En ole ikinä päässyt "porukoihin"

Tämä teksti oli melko suoraan mun suusta. Täysin samanalaisia kokemuksia itselläni.
Olen todella ujo ja nuorena oli paljon koulukiusaamista.
Siitä on jäänyt mulle sellainen ajatus, että kaikki inhoaa mua automaattisesti. Jos olen uusien ihmisten keskellä, niin koen etten voi aloittaa keskustelua kenenkään kanssa vaan odotan aina, että joku tulee juttelemaan mulle. Ja yleensä se jää siihen yhteen kysymykseen ja mun yksisanaiseen vastaukseen ja koko keskustelu lopahtaa siihen.
Vihaan tätä piirrettä itsessäni ja joskus pakotan itseni aloittamaan keskustelun jonkun kanssa, mutta silloin tulee heti tunne, että se toinen aattelee, että mitä toikin nyt tunkee mun seuraan.

Olen tosin vähän edistynyt nuoruusvuosien ujoudesta ja onnistunut saamaan jopa poikaystävän. Tosin nykyään poikaystävä aina puhuu mun puolesta, joten ei varsinaisesti ole auttanut asiaa. Alussa oli ihanaa kun pääsi poikaystävän siivellä mukaan piireihin ja tunsin itseni hyväksytyksi, mutta loppujen lopuksi sekin on alkanut ahdistaa, koska itse istun aina tuppisuuna ja poikaystäväni puhuu puolestani. Joskus jos haluan kertoa jotain itsestäni tai keksin hauskan vitsin, niin sen sijaan että puhuisin kaikille, kuiskaankin asian poikaystävälleni, joka sitten paremmalla ilmaisullaan kertoo sen kaikille. Ja tunnen itseni niiiin tyhmäksi.

Alkuaikoina kun tutustuin poikaystävän eri kaveripiireihin, niin usein illan jälkeen poikaystävä kertoi mulle, että sen kaverit oli pitäneet mua ylimielisenä. Tää on ihan kamalaa, koska mä olen niin kaukana ylimielisestä kuin vain voi olla.
Miten musta voi saada sellaisen mielikuvan?
No joo, olen ihan nätti ja periaatteessa ensisilmyksellä näytän normaalilta, mutta sitten kun joku juttelee mulle niin käännä katseen pois ja ahdistun, en keksi mitään sanottavaa ja haluan vaan paeta.

Joskus jos onnistun luomaan ystävyyssuhteen, niin se vie tosiaan kaikki mun voimat, jaatuskin siitä, että sitä pitäisi nyt pitää yllä ja tavata uudestaan jne.. Silloin haluan vaan mennä peiton alle ja nukkua. Ja olla eläinten kanssa. Niitten kanssa tuun toimeen. :)

Mulla on vähän samaa ongelmaa eli en ole oikein koskaan päässyt sisälle mihinkään porukoihin. Silti koen olevani sosiaalinen ja toisista ihmisistä kiinnostunut. Tosin mua ei kiinnosta kaikki ihmisten jutut niin mut koetaan syrjäänvetäytyväksi. Inhoan turhan puhumista. Itse tykkään puhua täyttä asiaa. Niin kuin aloittaja, mutkin koetaan usein ylpeäksi ja ylimieliseksi koska olen hiljainen. Se on ne toiset naiset jotka näin kokee ja sen takia syrjii. Naispuolisia kavereita mulla ei ollut sitten peruskoulun. Tosin ei paljoa silloinkaan. En tajua mitä teen väärin kun naiset ei pidä yhteyttä vaikka mä haluaisin ja yritän pitää.

On lohdullista kuulla kanssakärsijöiden kommentteja. Olen potenut pian 40-vuotta tätä "erilaisuutta". Ei se ole estänyt avioliittoa tai perheen perustamista ja ystäviäkin on, mutta todella ahdistavaa, ettei pysty nauttimaan niistä asioista, mistä ns normaalit ihmiset nauttivat. Esim juhlat, bileet, jne tapaamiset ovat minulle todella rankkoja kokemuksia, vaikka tykkään olla ihmisten kanssa. Helposti jättäydyn näistä pois ja tunnen sitten yksinäisyyttä ja petyn kun en pääsekään mukaan hauskanpitoon. Silti toivoisin, että minuakin kutsuttaisiin mukaan asioihin ja petyn kun jään ilman kutsuja....varsin ristiriitaista tämän pään kanssa eläminen :P. Sinällään elämä on hienoa, mutta joskus olisi kiva elellä ilman näitä "rajoituksia".

