Päätin avata tästä keskustelun, koska en löytänyt pintapuolisella tarkastuksella tähän asiaan liittyvää keskustelua.
Eli, onko täällä "kohtalotovereita", jotka ovat parisuhteessa/perheellisiä ja kotona kaikki on kunnossa ja parisuhde kukoistaa, mutta ovat siitä huolimatta yksinäisiä, koska ystäviä ei ole?
Minulla on tällainen tilanne. Olen ollut koko elämäni hyväksikäytetty "ystävä", selkään puukotettu, syrjitty. Se joka on pitänyt yhteyttä, mutta johon ei ole pidetty yhteyttä. Olen sulkenut kaikki tällaiset pois elämästäni ja jäljellä on.. ei mitään. Minulla oli yksi hyvä ystävä vuoteen 2006 asti, jolloin hän alkoi seurustella melko omistushaluisen miehen kanssa ja siitä saakka hän on pikku hiljaa vähentänyt yhteydenpitoa/sulkenut minut ulos ja olen ollut täysin vailla ystäviä vuodesta 2009.
Olen lukenut paljon kirjoituksia yksinäisyyteen sopeutumisesta ja alan nyt pelätä, etten pian pääsekään tästä suosta ylös. Olen huomannut mm. sellaisia piirteitä, etten halua mennä kauppaan, koska siellä on ihmisiä. En halua tavata ketään tai jutella kenenkään kanssa (paitsi mieheni ja äitini). Juttelu on työlästä. Uskon, ettei ketään voisi edes kiinnostaa minun näkemykseni, joten miksi edes esittää niitä? Ja niille jotka ehdottaisivat harrastuksen hommaamista: olen jo yrittänyt, tuloksena se, että niihin menee aina ihmiset jonkun kaverinsa kanssa eli olen jo lähtökohtaisesti yksin, koska en tunne ketään. Ts. parien muodostamisessa ym. vastaavissa tilanteissa päätän jo lopettaa koko homman kesken, koska ainainen yksin jääminen on nöyryyttävää.
Pahiten tämä kirpaisee silloin, kun mieheni ilmoittaa esim. "poikien illasta". Siinä korostuu juuri se, ettei minua koskaan tulla pyytämään mihinkään. Ja sitten illanvietot useamman pariskunnan kesken? Juttelen kyllä niissä, koska en kuitenkaan ole epäsosiaalinen tai hiljainen/ujo, mutta niistä ei koskaan seuraa mitään. Ei tyttöjen iltoja jne. Kokoonnumme siksi, että miehet saavat sosialisoida ja naiset eivät jäisi yksin kotiin.
Välillä ajattelen, että onko tämä sitä syjäytymisen alkua? Eikö syrjäytynyt ihminen ole kuitenkin tavallaan "yhteiskunnan ulkopuolella"? Käyn töissä ja minulla on perhe. Voinko minä syrjäytyä? En edes muista enää miltä tuntuu puhua jollekin perheen ulkopuoliselle ihmiselle luottamuksellisesti.
Parisuhteessa, mutta ilman ystäviä?
29
5067
Vastaukset
- vastaan sinkkuna
Ymmärrän sinua, mutta nyt kyllä joku sinkku saattaa raivostua sinulle, kun olet parisuhteessa ja valitat. Miksi te seurustelevat ja parisuhteessa elävät jämähdätte paikoille kun se kumppani astuu kuvaan. Itse ole menttänyt parhaat ystävät juuri näin. Kun se ukko löytyy niin entiset sinkkuystävät saavat jäädä. Sitten kuluu vuosi pari, niin alatte vinkumaan että nyt kelpaisi meikäläisenkin jo astua hyllyltä ja jakamaan ystävyyttään
Minulla on muutama tällainen tapaus ja olen antanut ymmärtää, että ystäväkiintiöni on tällä erää täysi. Ja ihan rehellisesti, uusia on tullut tilalle ja eipä ole enää aikaa - ja ei haluakaan alkaa kuuntelijaksi kun se romanssi on alkanut hiipumaan. Ystävyys on molemminpuolista ja suhteita on vaalittava, vaikka se suuri rakkauskin astuisi kuvaan.
Tämähän se onkin se ongelma, että te perheelliset ette anna ollenkaan sijaa yksinäisille muulloin kun teillä itsellänne alkaa seinät ahdistaa ja perheidylli rakoilee. Ettekö voisi pyytää marjaan, mökille tai retkellä yksinäistä noin vain ihan "hyvän sään aikana". Onko pelkona, että se sinkku on uhka puolisollenne?- Pillipiipari
Kyllä sinkut saa raivostua, mutta ei parisuhteessa oleminen lopeta ihmisen yksinäisyyttä. Puoliso on ihminen, jolla on parisuhteen ulkopuolinenkin elämä, johon kumppani ei kuulu. Eli ts. omat ystävät, omat harrastukset ja menot, jne. Jos on pelkästään puolison kanssa, niin kyllä sellaiseen elämään voi parisuhde tukehtua.
Yksinäisyys on ollut osa minua jo ennen parisuhteen alkamista. - Anonyymi
totta näin minulle kävi. olen onnellisessa liitossa ollut vuosi kymmenet mutta minulla ystävät jättivät koska eivät hyväksyneet ulkomaalaista miestäni. olen ehkä liian kiltti ja tuttuja on mutta he ottavat yhteyttä kun jotain tarvitsevat.....
minulla ei ole periaatteessa rajattuna jos hyvän ystävän löytäisin onko sinkku vai ei..... kunhan ei ole Hyväksikäyttäjä niin ......
- Vähän ankeaa
Mulla on samantyyppinen tilanne, seurustelen mutta ei ole yhtään ystävää. Olen aika ujo ja siksikin jäänyt aina kaikkien porukoiden ulkopuolelle. Jännitän uusia ihmisiä enkä osaa olla rennosti. Joskus on ollut muutamia ystäviä mutta yhteydenpito on hiipunut.
