Hajoan, auttakaa!

Koko elämältäni on pohja poissa, juhannuksena mulla hajosi pää ja sain mielialalääkityksen. Puolitoista viikkoa sen jälkeen stressi laukaisi erikoisen tapahtumasarjan, joka lopetti ruokatorven ja mahalaukun yhteistyön. Mitään en voinut niellä. Kolme päivää olin kippuralla kun ei voinut seistä, maata eikä istua. Eikä etenkään niellä. Mielialalääkitys lopetettiin mahdollisena osasyyllisenä.

Olen pyrkinyt käymään töissä koska mulla ei ole mitään muuta mikä pitäis mut jotenkin kasassa. Olen aina kuvitellut olevani niin vahva ihminen ettei mun tarvii popsia nappeja pysyäkseni kasassa, enkö ole koskaan kuvitellut parkuvani suoraa huutoa vuorokausikaupalla. Itkenyt olen toki ennenkin.

Vaimolla vaikuttaa ulospäin olevan asiat hyvin, menee, bailaa, menomono on vinossa, nauraa, pitää hauskaa, ei ole hetkeäkään paikallaan. On viettänyt sairaslomaa siitä asti kun jäin kiinni, mutta ei todellakaan vaikuta kipeältä. Söi alkuun lääkkeitä, mutta ei enää pitkiin aikoihin ole niin tehnyt.

Olen koittanut olla sinnepäin apuna, olen halunnut ja saanutkin nähdä lapsiani, olen ollut vaimolle lapsenvahtina että hän on saanut mennä bailaamaan. Hän haluaa nyt olla villi ja vapaa.

Keskusteluyhteytemme tökkii pahasti. Välillä se päätyy itkuun, yleensä huutamiseen. Vaihtelevasti molemmin puolin.

Minua syytetään siitä etten halua mitään muuta kuin kontrolloida hänen elämäänsä. Asia ei ole näin. On ollut paljon muitakin juttuja, jotka vaimoni on kääntänyt mustasukkaisuuteen ja kontrollointiin viittaaviksi.

Nyt ollaan pisteessä etten enää jaksa. En ole saanut avioeropapereita, koska sehän tarkoittaisi että lopettaisin lainanlyhennykset enkä lähettäisi rahaa kotiin jotta vaimo saa olla villi ja vapaa kenen kanssa haluaa ja missä haluaa.

Nyt en enää ihan oikeasti jaksa. Mulle on alkanut tulla itsetuhoisia ajatuksia, kerran jopa jo yritinkin. Tulee ihme mielitekoja välillä heittäytyä jonnekin josta ei selviäisi. Lapsille äiti kuitenkin jo kohta esittelee mua paljon paremman isäkandidaatin, joten sekään ei enää merkkaa. Mulla ei ole kavereita, en ole missään ollut ulkona kenenkään kanssa. Kaikesta olen luopunut vaimoni ja perheeni eteen.

Mulla ei ole ketään, missään, ollenkaan. Kukaan ei vain välitä musta.

Hajoan.

Auttakaa. Mä en enää jaksa. :,(

Kuulostat olevan aika lopussa. Ei hetken rauhaa - asiat pyörivät mielessä ja vatvot niitä, vaikka haluaisit välillä vain olla?

Onhan tuossa sotkua ja selvitettävää, mutta voisit aloittaa yksinkertaisimmasta ja samalla tärkeimmästä. Ihminen tarvitsee ruokaa, unta ja paikan jossa voi olla. Hanki itsellesi paikka, josta saat mahdollisimman pitkälle kodin. Sitten yrität vain kestää olemista: heräät aamulla, syöt. Päivällä syöt lounaan. Ja niin edelleen. Viet roskat ulos ja yrität vähän kävellä. Illalla menet nukkumaan.

Tuokin tulee olemaan työn ja tuskan takana, mutta se kannattaa. Lisäksi tarvitset jonkun, joka kuuntelee sinua.