Moro! Täällä kans kohtalotoveri, olen 27-vuotias mies. Minäkään en keksi oikein mitään sanottavaa kenenkaan kanssa, En tunne mitään henkistä yhteyttä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Jos joku yrittää lähestyä ja jutella, koetan vaan päästä tilanteesta pois. Tämän jälkeen kaduttaa kun en taaskaan saanut sanaa suustani. Kaipaan läheisyyttä ja ihmissuhteita ,mutta kun olen kykenemätön niihin. Kohdallani on epäilty epäsosiaalista tai estynyttä persoonallisuutta, varmaa diagnoosia ei kuitenkaan ole. Vapaapäivät, lomat, kaikki menee yksin neljän seinän sisällä. Silloin kun muut ovat kavereiden kanssa olleet rannoilla, terasseilla, leffoissa ja harrastuksissa, minä olen yksin kotona. Tsemppiä jatkoon, onneksi on internet niin on edes jotain ihmiskontaktia. Muut pitävät varmaan kusipäänä kun en reagoi oikein mitenkään jos joku yrittää minun kanssani keskustella, tiedän miten rankkaa ongelman kanssa eläminen on. Kyse ei siis minunkaan kohdallani ole siitä, että en haluaisi en vaan oikein osaa ja vastapuoli huomaa tämän kyllä ja lähtee tilanteesta.

Hyvä (?) että en ole ainoa. Joskus tuntuu että kellään muulla ei ole samanlaisia ongelmia kuin mulla mutta ainakin nettikeskusteluja selaessa tuntuu että meitä "ujoja" ja itsekseen viihtyviä löytyy. Mun lähipiirissä kaikki on kauhean sosiaalisia ja aina ulkomaailmassa liikkuessani tunnen että jokainen ihminen jonka näen on sosiaalisesti lahjakkaampi ja *parempi* kuin minä. Jos mulla ois vähän parempi itsetunto niin en jaksais muista välittääkään mutta ei ole itsetunto päässyt kehittymään kun on aina mitätöity ja pidetty suurennuslasin alla. Tunnen joskus että en saisi olla tälläinen, että se on jotenkin nykymaailmassa väärin tykätä olla omassa rauhassa.
Nykyinen facebook-yhteiskunta. No joo..tuntuu että kavereita pitää vaan olla paljon ja että se on joku ihmisarvon mitta. Mun mielestä ihminen voi olla sosiaalisesti lahjaton ja yksinäinen vaikka se haalisi niitä ns. ystäviä sadoittain ympärilleen.
Ärsyttää kun järki, tunne ja keho ei toimi yhdessä. Saatan järjellä suunnitella jonkun sosiaalisen tilanteen etukäteen ja olen ihan varma että kyllä se sujuu. Sitten kun tilanne oikeasti tulee vastaan niin menee pala kurkkuun, ahdistaa, punastuttaa ja ääni vaimenee ja kaikki menee ihan katastrofiksi. Ikinä ei ole tullut poikkeusta että olisin sosiaalisista tilanteista selvinnyt niin että jäisi hyvä mieli. Päin vastoin aina moitin itseäni miten huonosti meni, mutta se vaan pahentaa asiaa.