Mietityttää, kuinka paljon menettääkään kun ei ole ketään sydänystävää kenen kanssa jakaa ilot ja surut. Miehelle voin toki puhua mutta olis ihanaa omistaa muutama tosi hyvä naisystävä.- Pillipiipari
Minäkin olen joskus ollut ujo, mutta en ole enää eikä ujouden poistuminen ole poistanut ystävättömyys-ongelmaa.
- vähän ankeaa
Pillipiipari kirjoitti:
Minäkin olen joskus ollut ujo, mutta en ole enää eikä ujouden poistuminen ole poistanut ystävättömyys-ongelmaa.
Vaikka yritän jutella ja tutustua uusiin ihmisiin esim. uudessa työpaikassa tai missä tahansa yhteisössä, jään aina ulkopuolelle. Nykyään ennemmin jättäydyn suosiolla taka-alalle, ei oikein viitsi enää yrittää. Olen kai sitten niin outo ja erilainen, muuta syytä en keksi. Päällisin puolin olen normaali eikä ulosannissakaan mitään vikaa ole. Se on jotain, mitä en itse näe.
Jos parisuhteeni päättyisi, olisin totaaliyksin. - Pillipiipari
vähän ankeaa kirjoitti:
Vaikka yritän jutella ja tutustua uusiin ihmisiin esim. uudessa työpaikassa tai missä tahansa yhteisössä, jään aina ulkopuolelle. Nykyään ennemmin jättäydyn suosiolla taka-alalle, ei oikein viitsi enää yrittää. Olen kai sitten niin outo ja erilainen, muuta syytä en keksi. Päällisin puolin olen normaali eikä ulosannissakaan mitään vikaa ole. Se on jotain, mitä en itse näe.
Jos parisuhteeni päättyisi, olisin totaaliyksin.Sama vika rahikaisella.
Omasta mielestäni olen outo ja erilainen.. ehkä siksi olen vähemmistöjen ja eritoten kiusattujen lannistumaton puolustaja. Kun kykenen ymmärtämään miltä se tuntuu.
Kaikki on vain niin kauhean ristiriitaista. Jokainen meistä on yksilö eli olemme kaikki erilaisia. Silti haluamme olla "laumoissa", joten lauman "säännöt" määräävät sen ketä siihen otetaan ja ketä ei. Eli ilmeisesti jos olet liian erilainen, et ole hyväksytty.
Yksikään ihminen, joka ei ole kokenut yksinäisyyttä/ystävättömyyttä, ei voi ymmärtää miltä tuntuu olla ulkopuolinen.
Mutta sinussa ei ole mitään vikaa. Minussa ei ole mitään vikaa. Emme ole viallisia. Muista se :) Ehkä meidän ihmistyyppimme vain tarvitsee tietynlaisia ystäviä. - Anonyymi
vähän ankeaa kirjoitti:
Vaikka yritän jutella ja tutustua uusiin ihmisiin esim. uudessa työpaikassa tai missä tahansa yhteisössä, jään aina ulkopuolelle. Nykyään ennemmin jättäydyn suosiolla taka-alalle, ei oikein viitsi enää yrittää. Olen kai sitten niin outo ja erilainen, muuta syytä en keksi. Päällisin puolin olen normaali eikä ulosannissakaan mitään vikaa ole. Se on jotain, mitä en itse näe.
Jos parisuhteeni päättyisi, olisin totaaliyksin.Minä uskon että kaikille on olemassa ne oikeat ihmiset,eti tilanteet jne aoheuttaa sen että ne oikest kävelevät vain ohi kun laitamme liian korkealle vaatimukset. minä toivon hyvä sydämmellistä ja auttavaista ystävän kohtaamista sillä silloin olisi minun kaltainen ja tidennäköinen uusi ystävä...... Vantaalle muuttanut. ..
- yksikin riittäisi
Kertomuksesi on kuin suoraan omasta elämästäni. Olen ollut lapsesta saakka yksinäinen. Ja tätä yksinäisyyttä on riittänyt. Ei ole kiva mennä harrastuksiin tai tapahtumiin, kun kaikilla muilla näyttää olevan kaverit mukana. Kyllä sitä tuntee silloin itsensä jotenkin erilaiseksi ja ulkopuoliseksi. Ja olisihan se kiva jutella jonkun kanssa mieltä painavista asioista, jakaa asioitaan niin hyviä kuin huonoja. Mielestäni en ole ihmisenä sen kummempi kuin muut. Olen hyvä kuuntelemaan, huumorintajukin on kodallaan, en ole ilkeä, enkä yritä olla parempi kuin muut. Päinvastoin, itsetuntoni ei ole mitenkään hyvä. Avioliitto on kunnossa ja vaikka elämässäni kaikki muukin on hyvin, ystävän puute nakertaa jo ennestään huonoa itsetuntoani. En voi väittää, etteikö minulla joskus ole joku hyväkin ystävä ollut, mutta ne ovat jääneet toiselle paikkakunnalle muuttaessa. Yhteydepitokin on harventunut lähinnä syntymäpäivä- ja joulukorttiasteelle. Jos jotakin voisin itselleni toivoa, olisi hyvä ystävä jonka kanssa käydä vaikka lenkillä tai kuntosalilla, elokuvissa ja lörpötellä ihan mistä vain mitä mieleen tulee. Tuntea olevansa tervetullut mihin aikaan vuorokaudesta vain. Tukea toista huonoina päivinä ja saada itsekin tukea tarvittaessa.
- Pillipiipari
Kyllä, tutulta kuulostaa. Olen mielestäni hyvä kuuntelija, olen vähän liiankin kiltti toisille, enkä koskaan halua loukata ketään. Itsetunto on aika matalalla, mutta koskaan en sitä ääneen tunnustaisi, Etäisiä toisella paikkakunnalla asuvia kavereita (entisiä ystäviä) toki on ja yhteydenpito käy lähinnä facebookin kautta (ja se onkin ainoa syy miksi minulla on siellä profiili).
Ja kun puolison kanssa ei voi ihan kaikesta keskustella tyhjentävästi. Tällä tarkoitan sitä, että kun puolison kanssa asuu saman katon alla ja elää yhdessä niin kaikki asiat ovat tavallaan liian lähellä. Ystävän kanssa keskustelu tuo asioihin aina uusia ulottuvuuksia, oivalluksia jne.