Tuosta ei oikeastaan muuta voi paitsi aloittaa uusi elämä. Hengästytti suhteesi vaimoon sekä rakastajattareen. Ei ihme, että sinun voimasi on lopussa. Kai ymmärrät kuitenkin, ettei menneisyyteen ole paluuta? Hae itse eroa. Loppuu lainanlyhennyksetkin. Vaimon kanssa on turha olla tekemisissä, koska keskusteluyhteys tökkii, vaimo haluaa olla villi ja vapaa.

Hienoa että olet jo hakenut apua, harmi ettei lääkityksestä ollut kuin näköjään haittaa. Mutta koeta hakea vaikka viimeisillä voimillasi apua, varaa aika vaikka työterveyslääkärille/terveyskeskukseen, johonkin mistä saat lähetteen terapeutille tai jos voit vaikka jutella ihan lääkärillekin ensi alkuun niin parempi sekin kuin ei mitään.

Onko ketään vanhaa luokkakaveria tai sukulaista kenelle soittaisit aluksi ihan kysellen kuulumisia ja saisit pikkuhiljaa yhteyttä luotua ja sitä kautta avauduttua.

Netissä on chatteja ja keskustelupalstoja missä voi jutella, jos jaksat voit tehdä nettiin profiilin ja laittaa siihen että haet ihan ystäviä jotka samassa elämäntilanteessa.

Kuten joku tuossa mainitsi, sun pitää keskittyä vaan hengittämään, syömään, nukkumaan, ihan perusasioihin, älä vaadi itseltäsi yhtään mitään muuta. Nyt hoidat itseäsi, mene eroseminaariin tai mihin vaan että saat pienen palan kerralta elämääsi kasaan.

Tuskainen tie on, olen itse käyny helvetillisen avioeron läpi ja jäin pienten lasten kanssa kun miehellä elämä loisti, mutta selvisin siitä päivä kerrallaan, aluksi keskittyen vaan hengittämiseen ja aika todella auttaa ja parantaa.

Itke, huuda, mene vaikka metsään ja huuda niin paljon kun jaksat, hakkaa sohvaa, ala lenkkeilemään, juokse niin kovaa että kaadut vaan sänkyyn etkä jaksa muuta.

Kovasti voimia ja jaksamista, älä tee itsellesi mitään, sulla on lapset jotka tarvitsee isää. Nyt kaikki näyttää kovin mustalta mutta valoa tulee jossain vaiheessa elämääsi enemmän ja enemmän.

Älä luovuta.

Tunnen suurta sympatiaa sinua kohtaan. omat voimani on myös aivan loppu ja olen ollut jo 4 kk sairaslomalla. Minusta tämä tekemättömyys vaan pahentaa asioita kun on aivan liian paljon aikaa ajatella. Minä sanon sinulle myös, että hae apua. Ehdottomasti! En tiedä minkä ikäinen olet tai muutakaan, mutta ainakin minun kanssa voit kirjoitella näistä asioista. Olisin vaan iloinen kun saisin itsekkin purkaa näitä minun tunteita jollekkin.

Muutama juttu. Jos asunto on myös sinun muuta sinne takaisin. Mene psykiatrin juttusille niin saat lääkkeitä ja ehkä b-lausunnon että saat puoliksi kelan maksaman psykoterapian. Ole yhteydessä perheasiain neunottelukeskukseen ja yritä puolisoasi sinne tukenaan purkaakseen kriisiä. Jollei mikään auta ole yhteydessä asianajajaan joka maksaa helvetisti, mutta pitänee puoliasi. Yritä nukkua ja levätä.

Provo. Älä viitsi. Menee kauniit ja rohkeat kategoriaan .

Kiitos kannustuksesta. :,(

Tänään istuin psykoterapian aloituskerrassa. Sain sinne viimeksi kiireellisen lähetteen kun olin lääkärillä. Nuori mieslääkäri, ei kestänyt katsoa kuin himpun häntä vanhempi äijä parkuu kuin heikkopäinen, luulen ma...