Suosittelen,että yrität oppia pois juuri tuosta itsen moittimisesta sosiaalisen kanssakäymisen jälkeen, koeta kääntää asia positiiviseksi miettimällä vaikka väkisin että hyvin se meni, etsimään niitä positiivisia asioita. Näin pikkuhiljaa ajatusmaailmasi saattaa korjaantua ja muuttua normaaliin suuntaan. Helppoa se ei ole, mutta eteenpäin on yritettävä ja kehitys tapahtuu, mutta hitaasti. Tiedostat itsekin että itsesi moittiminen on kohtuutonta, yritä lopettaa itsesi tuomitseminen, loppujenlopuksi se olet vain sinä joka rankimmin itseäsi tuomitset. En ole mikään psykologi, mutta olen itse saanut terapiaa ja joutunut opettelemaan elämään näiden ongelmien kanssa. Anna itsellesi oikeus mokata ja olla minkälainen olet, muiden mielipiteillä ei ole merkitystä, ketään ei tarvitse miellyttää. Älä vertaa itseäsi muihin, kaikki ovat erilaisia. Sitäpaitsi älykkäät tai viisaat ihmiset ei joutavia höpötäkkään. Koita pikkuhiljaa muuttaa ajattelumaailmaa positiiviseen suuntaan ja löytää itsestäsi ne hyvät puolet. Toivottavasti sait jotain vinkkejä.

Komppaan edellistä, hyväksy itsesi sellaisena kuin oot. Kaikkien ei tarvii olla samanlaisia. Tiedän joitakin fiksuja ihmisiä joita arvostan eikä ne oo smalltalk-puheliaita. Joillain sosiaalisia vaikeusia omaavilla on aspergerin oireyhtymä mutta ei kaikilla. Niin ja sitten vielä: koko elämän ajan ihminen muuttuu ja oppii uutta. Ja ystävyyssuhteita voi saada aikuisenakin.

Itse olen juuri hakeutumassa terapiaan koska vihaan itseäni niin syvästi ja pelkään ihmisiä. Itsevihani juontaa juuri nimenomaan siitä, että ujoudestani tehtiin lapsena numero. Koin aina olevani huonompi kuin muut. Nyt aikuisena huonommuuden tunne on jatkuva olotila, siis aivan jatkuva. En pysty näkemään itsessäni mitään hyvää. Olen myöskin nuori nainen ja viehättäväksi sanottu (itse en sitä näe), ja luulen että jotkut ovat pitäneet minua ylimielisenä. Jos he vaan tietäisivät että vihaan itseäni yli kaiken.

Mutta miksi "vihaat" itseäsi....löydätkö siihen todella aihetta

ujous on viehättävä piirre sinussa...
eikä kuin jotkut idiootit näkivät sen lapsena

Eroon pääsy väärästä ajatustavastasi on.... että ohelmoivasi
huonommudentunto poistetaan alitajunnastasi..

Sen kyllä voit aivan hyvin tehdä itse ilman ulkopuolisen apua..

Itse en ole ikinä ajatellut, että olisin jotenkin erilainen, mutta kerran yksi luokkakaveri sanoi, että olen liian erilainen. En vieläkään ymmärrä mitä tarkoitti sillä..

Ihmisillä on kovasti taipumusta laukoa suoraan päin näköä asioita minulle, tuon erilaisuuden lisäksi olen kuullut myös rumaksi haukkumista ainakin pari kertaa, vaikka en itse pidä itseäni rumana..
Kylläpä auttaa itsestään myönteisesti ajattelu kun muut vain tylyttävät ja arvostelevat.

Teksti voisi olla minun kirjoittamani! Minulla on ihan sama juttu. Aiemmin/nuorempana en edes kaivannut seuraa luokkakavereista vaan keskityin kouluun. Sittemmin olen halunnut päästä osaksi ystäväpiirejä ja olenkin opiskelujen alussa onnistunut saamaan jonkin sortin ystävyyksiä aikaan. Mutta loppujen lopuksi kaikki nämä ystävyydet ovat loppuneet. En jaksa vapaa-ajallani tavata ystäviä, en osaa pitää kunnolla yhteyttä netin välityksellä tai puhelimitse, joten ystävyyssuhteetkin loppuu yhtä nopeasti kuin ne alkoivatkin.