- kohtalotoveri81
Itselläni samanlainen tilanne. Elän parisuhteessa, mutta itselläni ei ole yhtään kaveria/ystävää. Miehelläni taasen on niitä kavereita vaikka kuinka paljon. Itse olen ollut aina enemmän ja vähemmän yksinäinen, joten parisuhde ei ole niitä entisiä ystäviä karkoittanut, kun ei niitä aiemminkaan ollut. Miehellä on useinkin miesten iltoja, mutta itse en voi pitää ns. naisteniltoja, kun ei ole ketään kenen kanssa pitää...ja kuinka kurjaksi ja huonoksi sitä tunteekaan itsensä ja epänormaaliksi, kun ei ole yhtäkään ystävää. Näin kolmekymppisenä niiden kavereiden saaminen on kyllä kiven takana. Enkä keksi oikein mitään keinoa kavereiden hankkimiseksi...harrastuksista ei niitä löydy, töissä on aina ollut vanhempia työkavereita, jotka odottavat jo eläkkeelle pääsyä...huoh, ehkä toiset ihmiset on vaan luotu olemaan ilman niitä kavereita :(
- Pillipiipari
Minun puolisollani on lähes kaikki kaverit olleet ihan lapsuudesta asti ja niitä riittää (olen joskus vähän kade). Hän tukee minua kaikin tavoin siinä, että saisin ystäviä enkä tuntisi oloani yksinäiseksi. On mukava tietää, että hän välittää, mutta kauhean noloa, olenhan aikuinen ihminen jonka pitäisi kyetä saamaan ystävä.
Tässä tätä kirjoittaessa muistuu mieleeni, kun menimme naimisiin.. miehellä oli toki polttarit. Minulla ei ollut, eikä minkäänlaista kaasoa/morsiusneitoa. Miettiköhän kukaan miksi minulla ei sellaista ollut.. en tiedä.
Olemme siis viettäneet ns. pariskuntailtamia, kuten jo kirjoitin. Olen monille mukaville ihmisille tehnyt hienovaraisia ehdotuksia, että voisi käydä jossakin (esim. keilaamassa) ja intoa tuntuu löytyvän. Sitten kun yritän lyödä jonkun ajankohdan lukkoon niin kertakaikkiaan mikään ei käy. Olen lakannut ehdottamasta mitään, koska koen senkin nöyryyttäväksi.
Olen käyttänyt varmaan kaikki keinot, mutta en halua antaa periksi. Minä uskon, että tässä erilaisia yksilöitä täynnä olevassa maailmassa täytyy olla ystävä myös minulle. Älä sinäkään anna periksi :) - yksikin riittäisi
Pillipiipari kirjoitti:
Minun puolisollani on lähes kaikki kaverit olleet ihan lapsuudesta asti ja niitä riittää (olen joskus vähän kade). Hän tukee minua kaikin tavoin siinä, että saisin ystäviä enkä tuntisi oloani yksinäiseksi. On mukava tietää, että hän välittää, mutta kauhean noloa, olenhan aikuinen ihminen jonka pitäisi kyetä saamaan ystävä.
Tässä tätä kirjoittaessa muistuu mieleeni, kun menimme naimisiin.. miehellä oli toki polttarit. Minulla ei ollut, eikä minkäänlaista kaasoa/morsiusneitoa. Miettiköhän kukaan miksi minulla ei sellaista ollut.. en tiedä.
Olemme siis viettäneet ns. pariskuntailtamia, kuten jo kirjoitin. Olen monille mukaville ihmisille tehnyt hienovaraisia ehdotuksia, että voisi käydä jossakin (esim. keilaamassa) ja intoa tuntuu löytyvän. Sitten kun yritän lyödä jonkun ajankohdan lukkoon niin kertakaikkiaan mikään ei käy. Olen lakannut ehdottamasta mitään, koska koen senkin nöyryyttäväksi.
Olen käyttänyt varmaan kaikki keinot, mutta en halua antaa periksi. Minä uskon, että tässä erilaisia yksilöitä täynnä olevassa maailmassa täytyy olla ystävä myös minulle. Älä sinäkään anna periksi :)Sen lisäksi, ettei minulla ole yhtään ystävää, olen myös työpaikallani se, joka käy yksin kahvitauolla ja syömässä. Tämä ei ole minun valinta, vaan kahviporukat on muodostuneet siten, ettei kaikki saa olla yhtä aikaa tauolla ja kaikki muut menevät porukalla ja minä pääsen vasta sen jälkeen, kun muut ovat käyneet. Olen joskus pyytänyt muutosta asiaan esim. vuorottelemalla, mutta kun tiivis kahviporukka mukaan lukien esimies pitävät epävirallisia palavereja, jään minä ulkopuoliseksi siitäkin, enkä tunne enää kuuluvani mihinkään. Olen vain se, jonka pitää olla aina paikalla vastaamassa puheluihin, eikä näkyä eikä kuulua missään. Eihän tämä tietenkään varsinaisesti aiheeseen kuulu, mutta jotenkin olen vain alkanut pohtimaan sitä, onko joku ihmistyyppi vain jostakin syystä erilainen, joka jää tahtomattaankin yksin vaikka kuinka yrittäisi ystävystyä. Olenko minä tietämättäni ärsyttävä tavalla jota en itsessäni näe tai tiedosta, mutta jonka muut näkevät. Yritänkö liikaa miellyttää muita, olla liian ystävällinen ja joustava vain siksi, että minusta pidettäisiin. Toisaalta en oikein osaa ilkeillä enkä puhua suoraan, vaikka aihetta olisi. Oma paha olo vain lisääntyy näitä asioita sisällä pitäessä, kun ei ole ketään jolle purkaa pahaa mieltä. Miehelleni olen jotain puhunut, mutta huomasin heti, ettei häntä oikein kiinnostanut, tai tulkitsin sen niin, joten en ole enää asiasta hänelle avautunut. Ystävä olisi siis monella tapaa tärkeä ja olenkin kuullut sanonnan, että ihmisellä pitäisi olla niin monta ystävää kuin arkun kantamiseen tarvitaan.
