Masennus, stressi, itsemurha.....Pitkä kertomus-varoitus...

Olen 15-vuotias poika, ja olen hyvin masentunut,stressaantunut päivästä toiseen, olen täysin eri ihminen kuin pari vuotta ennen muuttoa. Minulle on tapahtunut miltein joka päivä sellaista joka saa mut aivan pohjaan saakka, enkä pääse sieltä mitenkään pois. Ajattelen kuolemaa joka helvetin päivä, aattelen itsemurhaa, eikä vanhemmatkaan auta asiaan lainkaan. Meidän perhe koostuu äidistä ja isästä (jotka tappelee joka päivä ties mistä) minusta, ja siskostani ja veljestäni (jotka aina ärsyttävät mua parhaansa mukaan). Kaikki alkoi (uskoakseni) kolme vuotta sitten kun muutimme, Uus koulu, uusi ympäristö. Jouduin jättämään kaiken kauas pois Etelästä ku muutettiin Pohjoiseen. Kiusaamista tapahtui minun uudessa koulussa aika paljon, ja heti kun olin astunut kouluun ja vähän tutustunut, ja saanu yhden kaverin kuutos-luokan lopppuun saakka, kaikki muuttui. Kadotin ystäväni, kadotin kaiken. Joka päivä istui yksin (meidän koulus on ryhmäpöydät pulpettien sijaan) nurkassa, piirtelin manga-hahmoja, ja mietin kaikkea. Kiusattujen joukkoon päädyin, mutta näemmä päädyin myös kiusatuimaksi. Myönnän olevani hyvin pitkä ja suoraan sanottuna läski (jotain 80kg taidan nyt painaa), ja se johti siihen että esim. Kuutosluokan jonnet puskivat, löivät ja suoraan sanottuna potkivat minua aina mahaan kun olin portailla. Minusta levisi huhuja ympäri koulua, täysin valheellisia. Jäin aivan yksin kun mun kaverikaan ei halunnut viettää aikaa minun kanssa.
Kasiluokan vietin suoraan sanottuna pitämällä turpani kiinni, menemällä koulun reunoille yksin olemaan ja kotiin tultuani, tulin koneelle kirjoittaan päivän tapahtumistani. Kuten jo sanoin, vanhemmat ei auta mitenkään mun pahaa oloa. Isäni vähättelee meitä, huutaa, ärjyy, moittii, ja haukkuu meitä siitä että me ei kunnioiteta heitä tarpeeksi. Äiti aina huuta meille, ärjyy, ja on aivan täysi perfektionisti; jos joku ei mee hänen mielensä mukaan, niin mikään ei sitten mee. Kaikki tuntuu kohdistuvan aina muhun. Meidän perheessä ei ole ollut yhtäkään niin sanottua onnellista, iloista päivää ikinä. Joudun viettää aikaa yksin lähes aina, ja siitä valitetaan ku miks en mee alkaa kavereitani. Välillä mä lähden kaus pois pyörällä esim. kaukaiseen metsään, aina siellä istumaan, itkemään, purkamaan tunteitani sillä en uskalla sanoa mitään vastaan, sillä pelkään sen vievän johonkin pahempaan. Minun koulu-arvo sanat laski, ja nousi. Ainoa mikä jäi ainoaksi kympiksi kasiluokan toikkarissa oli äidinkieli. Elämässäni mulla ei oo kelle puhua, kenen kanssa olla. Minä olen aina miettinyt kuolemaa, itsemurhaa. Olen viime aikoina ettinyt helppoja tapoja päästä pois mutta kun mulle on liian vaikeeta lähtä täältä.
Mulla on miljoona erillaista fantasiaa omasta kuolemastani, ja siitä miten se vaikuttaa, mutta jokaisessa niissä, kaikki on onnellisempia kuin nyt. Ajattelen että perheeni olisi yhtä, kaikki olisivat onnellisiä. ”Niin sanontut” luokkakaverini iloitsevat. Minun elämä, minä en ole normaali. Mut on haukuttu vanhempien silmien edessä mutta isä sanoi että se kasvattaa itsetuntoa.
Mua on kiusattu ehkä jokaisella mahdollisella tavalla, mutta onneksi ei ole vielä netti kiusaamista. Perheeni ei välitä olenko olemassa vai en. Mulla ei ole kavereita. Mulla ei ole ketään. Olen aivan yksin. Olen aivan hukassa. En tiedä mitä tehdä. Olen saanut ammatillista asiaa mutta sekin vain pahentaa mieltäni. Pärjäisin jos vain saisin jonkun jolle puhua. Oon aatellut että elämäni kääntyy paremmaksi kun meen lukioon. Mutta nyt sen välissä on ysiluokka. Ja sitä mä en kestä.
Kertokaa: mitä mun tulis tehdä elämälläni? Pitäiskö mun kuolla jotta kaikki olisivat onnellisia? Vai yrittää rakentaa uusi elämä itselle?