Lisäksi pelkään kauheasti, että ystävyydestä tulee taakka. Pitäisi koko ajan löytää aikaa tavata ystäviä, mennä heidän synttäreilleen, auttaa muutossa yms. Ahdistavaa. Tuntuu, että kaipaan ystäviä vain joskus silloin tällöin, kun minulle sopii, niin kauhealta kuin se kuulostaakin. Mutta olen niin tottunut olemaan yksin kotona, että minua väsyttääkin ajatus, että pitäisi jaksaa lähteä jonnekin kaupungille viettämään aikaa. Normaalisti kun viettäisin vaan aikaani katsellen televisiota tai ollen tietokoneen äärellä.

Itsekin pelkään, että ujouttani luullaan vahingossa ylimielisyydeksi. Muutama ihminen on melko suoraan sanonutkin minulle vihaavani minua ja kokevan minut ärsyttäväksi. Tämmöinen tuntuu kamalalta. Minulla on vaan niin kauhea tarve miellyttää ihmisiä. Pelkään puhua mistään, kun ajattelen, ettei ihmisiä kiinnosta. Entä jos puhun liikaa, entä jos puheenaiheeni on tylsä? Uskaltaisinpa vain olla oma itseni ja hyväksyä, että olenpa minkälainen vaan, silti on ihmisiä, jotka inhoavat minua.

mäkään en koskaan oikein sopinut peruskoulussa mihinkään. minulla oli ala-asteelta jääneitä kavereita onneksi, mutta en tykännyt tutustua uusiin ihmisiin, koska pelkään, että minua alettaisiin kiusata ulkonäköni takia. olen todella ennakkoluuloinen etenkin kauniita ihmisiä kohtaan. en ole kovinkaan sosiaalinen, en aloita keskustelua tuntemattoman kanssa ellei tämä aloita ensin. en katso mielelläni ihmisiä silmiin puhuessani. tunnen itsekin olevani vammainen, kun en katso muita silmiin enkä osaa olla sosiaalinen. opiskelen alaa, jolla sosiaalisuus on todella tärkeää. siksi tämä harmittaa minua todella paljon. minua luullaan itserakkaaksi ja ylpeäksi kun en katso muita silmiin vaan kävelen vain ohitse. mutta oikeasti pelkään. en uskalla tutustua ihmisiin, enkä vain mahda sille yhtään mitään. minua syytetään siitä vaikka en osaa vain olla sosiaalinen.

Minäkin oon ollu koko ikäni ujo. Tulee niissä sosiaalisissa tilanteissa jotenki vaivaantunut olo. Aloittajan teksti voisi olla hyvin mun kirjoittamani. Onhan mulla muutamia niin sanottuja ystäviä mutta se heidän näkemisensä rajoittuu yhteiseen harrastukseen jalkapalloon. Kentän ulkopuolella korkeintaan moikataan. Ja vaikka soittasin jollekin ystävistäni niin siinä joudun pitämään itse keskustelua yllä. Kunnes ystäväni sanoo "hei mä soitan sulle myöhemmin" ja sitten sitä soittoa ei kuulukaan koko iltana...

Onhan minussa ne tietyt viat mitä en näin JULKISESTI kerro. Tavallaan koen että minua pelätään kun puhun vaikka tarkoitukseni on olla vaan ystävällinen muille ihmisille. Jo edes mennyt tyttöystävänikin alkoi jossain vaiheessa pelkäämään sanomisiani. Hänelle en todelllakaan HALUNNUT mitään pahaa.
Koulussakin ihmeteltiin miksi vaihdoin ryhmää koko ajan. Minua alettiin jostain syystä syrjimään kaikkissa ryhmissä joissa olin välitunnin aikana. Luokka oli joka vuosi ylä-asteella se sama. Miksi mua hiljaisuuteni takii pidetään jotenki outona?

Ihan kun mun suusta, mutta oon vasta 15.

Ei tohon voi oikeen muuta lisätä, kun että kyllä viihdyn perheeni kanssa hyvin ja oon kotona äänekäskin, mutta juurikin toi et pitää olla muitten kun oman perheenjäsenten kans nii tuntuu rt se kuluttaa itteään hirveesti.