- Pillipiipari
yksikin riittäisi kirjoitti:
Sen lisäksi, ettei minulla ole yhtään ystävää, olen myös työpaikallani se, joka käy yksin kahvitauolla ja syömässä. Tämä ei ole minun valinta, vaan kahviporukat on muodostuneet siten, ettei kaikki saa olla yhtä aikaa tauolla ja kaikki muut menevät porukalla ja minä pääsen vasta sen jälkeen, kun muut ovat käyneet. Olen joskus pyytänyt muutosta asiaan esim. vuorottelemalla, mutta kun tiivis kahviporukka mukaan lukien esimies pitävät epävirallisia palavereja, jään minä ulkopuoliseksi siitäkin, enkä tunne enää kuuluvani mihinkään. Olen vain se, jonka pitää olla aina paikalla vastaamassa puheluihin, eikä näkyä eikä kuulua missään. Eihän tämä tietenkään varsinaisesti aiheeseen kuulu, mutta jotenkin olen vain alkanut pohtimaan sitä, onko joku ihmistyyppi vain jostakin syystä erilainen, joka jää tahtomattaankin yksin vaikka kuinka yrittäisi ystävystyä. Olenko minä tietämättäni ärsyttävä tavalla jota en itsessäni näe tai tiedosta, mutta jonka muut näkevät. Yritänkö liikaa miellyttää muita, olla liian ystävällinen ja joustava vain siksi, että minusta pidettäisiin. Toisaalta en oikein osaa ilkeillä enkä puhua suoraan, vaikka aihetta olisi. Oma paha olo vain lisääntyy näitä asioita sisällä pitäessä, kun ei ole ketään jolle purkaa pahaa mieltä. Miehelleni olen jotain puhunut, mutta huomasin heti, ettei häntä oikein kiinnostanut, tai tulkitsin sen niin, joten en ole enää asiasta hänelle avautunut. Ystävä olisi siis monella tapaa tärkeä ja olenkin kuullut sanonnan, että ihmisellä pitäisi olla niin monta ystävää kuin arkun kantamiseen tarvitaan.
Itse olen nyt työssä, jossa tauot pidetään työn ohella ja yleensä työssä ollaan yksin, mutta olen ollut itsekin menneisyydessä tällaisissa työpaikoissa, jossa on juuri ryhmittymiä ja kuka muu kuin minä oli siellä se, joka tauotteli yksin. Todella ahdistavaa. Tiedän miltä se sinusta voi tuntua :(
Jotenkin tuntuu että jokainen teistä saman kokeneista vastaajista on sielunsisareni :D joka kirjoituksesta tunnistan palan itseäni. Olen aina tuntenut olevani erilainen kuin muut. Kun pohdiskelen yksinäisyyttäni niin aina löytyy joku selitys sille miksi milloinkin olen ollut yksinäinen. Lapsena olin ujo, sitten kypsempi kuin muut, yläasteella juominen ja kaupungilla hilluminen ei kiinnostanut, joten olen varmaan aina ollut outo muiden silmissä. Nyt kun olen päälle 30, niin tuntuu että olen "liian vanha" ystävystymään. Ts. kaikilla tapaamillani mukavilla ihmisillä on jo lukemattomia ystäviä, eikä heillä ole tarvetta enemmälle.
Kun pohdit oletko ärsyttävä.. olen pohtinut samaa itsessäni. Tarvitaanko joku tietynlainen annos itsekkyyttä ja itserakkautta, että saa ystäviä? En tiedä mikä se temppu on, millä niitä saa jopa sellaiset ihmiset, jotka sitten käyttävät häikäilemättä hyväkseen. Tällaisia "ystäviä" minulla on ollut, joita olen auttanut auttamisen ilosta ja kohta huomannut olevani palvelija, pankki, juoksutyttö, kuski jne. Voihan olla että näytän luotaantyöntävältä ja kylmältä.. vaikea sanoa. Olen joutunut kasvattamaan puolustuksiani selkään puukottamisten takia. Minä olen siis kyllä suorapuheinen (koska kenelläkään ei ole oikeutta kävellä ylitseni) ja sitä moni tuntuu karsastavan. Minulla on jopa radikaaleja ja voimakkaita mielipiteitä, mutta en tuputa mitään kenellekään. Sen olen tässä vuosien varrella oppinut, että jos yrität liikaa miellyttää muita tai et ole vain oma itsesi, niin kaivat itsellesi kuoppaa.. olosi vain pahenee siitä. Ole sellainen kuin olet.
En tiedä missä päin Suomea olet, mutta ainakin minä olisin kiinnostunut olemaan mahdollinen ystäväsi :) ja vaikka ystäviä ehkä pitäisi olla niin monta kuin arkun kantamiseen tarvitaan, niin minä olisin tyytyväinen yhteen hyvään ystävään. - Mies 50v.
Pillipiipari kirjoitti:
Itse olen nyt työssä, jossa tauot pidetään työn ohella ja yleensä työssä ollaan yksin, mutta olen ollut itsekin menneisyydessä tällaisissa työpaikoissa, jossa on juuri ryhmittymiä ja kuka muu kuin minä oli siellä se, joka tauotteli yksin. Todella ahdistavaa. Tiedän miltä se sinusta voi tuntua :(
Jotenkin tuntuu että jokainen teistä saman kokeneista vastaajista on sielunsisareni :D joka kirjoituksesta tunnistan palan itseäni. Olen aina tuntenut olevani erilainen kuin muut. Kun pohdiskelen yksinäisyyttäni niin aina löytyy joku selitys sille miksi milloinkin olen ollut yksinäinen. Lapsena olin ujo, sitten kypsempi kuin muut, yläasteella juominen ja kaupungilla hilluminen ei kiinnostanut, joten olen varmaan aina ollut outo muiden silmissä. Nyt kun olen päälle 30, niin tuntuu että olen "liian vanha" ystävystymään. Ts. kaikilla tapaamillani mukavilla ihmisillä on jo lukemattomia ystäviä, eikä heillä ole tarvetta enemmälle.
