin 43v. Olen syönyt ja kuntoillut itseni sairaaksi välillä. Välillä paino on oussut ja ahdistun siitä ja laihdutan taas.

Täälläkin aikuinen syömishäiriöinen. Syömishäiriöistä olen kärsinyt ainakin 13 vuotta ja kärsin varmaan loppu elämäni.
Tällä hetkellä olen lihava ja syön liikaa joka päivä

Olen 30 vuotias anorektikko. Minulla on kaksi lasta. Olen laihduttanut 10 kuukaudessa 22 kiloa. Kirjoitan blogia me naisissa ja blogin nimi on mustelmilla.

Siis mustelmilla on netissä blogi me naisten sivuil