Nytkin on pari, tai oikeestaan enää yks kaveri joka tavallaan on mun kaveri siks kun tulin uutena kouluun ni se näytti mulle paikkoja ja sit vaan ollaan vietetty aikaa koulussa ja vähän sen ulkopuolellakin, mut en voi sille mitään et se tuntuu teennäiseltä ja muutenkin oudolta. Tosin saatta johtuu siitä et oon ollu melkein koko ala-asteen yksin.
Ja lisäks oon sille vaan semmonen ns. vara kaveri jonka kaa olla kun ei haluu olla yksinkään. Heti esim jos meidän luokse tulee jotain sen kavereita ni se heti unohtaa mut kokonaan ja tietysti mä sen ylmärrän ettei siinä mitää.
Ja sit kun se "kaveri" haluis joskus tulla meille ni mä en haluu et mä ja se kaveri ja mun perhe joutuu olee samassa talossa ja näkee toisensa. Ja ahdistusta tossa tilanteessa lisää viel se et kaikki meidän perheessä puhuu aikalailla savon murretta jota mäkin puhun niitten kaa mut aina kun oon muualla nii puhun ihan normaalisti. Joten ei osaa sit oikein puhuu kun ei tiiä miten pitäs.Nolottaa.

Siskokin on monesti sanonu et kuinka teennäiden kuulonen oon kun meille tulee kotiin vieraita sillon harvoin ko tulee.

Onko mun elämä ihan tuhoon tuomittu sit kun muutan pois kotoo ja mulla ei oo ketään tai mitään. En viihdy yksin ja koko ajatuskin ahdistaa kun pelkään melkein kaikkea, mut ei kukaan sietäs tämmöstä.

Mäkin tulen nyt jättämään oman viestini kun ei muutakaan tekemistä ole ja tekee mieli kirjottaa jotain, saada ääni kuuluviin jollain tavalla...
Eli joo, voin samastua aloittajaan siinä että olen nuori, muiden mielestä ehkä ihan ok näköinen nainen, ja ujo, ja pelkään että mua pidetään kauheana ylimielisenä ämmänä, ja että se on se syy miks mä olen aika yksinäinen.

Ehkä ensimmäistä kertaa havahduin siihen että voisin olla jotenkin ylimielinen, oli se kun mun oma äitini sanoi sen mulle. "Sä taidat olla vähän ylimielinen?" En muista tarkalleen mihin asiaan se liittyi, mutta muistan vieläkin tuon lauseen. Rupesin miettimään että niin, olenko mä tosiaan?

Olen aina ollut ujo, ja uusien ihmisten tapaaminen on ollut vaikeaa. Olen aina vaatinut suht pitkän ajan siihen, että pystyn olemaan rentoutuneesti jonkun seurassa. Mulla ei ole IKINÄ ollut mitään yhtä tai kahta ihmistä suurempaa kaveriporukkaa missä mä voisin hengailla, ja sen vuoksi oon välillä miettinyt että oonko mä jäänyt jostain paitsi. Olisko elämä jännitttävämpää jos olis isompi porukka, jos vois viettää iltaa kunnon jengissä, niinkuin suurin osa muista TUNTUU tekevän (tai ehkä se on vaan mun oma mielikuva). Mulla on vaan pari samaa vanhaa luottokaveria ketkä oon tavannu jo monta vuotta sitten, ja ketkä voisin sanoa tuntevani jo melko hyvin.

Palatakseni siihen ylimielisyyteen, voisin ekana miettiä, että millasta ihmistä mä pitäisin ylimielisenä ja ylpeänä "kusipäänä". Se olis ehkä sellanen joka viettää aikaa vaan omanlaistensa ihmisten kanssa, koska se pitää itseään parempana kuin muita jotka on erilaisia. Se naureskelis ja pilkkais sen mielestä typeriä ihmisiä. Se ei ikinä haluais edes puhua muille kuin sen itsensä kaltaisille ihmisille. Sitä ei edes kiinnostaisi ottaa selvää muidenlaisten ihmisten mielipiteistä ja elämistä, koska se pitää itseään niin paljon parempana kuin ne.