Kun pohdit oletko ärsyttävä.. olen pohtinut samaa itsessäni. Tarvitaanko joku tietynlainen annos itsekkyyttä ja itserakkautta, että saa ystäviä? En tiedä mikä se temppu on, millä niitä saa jopa sellaiset ihmiset, jotka sitten käyttävät häikäilemättä hyväkseen. Tällaisia "ystäviä" minulla on ollut, joita olen auttanut auttamisen ilosta ja kohta huomannut olevani palvelija, pankki, juoksutyttö, kuski jne. Voihan olla että näytän luotaantyöntävältä ja kylmältä.. vaikea sanoa. Olen joutunut kasvattamaan puolustuksiani selkään puukottamisten takia. Minä olen siis kyllä suorapuheinen (koska kenelläkään ei ole oikeutta kävellä ylitseni) ja sitä moni tuntuu karsastavan. Minulla on jopa radikaaleja ja voimakkaita mielipiteitä, mutta en tuputa mitään kenellekään. Sen olen tässä vuosien varrella oppinut, että jos yrität liikaa miellyttää muita tai et ole vain oma itsesi, niin kaivat itsellesi kuoppaa.. olosi vain pahenee siitä. Ole sellainen kuin olet.
En tiedä missä päin Suomea olet, mutta ainakin minä olisin kiinnostunut olemaan mahdollinen ystäväsi :) ja vaikka ystäviä ehkä pitäisi olla niin monta kuin arkun kantamiseen tarvitaan, niin minä olisin tyytyväinen yhteen hyvään ystävään.Ihan kuin omasta elämästäni, melkein sanasta sanaan!
- Pillipiipari
Mies 50v. kirjoitti:
Ihan kuin omasta elämästäni, melkein sanasta sanaan!
Vaikka yksinäisyys ei olekaan hyvä asia, on silti mukavaa etten ole ainoa, joka näitä asioita on pohdiskellut. Mukava jakaa huonojakin kokemuksia, siitä tulee parempi mieli :)
- lost soul
Ehkä pahempaa voi vielä olla oma tilanteeni, olla yksinäinen ja huonossa parisuhteessa. Suhteemme on väljähtynyt jo aika päiviä sitten, mutta poislähteminen on vaikeaa, koska ulkopuolella ei tosiaan ole mitään. Ei ystäviä, läheisiä sukulaisia tai perhettä. Alan olla jo melko masentunut tilanteeseeni, ja sosiaalisia pelkojakin on jo niin paljon ettei uusiin ihmisiin tutustuminen vaan onnistu. Elämän suunta ja oma itsekin alkaa olla kadoksissa, eipä nuorempana olisi uskonut, että tällaista elämää tulen aikuisena viettämään.
- Pillipiipari
Minulla on kokemusta myös tuollaisesta tilanteesta :(
Ensiksi kannattaa pohtia yksin ja puolison kanssa yhdessä, missä parisuhteen ongelmat ovat. Sen perusteella voi sitten miettiä onko parisuhde pelastettavissa. Ei parisuhteessa kannata olla vain siksi että pelkää olla yksin.. ja nyt kun olen elämäni kolmannessa vakavassa suhteessa, olen kokenut, että ihmisen pitää osata olla yksin, että voi olla jonkun toisen kanssa. Olen joutunut elämässä hyväksymään sen, että olen yksin ja sopeutumaan siihen, että olen yksin. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että minun täytyisi pitää siitä tai haluta sitä.
Minä olen ollut ns. tuuliajolla suuren osan elämääni. Suunta on ollut hukassa, mutta nyt alan päästä oikealle kurssille :) olen vaihtanut paikkakuntaa ja jopa maata useita kertoja elämäni aikana. Ihmiset ovat pohjimmiltaan samanlaisia joka paikassa, mutta jokainen muutto ja radikaali elämänmuutos on ollut sitä, että olen sekä antanut itselleni mahdollisuuden että pakottanut itseni tarttumaan johonkin uuteen. En ole päässyt eroon ystävättömyys-ongelmasta, mutta ainakin olen löytänyt hyvän kumppanin.. jota en takuulla olisi löytänyt, jos en olisi tehnyt muutoksia yksinäisessä elämässäni. Kuka tietää, ehkä se auttaisi sinuakin?