Yhtä kaikki, tuntuu että siitä oli ehkä jotain apuakin. Sain uudet reseptit, noin seitsemän kertaa vahvempia lääkkeitä, joiden annostus nostetaan tuplaksi viikon totuttelun jälkeen. Uh. No, ei sitä kuulemma ihan suoraan voi noin verrata, mutta yhtä kaikki, erilaista tavaraa, katsotaan onko parempi apu.

Hitto kun mä en pysty päästämään irti. En vain pysty. En tiedä mikä mussa oikeasti on vikana, kaikki sanoaa että luovuta, et ikinä saa kotiis palata. Silti mä haluan sokeasti uskoa ja elätän toivoa... Vaikka omakin järki alkaa sanoa että se on mahdotonta. Mikään meidän välillä ei nyt vain toimi, edes hyvää yötä ei voi sanoa toiselle ilman että tulee tappelu. Mutta en ole avioeropapereita saanut... Äh. Se on niin paljon hyvää tuossa ajassa jo kiinni ettei vain käsitä.

Koitin tänään purkaa muutenkin nuivaa nuoruuttani ja lapsuuttani psykoterapiassa, ja koitin itse kaivaa syitä omaan käytökseeni jo sieltä. Oma perheeni on revitty riekaleiksi ollessani viiden vanha, kun isä ja äiti lähtivät eri suuntiin. Kun olin viidentoista, isäpuoli ja äiti lähtivät eri suuntiin. Silloin otin jo raskaasti, mutta kakarana en stressannut näin kuin nyt vaan otin mopon ja olin kaksi viikkoa kadoksissa.

Ajauduin teininä lopulta vääriin porukoihin, joissa viina virtasi ja laulu raikasi. Ajauduin syvemmällekin syövereihin ja jo pian huomasin olevani porukassa johon en kuulunut, jonne en halunnut, jossa en selviäisi. Edelleen äärettömän suuri kiitos kuuluu yhden kaverini tyttöystävälle joka repi mut sieltä ulos yhdellä käsittämättömän rohkealla vedolla tytöltä, joka oli 150cm sulka päässä. Tulen aina katsomaan häntä ylöspäin jos vain joskus jossain vielä näen.

Uskon että menettämisen pelko on se mun juttu. Menetin isän, isäpuolen, ja nyt tätä kolmatta elämäni menetystä en sitten vain taida pystyä enää käsittelemään.

"Älä luovuta"... Hitto, mulla alkaa olla olo ettei kohta oo enää muita vaihtoehtoja. mä oon yrittänyt taistella pysyäkseni pinnalla, mutta ajoittain tulee filis että entä jos sukeltais. Mun taistelutahto on kadonnut, mennyt kuin ankkuri menojaan ja vetää ketjulla mua kohta perässään.

sai "pataan on hyvä ja positiivinen asia. Hienoa!!!

Kiitos, kuten jo sanoin tuolla viestissä, olen syyllinen enkä jaksa enempää tuollaista asiatonta palautetta. Tiedän itse alunperin mokanneeni, mutta saamani rangaistus on hiljalleen jo mennyt yli. Jos haluat ottaa oikeasti kantaa siihen, miten alan rakentaa elämääni tästä eteenpäin, tee se. Jos et siihen kykene, ole sitten hiljaa ja kunnioita toisen haljua fiilistä. Kiitos.

Olen tänään koittanut toimia kuten tässä ketjussa mua on neuvottu. Töistä tultuani, suihkun kautta parvekkeelle tupakille, ja kyllä, ihan suljin silmät ja keskityin hengittämään.

Valmistin itselleni oikeaksi laskemaani ruokaa ensimmäisen kerran kahteen kuukauteen. Söin sen kaiken.

Olen nyt hetken tässä pohtinut lähteväni lenkille. Sadekin loppui jo.

Yritän keskittyä perusjuttuihin.

Hain uudet lääkkeet tänään, huomisesta alkaa kokeilu niillä. Apteekkari kertoi mulle ilman kysymistä paljon lisää sivuvaikutuksista ja muuta kivaa, katsotaan miten tämän kanssa menee...