Sovinko mä sitten omasta mielestäni tohon kuvaan? Myönnän, että mä tavallaan halveksun mun mielestä pinnallisia ja typeriä ihmisiä. Laitetaan ne vaikka kategoriaan Pissikset ja niiden miespuoliset vastineet. Mun STEREOTYPIAN mukaan ne on äänekkäitä, mauttomasti pukeutuneita, itseään napaan tuijottavia ja henkisesti vähän köyhiä ihmisiä. Sellaisia ketkä ottaa vaikutteensa suoraan markkinoilta ja mediasta sen enempää miettimättä, ja keitä ei edes KIINNOSTA miettiä. Mä voin olla väärässä, sillä itseasiassa en tunne yhtään sen lajin edustajaa (tunnen hyvin pienen määrän ihmisiä muutenkin).
Mutta kyllä mä oisin vilpittömästi kiinnostunut tutustumaan sellaisiin ihmisiin, ja monenlaisiin muihinkin, JOS mä en vaan olisi niin helvetin arka ja saamaton. Musta olis hienoa tuntea monia erilaisia ihmisiä ja kuulla niiden mielipiteitä, mutta kun se on vaan niin saatanan vaikeaa. Tai sitten mä vaan teen siitä itselleni vaikeaa, vaikka se ei oikeasti olekaan. Tai ehkä mä olen oikeasti ylimielinen, mutta en vaan halua myöntää sitä. Tai ehkä mä olen vaan laiska ja istun mieluummin yksin omassa kämpässä, kuin menisin ulos ja yrittäisin tavata noita ihmisiä. Syytän todella usein itseäni siitä että mä en tee asialle mitään, mä vaan valitan oman pääni sisällä ja mikään ei muutu. Voisinko mä oikeasti olla yksi noista sosiaalisista ja menestyvistä ihmisistä, jos mä vaan yrittäisin vähän enemmän?

Mä en siis ole ihan varma että mikä mä olen, mutta voin kyllä sanoa ymmärtäväni hyvin sen tunteen kun miettii että olenko mä ujo vai oikeasti vaan ylimielinen ja kusipäinen paska joka ei edes ansaitse kenenkään ihmisen seuraa.

Sama täälä. Oon aina ollut aika ujo ja estynyt..mua on kans pidetty ihan nättinä,tai ainakin nuorempana mua luultiin just ylimieliseksi ja kopeaksi ujouteni takia.
Luulen että se vaikuttaa,että on nainen ok nätti..monet kuvittelee että
tuo on joku nätti,että kuvittelee olevansa meidän yläpuolella kun ei puhu
..ynnä muuta potaskaa.Vaikka juttu on ihan päinvastoin. Sitä keskittyy vaan miettimään,että voi voi helv..olen niin ujo ja arka enkä keksi mitään puhuttavaa.
Siitä johtuen olen ollut tosi yksinäinen..naiset sekä miehet ei ymmärrä miksi joku
voi olla niin hiljainen ja ujo..sellaista ihmistä katsotaan ihan kieroon.Jään useimmiten ihan alakynteen sosiaalisempien kanssa. En ole koskaan oikein päässyt sisään naisporukoihin, mulla ollut 1-2 kaveria yleensa (vaivoin)
Haluaisin olla seurallinen ja sosiaalinen,mutta en vaan osaa..se ei ole mulle luontaista.
Olen kuuntelija ja tarkkailija,pohdin syvällisesti asioita enkä osaa small talkia.
Moitin usein itseäni,että pitäisi olla toisenlainen.

Itelläki elämä menee vaan töissä ja vapaapäivät tietokoneella istuessa vaikka en haluais. Kunnollisia IRL kavereita ei ole ja kesälläki useesti mietin et mitähän muut ihmiset tekee ku ite kotona pitää olla.

En enää ole onneksi niin ujo kuin vaikkapa... vuosi sitten, nykyään jos mulle joku puhuu nii kyllä yritän vähän jatkaa keskustelua.

Mulle riittäis yks hyvä kaveri joka asuis lähellä, jonka kanssa vois jossain vaikka käydäkki tai kutsua vaikka elokuvaa kattomaan, tosin sama musiikkimaku ois jees koska nää nykyaikaset "Teinipellet" kuuntelee vaan räppiä ja esittää kyl semmosia "koviksia" että...