- Paulah89
Täälä taasen yksi lisää, jolla ei ole ystäviä. Asun mieheni kanssa avoliitossa ja meille on tulossa lapsi. Miehelläni on laaja ystävä piiri mutta minulla ei ole ainoatakaan kaveria jonka kanssa viettää aikaa, mennä kaupungille, harrastuksiin tai viettää muuten vain hauskoja naisten iltoja. Muutin ylä-asteen jälkeen opiskelemaan eri paikkakunnalle, jossa myöskin olin yksin. Luokkalaiseni tytöt olivat omissa kaveri porukoissaan ja kyllähän niihin itsekin mukaan menin välillä jutustelemaan mutta huomasin kuitenkin nopeasti että seuraani ei sielä kaivattu tai juttujani kuunneltu. Päätin sitten mielummin olla yksisteni. Luokalleni tuli kuitenkin pian uusi oppilas ja meistä tuli ajan kuluessa mitä parhaimmat ystävät. Valmistuin ja vaihdoin taasen paikkakuntaa, josta löysin nykyisen mieheni. Olimme edelleen hyviä ystäviä tämän koulusta saadun kaverini kanssa. Näimme usein vaikka välissä oli kilometrejä. Enään en kuitenkaan ole häntä nähnyt tai kuullut hänestä vuosiin. Viestittelin ja soittelin hänelle, pidin siis ystävyyttä yllä vaikka olinkin parisuhteessa ja niin oli hänkin, jotain vain tapahtui. Tämä ihminen ei enään vastannut yhteyden ottoihini joten tulkitsin sen niin ettei seurani tai ystävyyteni enää kelpaa joten annoin olla ja vetäydyin omaan olooni. Eipä ole hänestäkään sen jälkeen kuulunut. Paikkakunnalla jossa asumme on vaikeata löytää tai saada ystäviä kun en ole täälä ikinä opiskellut ja työpaikoillakin työkaverit ovat olleet itsestäni paljon vanhempia. Harrastuksia minulla jo on enkä koe sieltäkään saavani kavereita, koska kaikki ovat jo omien kavereidensa kanssa ja harrastukseni muoto on sellainen ettei siinä niin paljoa ehdi jutella muiden kanssa eli tutustuun. Olihan mulla sitten vielä yksi ystävä joka asuu myös muualla päin suomea mutta sekin muuttui erilaiseksi mua kohtaan kun kerroin kans saavani lapsen. Hän välillä kyselee facessa kuulumisiani mutta nekin ovat vain keskustelua pelkästä lapsi aiheesta. Jos alan hänen kanssaan keskusteleen muista asioista eihän vastaa mitään tai jatkaa vaan puhumistaan lapsista. Lisäks hän kyselee mitä olemme hankkineet vauvallemme ja minkä merkkisiä tuotteita ja lopuks hän vertailee niitä omiin tavaroihinsa ja mahdollisesti jopa arvostelee. Hän arvosteli myös sen kun kerroin hänelle että suunittelemme mieheni kanssa ensimmäistä perhe matkaa etelään kun vauva olisi puolivuotias. Tuntuu tosi pahalta että tämä ainoakin ystävä on muuttunut jotenkin ilkeemmäksi heti kun minäkin saan lapsen hänen jälkeensä. Hän ei itse muhun juuri yhteyttä enään ole pitänyt kuten ennen piti ja tuli mielellään kyläänkin, mutta nyt jos kysyn häneltä kuulumisia facessa niin hän alkaa puhua ja kysellä meidän vauvasta ja vie sen keskustelun tasolle, jossa hän saa minulle tunteen että minusta tulee huono vanhempi tai me saadaan viallinen lapsi jne. Tämä lapsi/vauva aihe ei nyt varmasti tähän kuulunut mutta kirjoitinpa siksi koska siinä meni se viimeinenkin ystävä. En halua olla ystävä ihmisen kanssa joka soimaa, arvostelee ja väittää aina olevansa oikeassa, hänen käytöksensä kun on näköjään siihen suuntaan muuttunut. Ennen hän soitteli mulle pitkiäkin puheluita ja kyseli aina et milloin nähään jne, eikä ollut ikinä tuon sorttinen kuin nyt. Kai se on hyväksyttävä että elämän tilanteet muuttavat joitakin ihmisiä noinkin paljon. Itse olen positiivinen ihminen ja ajattelen usein muista ihmisistä hyvää, vaikka minuakin on loukattu elämässä tavalla tai toisella. Mieheni pitää varpajaiset ja häistäkin olemme puhuneet, mutta missä ovat minun polttarit ja kaverit? Niin, olenkin miettinyt että en polttareita pidä sillä ei ole ketään joka niitä järjestäisi. Mieheni on myös sanonut että saisin lähteä sit viettään naisten iltaa kun lapsi on tullut koska olen mukamas sen ansainnut kun olen antanut hänenkin olla odotuksestani huolimatta kavereidensa kanssa. Kotiin taidan kuitenkin jäädä sillä kavereitahan ei ole. Toivon että esikoinen toisi mukanaan elämääni uusia tuttavuuksia ja muita äitejä.
- Pillipiipari
Ihanaa ja onneksi olkoon lapsen johdosta :) toivon, että sinulla menee kaikki hyvin raskauden aikana! Itse olen 2 lapsen äiti :)
Kertomasi asiat eivät poikkea tästä aiheesta mitenkään.. luulin jo ensimmäisen lapsen kohdalla että saisin ystäviä muista äideistä, joilla on samanikäisiä lapsia. Olen tullut huomaamaan, että omia kasvatussysteemejään ei kannata ihan kaikille kuuluttaa.. äiti voi olla toiselle äidille todellinen rakki, kuten olet jo itsekin huomannut :( lapsen saantikaan ei siis auttanut ystävättömyys-ongelmaani. Näkemykseni mukaan se johtuu vain ja ainoastaan siitä, että äideillä on tapana pitää omia toimintatapojaan parempana kuin toisten ja tehdä sitten se virhe, että menee vertailemaan.. ja vaikka kuinka äidit muuta väittäisivät niin kaiken tuon rakkeilun takana on heidän oma epävarmuutensa siitä, toimivatko he itse oikein. Tiedän, että on niitäkin äitejä, jotka antavat kaikkien kukkien kukkia, eivätkä arvostele, mutta jostain syystä en ole niihin törmännyt. Sinuna en keskustelisi tämän "ystäväsi" kanssa enää mihinkään lapseesi liittyvästä.. raskaus on henkisesti herkkää aikaa ja itku ei koskaan ole kaukana, älä siis turhaan masenna itseäsi merkkivaateäidin kanssa keskustelemalla. Toivon kuitenkin, ettet koe samaa kuin minä vaan löydät mukavia äiti-kavereita :)
Mieheni kerran sanoi, että kohta saat viettää tyttöjen iltaa, johon vastasin että niin kenen kanssa? Onhan minulla liuta mieheni kavereiden puolisoita, joilta kysyä, mutta en usko että se ilta onnistuisi. Mieheni on monesti kysynyt, että mistä voin tietää ettei joku halua olla seurassani.. kai se on sellainen intuitio. Minä kuitenkin tiedän aina, jos läsnäoloani/seuraani ei kaivata.