Vihaan pillereitä, tää on eka kerta mun elämässä kun on pakko myöntää tuntevani etten pärjää nyt ilman.

:,(

Sitoudu hoitoon ja pidä itsestäsi huolta. Syö kunnolla, käy terapiassa, hoida itseäsi ja elämääsi hellästi niinkuin rakasta ja tärkeää ihmistä hoidetaan.

Surra voi pitkän parisuhteen päättymistä ja perheen hajoamista. Paluuta tuskin kuitenkaan kannattaa ajatella. Mikä on loppuun katsottu on loppuun katsottu. Myöhemmin suhteen hyviä aikoja voi muistaa hyvällä.

Keskity pelastamaan lapsillesi isä. Olet aina ja ikuisesti heidän ainoa isänsä. Ehkä heidän äitinsä löytää heille isäpuolen; toivotaan että se mies on vakaa ja kiva. Sinäkin ehkä löydät joskus uuden ihmisen, anna ajan kuitenkin nyt kulua että pääset kuntoon. Kun opit rakastamaan itseäsi osaat rakastaa paremmin toistakin. Lapset tarvitsevat aikaa sopeutua. Uudet kumppanit ovat myös lapsille tärkeitä ihmissuhteita, joten niiden tuomisessa kuvioon on syytä olla maltillinen ja toimia vastuullisesti.

Kyllä sinä selviät.

Ap.Sinua vastaavassa tilanteessa sinnittelee moni muukin. Ja hiljalleen muuttuu
passiivisuus aktiivisuudeksi, avuttomuus itsehallinnaksi. Sisäinen eheytyminen
on prosessi jonka olet jo aloittanut.
Ihminen on sitkeä otus, mutta tunteiden hallitseminen järjellä on vaikeaa itsekul-
lekin. Suru ja tappio on nieltävä ja sitten uuteen nousuun, kuin "mato maasta."
Elämä on rankka juttu, mutta siitäkin selviää hengissä!

Talvisodan hengessä, veljeni!

Uskon että vastaavia tarinoita on kymmeniä tuhansia, ja se oiekastaan olikin se pointti miksi lopulta lähdin tälle foorumille kuikuilemaan.

Tuntuu vain niin käsittämättömältä tämä koko kuvio, uskomattomalta koko alkuvuosi ja kohtuuttomalta koko paletti.

Hitto kun tuntuu pahalta että pitäis antaa periksi. Heittää lapaset tiskiin. Järjellä ajateltuna se on varmaan se ainoa vaihtoehto, mutta kun tuntuu ettei tässä nupissa ole järkeä missään muodossa. Nupissa on vain sekavia herneitä jotka juoksee päin seiniä hiljalleen haljeten.

Enkä sitten päässyt ulos ovesta, en päässyt sinne lenkille. Huokaus. Huomenna taas uusi yritys...

Eikä vain satuttava kirjoitus, sattuu ihan oikeasti. Todella paljon. Taas otettiin yhteen huolella ja oletan että vaimoni on toisen miehensä kainalossa ollut koko viime yön. Taas.

Kirjoitin jo itse hakemuksen, mutta en ole pystynyt viemään sitä postilaatikkoon. En ole vieläkään valmis siihen.

Rankka viikonloppu takana, itkua, lähdin karkuun, pakenin, lisää itkua, itsetuhoisuutta, poliisia, viinaa, tuskaa, vihaa.

Nyt ei taas ole kovin vahva olo. Ei krapulan vuoksi, ei morkkiksen, ei vain jaksa enää.

Mitäpä jos ilmoittautuisit eroseminaariin? Kokemuksesta voin suositella. Seminaarin 10 viikon aikana (1 ilta viikossa 3h) voit luotettavassa vertaisryhmässä käydä läpi surusi, vihasi, pettymyksesi, hyljätyksi tulemisen ja syyllisyyden tunteesi, yksinäisyytesi ym. Opit myös paljon itsestäsi ja myös uusia asioita toimivamman parisuhteen rakentamiseen, koska senkin aika tulee vielä. Seminaari auttaa sinua päästämään irti ja vapautumaan menneisyyden taakasta, muuten et pääse eteenpäin. Ethän halua muuttua katkeraksi tai niin kyyniseksi ihmiseksi, ettet pysty toimivaan parisuhteeseen ikinä?! Voimia sinulle jatkaaksesi eteenpäin!