Minua on luultu koppavaksi ja ylimieliseksi. Se on tavallaan oravanpyörä koska niin minusta tulee koppava ihmisille jotka puhuu minusta pahaa tuntematta!

Olen yrittänyt olla hyvä ystävä ja ylläpitää suhteita. Luottamukseni on petetty joten minusta on tullut sellainen, ettei muut ihmiset yksinkertaisesti kiinnosta. Mieluummin vietän aikani yksin. Harvinaiset hengenheimolaiset kiinnostais seurana mutta siinä on just se ongelma, että ne on samanlaisia kuin minä ja siis viihtyy neljän seinän sisällä.

En ole varsinaisesti ujo, nimittäin olen perusluonteelta aika sosiaalinen ja reipas. Ikävät kokemukset on tehneet varautuneeksi. Minulla kestää jonkun aikaa tutustua ihmiseen ennen kuin alan vapautuneesti puhumaan. Joidenkin ihmisten kanssa ei vaan henkilökemiat kohtaa... vaikka kuinka yrittäs.

Täällä kans yksi samanlainen... Koulussa kyllä olin porukoissa ja yritin olla äänessäkin, mutta sekin todella vaikeaa ja koulun jälkeen aina yksin... Olen epäsosiaalinen tai sitten ketään ei vaan kiinnosta. Yrittänyt kyllä olen muuttaa itseäni vaikka onkin vaikeaa varsinkin kun aina punastuu ja alkaa jännittää sekä tutisemaan, tosin kännissä pystyn voittamaan ujouteni jollain lailla. Mutta olen huomannut että töissä olen kuin eri maailmasta, minä morjestan kaikille ja hymyilen, en tiedä jostiuko se siitä että silloin ajattelee tekevänsä työtä ja näin ollen ei tule ajatelleeksi itseään niin paljoa.

Miks te jotkut jäätte yksin neljän seinän sisälle (viikonloppu)lomilla? Ite en pystyis oleen viikonloppuna kämpälläni yksin, siks lähenkin melkein jokaikinen viikonloppu äidin luokse, jossa myös sisaret asuvat. Säälittävää, mutta yksinäisyys on vielä pahempaa.

Tässä sama mies Hämeenlinnasta 48v

Suosittelen tekemään myös MBTI-luonnetestejä.
Itsetuntemus auttaa hyväksymään itsensä sellaisena kuin on eikä koe enää että "pitäisi muuttaa itseään"

Varsinkin aloitusviesti aivan kuin omasta elämästäni. 20-vuotias mies täällä. Minulle on äärimmäisen vaikeaa luoda kunnollisia ystävyyssuhteita, päästä siltä kuulumisten vaihto -asteelta eteenpäin. En koe sellaista tarvetta kerätä ympärilleni ihmisiä, kuin joillakin on. Itseäni ei nappaa myöskään minkäänlaiset bileet tai ryyppäämiset, en vain ymmärrä miten jotkut voivat pitää niitä "hauskanpitona", itselleni kaikki sellaiset tilaisuudet, jos joskus niihin vahingossa ajaudun, on silkkaa kärsimystä: kierrän bileissä vain rekvisiittana ja vaihdan pari sanaa milloin kenenkin kanssa, mutta koskaan en pääse näissä keskusteluissa sen syvemmälle. Yleensä oleskelen paikalla vain niin kauan, kunnes voi lähteä ilman sen kummempia ihmettelyitä tai kyselyjä.

Viihdyn parhaiten omassa seurassani, esim itselleni hauskanpitoa on treenaaminen, ulkona kävely, hyvän kirjan lukeminen tai hyvän pelin pelaaminen.

Ei sillä, että olisin joku täydellinen erakko, joka ei kaipaa kenenkään seuraa. Viihdyn todella hyvin veljieni ja sukulaisten kanssa, joiden kanssa olen tuntenut kauan. Muiden seurassa en osaa olla luonteva. En jaksa tehdä töitä kaverisuhteiden eteen, tuntuu vain siltä että miksi kukaan haluaisi viettää aikaa mun kanssa. Elämässäni minulla ei ole juuri koskaan ollut sellaista ihmistä, jota olisin pitkään voinut kutsua ystäväkseni. Tietynlaista parasta kaveria ja tyttöystävää kyllä kaipaisin, jos vain olisi sellainen jonka seurassa pystyy olemaan täysin luonteva, ilman sen suurempia odotuksia. Vähän niin kuin perheenjäsenten kanssa.