- mdhjdh
Samma här. Muuton takia jäi kaikki rakkaat ystäväni. Välimatka ei ole pitkä...syy ystävyyksien päättymiseen oli avioliitto ja mustasukkainen mies. Ihankuin se olisi häneltä pois jos hän on töissä ja silloin tapaisin ystäviäni.Hiljalleen hiipui ystävien käynnit varsinkin jos mieheni oli kotona.Hän on vahva narsisti ja on nyt toki tyytyväinen kun omistaa minut aivan kokonaan.Tulos on nyt tympeä ,tylsä avioliitto...ja olen harkinnut eroa vakavissani. Olen sen myös miehelleni sanonut...hänellä on ollut kokoajan tapana ns. ostaa minut.Kaikkea ilmestyy yhtäkkiä...kallistakin ...auto..En tavallaan voi pyytää ketään kylään..mieheni kontrolloi ja kuuntelee..kaikki naistenkin hömpötykset...ei mukavaa. Jos eroaisin saisin ystäväni varmasti entistäkin rakkaimpina takaisin. Elämäni olisi paljon rikkaampaa niin.
- Paulah89
Kiitoksia kovasti onnitteluista! :) Jooh olen itsekkin tullut siihen tulokseen etten enään keskustele tämän ystäväni kanssa jolla on myös lapsi. Kurjaa vain kun ehdin ajatella että mukavaa kun meillekkin tulee vauva niin voimme jakaa yhteisiä kokemuksia lapsi aiheesta ja nähdä perheidemme kesken. Ajattelin myös että lapsistamme tulisi kavereita kun ikäeroa heillä olisi vain 5kk, mutta taisin erehtyä ja pahasti. Jokaisella saa ja pitääkin olla oma mielipiteensä mutta ei silti tarvitsisi alkaa toisia arvosteleen jos joku muu vanhempi päättääkin hoitaa asian toisella tavalla. Ja mielestäni en kysynyt hänen mielipidettään matkalle lähtemiseen, kysyin vain onko hän ollut minkä ikäisenä ekan kerran lentokoneessa kun toinen hänen vanhemmistaan ulkomaalais taustainen, siitäpä se oman mielipiteen vääntäminen häneltä alkoikin. Mieheni on myös koittanut puhua et lähtisin naisten iltaa viettämään hänen kavereidensa tyttöystävien kans. En kyllä juuri tunne heitä yhtään, muutamia kertoja olen vain heidän seurassaan ollut. Ovathan he mukavia mutta kuitenkin ilmassa olisi jokin tietynlainen aitaus etten voisi ehkä olla oma itseni vaikka pyrin sitä olemaan lähes aina.
- Pillipiipari
Tiedän hyvin sen vaivautuneisuuden, kun on puolituttujen tai tuntemattomien seurassa. Välillä on kiusallisen hiljaista ja välillä jutellaan vaivautuneesti.. eihän sille mitään voi.. näkisin kuitenkin, että aina kannattaa tarttua sosiaalisen kanssakäymisen mahdollisuuteen, vaikkei siitä ystävyyksiä seuraisikaan. Ettei käy niin kuin minulle, etten kohta tiedä haluanko edes nähdä ketään.
- Sikuriinan letit
Minä olen kanssa parisuhteessa (aika väljässä sellaisessa) ja ilman ystäviä. Olen siis naimisissa ja meillä on kaksi lasta. Koskaan en ole ollut minkään ystäväporukan jäsen, vaan minulla on ollut yksi-kaksi ystävää läpi elämän. Nyt olen kolmekymmentä, ja nämä yksi-kaksi ystävää asuvat kaukana ja ovat erkaantuneet muutenkin.
Tässä sitä ollaan.
Olen ollut lasten kanssa kotona ja tutustunut kyllä tämän alueen äiteihin. Leikkipuistossa, kaupassa kun nähdään niin juttu luistaa ihan hyvin. Mutta se siitä. Muutama on kutsunut lapsensa synttäreille, osa on Facebook-kavereina mutta mitään syvällisempää ei mistään koskaan synny. Viime talvena olin yhden äitiporukan kanssa iltaa viettämässä ja oli hauskaa, mutta sen jälkeen he ovat jatkaneet yhteydenpitoa keskenään - en tiedä miksi minut on jätetty pois. Se satuttaa kyllä ihan todella kun huomaa että ympärillä ihmiset klikkiytyy syystä tai toisesta, mutta itsestä ei koskaan tule kenellekään tärkeää.
En roiku ihmisissä, yritän olla avoin... mutta en tiedä. Olen alkanut miettiä että olen ärsyttävä jollain tavalla. Olenko ruma? Tuijotanko liikaa? Keskeytänkö puheita? En ymmärrä.. huomaan että jos seurassani on useampi kuin yksi vaikka sitten näitä äitejä, heillä keskenään juttu luistaa ja on asioita joista he ovat aikaisemmin jo keskustelleet ja johon on vaikea mennä mukaan olematta liian utelias.
Tänään minulla alkaa uusi harrastus ja olo on valmiiksi jo surkea. Haluan oppia, haluan tulla paremmaksi ja se on ainoa syy miksi sinne menen. Tiedän, että kaikki menee aina minun ohitseni myös koulutilanteissa: kehut ja risut. Olen kaikessa se joka unohdetaan tai ohitetaan olan kohautuksella.- Pillipiipari
Tuttua tuttua..
Olen miettinyt noita samoja asioita. "olenko ruma", " tuijatonko", "puhunko päälle" jne. Olen uusia ihmisiä tavatessa opetellut kiinnittämään kaikkeen edellä mainittuun huomiota, enkä tee mielestäni mitään "väärää". Olen ihan tavallisen näköinen, en kaunis enkä ruma. En edes jaksa ajatella, että ystävyys olisi joku ulkonäkökysymys.. miksi haluaisin ystäviä, jotka ovat niin pinnallisia, etten kelpaisi tämän näköisenä?
En harrasta meikkaamista ja "pääsin" naimisiin miehen kanssa, joka pitää minua kauniina. Tuntuisi aivan hullulta meikata sitä varten, että saisin ystäviä! :D
Ehkäpä me kaikki olemme persoonia, joiden kanssa ei helposti klikkaa? Yksi yhteinen piirre (esim. harrastus, samanikäiset lapset) jonkun kanssa ei saa vielä ystävyyttä aikaiseksi, sen olen huomannut monen monta kertaa.