Ap, myötätuntoa. Mutta tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku, ja tarvitset nyt aikaa itsetutkiskeluun, jotta uskallat kohdata itsesi. Siksi suorat sanat. Ei sulle mitään epätavallista ole sattunut. Suomi on täynnä uskottomuuden aiheuttamia avioeroja, tuhansia vuosittain, ja tuhansia jotka on samassa tillanteessa kuin sä.

"Tiedän itse alunperin mokanneeni, mutta saamani rangaistus on hiljalleen jo mennyt yli"

Pettämispelissä on hyvin yksinkertaiset kaikkien (ja jo ennen pettämistä) tuntemat säännöt. Jos pettää, on riski että menettää oma kumppaninsa. Vielä pettämistäkin loukkaavampi teko oli se, että toit vieraan naisen kotiisi ja aviovuoteeseesi, vaimosi omaan sänkyyn. Rangaistus, siis ero ja se että vaimo löysi uuden miehen itselleen, ei ole "mennyt yli", sen piti olla sullakin tiedossa, siis jo etukäteen. Olet vain itsekäs, jos yhä kuvittelet, että sä saisit pelata pettämispeliä eri säännöillä kuin muut, että sä saisit pettää mutta silti sä et menettäisi omaa vaimoasi, vaan sun vaimon pitäisi antaa aina anteeksi, vaikka sä loukkasit sitä pahimmalla tavalla millä puolisoaan voi yleensä edes loukata.

Pettämispelin sääntöihin kuuluu myös se, että se joka petti, hän poistuu yhteisestä kodista, hän ei jää loukkaamaan petettyä lisää tämän omaan kotiin eikä aja petettyä, joka suuresti loukkasi, pois omasta kodistaan.

" En ole saanut avioeropapereita". Hoida ne itse.Osoittaisi, että olet ymmärtänyt.

Tunnusta itsellesi, että vaimosi ei enää halua olla vaimosi, ja päästä itsekin irti menneestä

Lopeta viinanjuonti! Älä liity niiden luuserimiesten joukkoon, jotka ajautuvat alkoholismiin eron jälkeen, vaan toimi toisin. Viinanjuonti-ilta myös auttaa vain yhden illan, mutta kasvattaa ahdistustasi ja peruuttaa toipumistasi viikon verran taaksepäin. Jos et lopeta juomista, et toivu koskaan. Lääkkeitä ei saa käyttää yhtäaikaa viinan kanssa!

Lääkkeet ja terapia auttavat, ja kaikki neuvot joita yllä saat. Tulevaisuudessa, usko pois, paranet, toipuminen vie vain aikaa. Jos tunnustat tosiasiat ja itsetutkiskelet itseäsi riittävästi, siihen kuluu vuosi tai kaksi, voit muuttua entistä paremmaksi mieheksi. Kenties löydät uuden hyvän naisen, ja silloin osaat olla hänelle rehellinen ja uskollinen, vahva ja elämässä tukeva kumppani.

Petetyn näkökulmaa hiukan. Itsellä takana 20 vuotta yhteiselämää ja sitten paljastui 6 vuotta kestänyt suhde naapurinrouvaan. Vaikka miten koittais niin ei tälläistä voi korjata. Hajalla ollaan täälläkin, jo melkein vuosi hommaa lusittu, eikä meinaa vieläkään yhtään helpottaa... Ero on jo tehty mutta exmies on oma pomo eli pitäis luopua työstä ja kaikesta jos haluaisi kokonaan uuden alun. Ja lasten takia asutaan vierekkäin. Helvettiä on tämäkin. Vaimosi reaktio on varmasti vain yksi tapa selvitä todella suuresta tuskasta.