Sekin on kummallista, että tietyt sosiaaliset taidot, kuten esiintymistaito tai ryhmätyöskentelytaidot, ovat minulla jopa erinomaiset, eikä edellä mainitut tilanteet jännitä minua juuri ollenkaan. Opiskeluissani (opiskelen yliopistossa) on paljon ryhmätyötä, ja näillä tunneilla pystyn olemaan äänessä siinä missä muutkin, mutta siihenhän se jää. Tunnin jälkeen muut lähtevät omille teilleen viettämään aikaa keskenään, mutta minä vain suorinta tietä kotiin.

En myöskään oo kuulunu mihinkään porukoihin alle 19vuotiaana.....Oon nyt 21-v.... Olin aina koulussa se, joka ei puhunut mitään ja se, jonka paras kaveri vapaa ajalla oli kissa ja tietokone... En myöskään osanut pukeutua mitenkään hienosti enkä keksinyt mitään aihetta mistä puhua... Nykyään olen työssäkäyvä ja jotenkin minusta todella hiljaisesta yksin olevasta ihmisestä on kehittynyt huumorintajuinen, iloinen persoona... Mua ei pidetä ylimielisenä ku oon ollu niin kiusattu että en voi olla ylimielinenkään.... Enemmänki katson ihmisiä silmiin... Siitä katseestakin näkyy tietty ujous, mutta toisaalta rehellisyys.... Yritän olla ystävällinen kaikille ja tehdä muuutakin kuin istua ja mököttää... Mitä enemmän on turhaa aikaa päivässä... Jolloin vain mököttää tuijottaa tietokonetta ja tablettia nii sitä enemmän ei tunne kuuluvansa mihinkään... Senkin huomasin ku välillä ei jäänyt aikaa mököttämiseen kun olin paljon töissä sekä pyöräilin ja näin ihmisiä.... Mut välillä tykkään olla yksin kotona.... Mutta teen muutakin nykyään kuin vaaan mökötän...

Muuten voisin ihan hyvin mennä nyt jo mukaan, mutta kun muut ovat tottuneet jo siihen, että olen hiljaa ja yksin, niin varmaan ihmettelis, että mitähän vittua toikin nyt tohon tulee tunkemaan. Jos koittaisinkin selittää, että en jaksa enää olla yksin siellä nurkassa ja että haluun seuraa, niin ehkä ne vois ottaakin mukaan... tulee vaan ekana kylläkin mieleen niiden ihmettyneet ilmeet.

No huh, piiti hetki miettiä onko pari ekaa kirjotusta omiani vai jonkun toisen, niin tutulta kuullosti! Olen jo ajatellut, että mulla on joku sairaus/vamma päässä kun en vaan kykene "syvällisiin" ihmissuhteisiin.
Kaipaisin ystävää jolle puhua, kaipaisin halauksia, kaipaisin rakkautta. Tahtoisin lohduttaa, tahtoisin kuunnella. En vaan osaa olla niin läheinen kenenkään kanssa. En osaa ilmaista tunteitani. Osaan toki sanoa että "nyt vi*uttaa" tai "se on niin sulonen" tai muuta vastaavaa, mutta esimerkiks lause "oot mulle tärkee" kuulostaa ihan liian oudolta omasta suusta sanottuna. o.O

Täällä yksi outolintu lisää eli varsinkin Outolintu ja Nella, mulla on NIIN samoja ajatuksia teidän kanssa. Tavallaan helpottaa kuulla että en ole yksin tämän asian kanssa. Aina vaan jää niin pinnaliseksi kaikki ihmis-suhteet kun en osaa olla oma itseni muiden ihmisten seurassa. Mitenköhän kaksi "outoalintua" tulisi toimeen keskenään? Mulle saa naiset laittaa viestiä :)

[email protected]