Itse olen nyt toiveikas, koska ajattelin aloittaa peräti kaksi uutta harrastusta! Ehkäpä matkan varrella tapaan jonkun, joka on kanssani samalla aaltopituudella ja hyvää ystävää vailla :) tätä ketjua aloittaessa olin siipi maassa mutta kaikki kirjoitukset ja ajatusten jakaminen ovat saaneet minut taas piristymään ja ajattelemaan positiivisesti! Kiitos siitä teille kaikille! :)
- Ihan kivan tylsää8
Hmm, paljon kinastelua täällä, mutta vastaan nyt ihan tohon aloitusviestiin.
Eli aika sama tilanne täällä. Olen parisuhteessa oleva nainen, jolla ei juurikaan ole kavereita. Muutin mieheni luo, pienelle paikkakunnalle. Muutama lapsuuden kaveri ja oma perhe jäi satojen kilometrien päähän. Uudelta paikkakunnalta en ole löytänyt yhään ystävää. Miehellä on kavereita, ja kyllähän sitä on vähän mustis, kun ukko lähtee viettää poikien iltaa, ja minä saan jäädä kotiin kattoo telkkaria. Joskus olen ollut mukana, mutta ei se juttu oikein toimi... tuntuu, että pyörin mukana kolmantena pyöränä. Kuntosalilla olen käynyt, mutta eipä sieltäkään mitään kavereita löydä, kaikki naapuritkin on semmoisia hyvän päivän tuttuja... Ikää on n. neljännesvuosisata.- Pillipiipari
Itsekin olen joskus muuttanut pienelle paikkakunnalle, josta tunsin ensin vain avopuolisoni. Sieltä sain vuosien varrella näitä ihania ystäviä, jotka loppujen lopuksi vain käyttivät hyväkseen.
Pienet paikkakunnat ovat ehkä jotenkin pahempia, koska siellä on niin pienet piirit.. niihin on vaikea päästä sisään.
Salilla jokainen jotenkin keskittyy mielestäni itseensä.. helpoiten olen kokenut saavani juttukavereita esim. joukkueurheilulajissa. Jos on esim. lentopalloa tms. tarjolla, johon voi mennä kuka vaan niin sieltä voit ainakin kokeilla saada uusia tuttavuuksia.
Toivon, että löydät uudelta paikkakunnalta kaverin/kavereita :)
- Anonyymi
wau sinun kirjoituksesi on osittsin kuin minun elämäni paitsi että minulla on ihmisiä jotka ottavat yhteyttä kun tarvitsevat jotain.... muuten ei .... minä kyllä liikun ja ulkoilen yksikseni paljon . ja olen pohjimmiltani auttavainen ja ehkä hieman ujo sillä en kyllä aloita kesluatelua vierasn kanssa mutta vadtaan kyllä aina. olisi todella hienoa löytää ystävä joka arvostaisi samoja arvoja kuin minä ja joka ei joisi humala hakuisesti ja ei olisi koko ajan haku päällä . ystävän ikä rajaa ei periaatteessa voi määritellä joko toisesta pitää tai ei. pärjään hyvin itseni kanssa siitä ei ole kyse mutta ystävän olemassa olo olisi kuitenkin iloa tuovaa..... olemme muuttamassa lähemmäksi Helsinkiä mieheni haluaa että minulla olisi paremmat mahdollisuudet liikkua yleisillä kulkuneuvoilla ihmisten parissa kun en ikinä ajokorttia ajannut ..... ja koen että olen jo liian vanha ajaa korttia itselleni..... ymmärrän sinua Pillipiipari mutta älä jää sisälle yksinäsi istuskelemaan. vaikka et puhuisu kenellekkään ulkoilessasi niin ihmisten parissa oleminen jo on parempi vaihto ehto kun täysin eristäytyä kotiinsa.....
- Anonyymi
No täällä on eräs ns. yksinäinen herttainen sekopää, joka ei ole edes parisuhteessa ja oon myös nainen..... 😶
Täytyy sanoa, että harmittaa, että sun kohdalle on osunu tollasia feikkikavereita, ne ei ole mitään oikeita kavereita, joten unoha ne ja hae ihmisiä, jotka on ees tosiystäviä........
Itelläni meni välit poikki just yhen kaverin kanssa, joka ei ite juuri koskaan pitäny muhun yhteyttä, selitti syyksi, että on jotain kaamosmasennusta/väsymystä, mutta sitten muita kavereitaan kyllä näki ja vietti iltaa, mutta viime aikoina mä olin aina se, joka piti yhteyttä ja ehdotti kaikenlaista, mutta eipä neitiä kiinnostanu, joten kyllä turhauttaa ja vituttaa, joten katkaisin välit, en myös tämän takia, vaan myös siks, että tuntuu välillä, että en voi sietää koko ihmistä ja tekee mieli vaan sanoa sille rumasti joka kerta, ku sen naama ärsyttää ja oon välillä sanonutkin, joten en näe mitään syytä roikkua sellasessa ihmisessä, joka herättää niin paljon ärtymyksen ja inhon tunteita........
Myönnän, että mulla on vähän vaikeuksia sietää erilaisia ihmisiä, en tykkää kaikenlaisista ihmisistä niinku ei varmaan kukaan muukaan eikä kaikki tykkää tietenkään minustakaan, mutta ei kaverin pitäis yleensä ärsyttää älyttömästi ihmisenä, vaikka toisen naama voikin välillä ärsyttää...........?
Joten, jos joku kaipaa kaveria, ni täällä on 1 melko yksinäinen ihminen............ 🙂
On mulla yks kaveri tällä paikkakunnalla, missä asun, pari muuta on sit vaihtanut paikkakuntaa......... En ole ite niin ujo, mutta kärsin itsetunto-ongelmista entisenä koulukiusattuna ja mulla on dysfasia ja Asperger todettu lapsena, mutta ite hyväksyn itte ni tämmösenä sekamelskana, mikä oon............😶😊😆
Ketjusta on poistettu 10 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Naiset miltä kiihottuminen teissä tuntuu
Kun miehellä tulee seisokki ja ja sellainen kihmelöinti sinne niin mitä naisessa köy? :)1108116- 352492
- 1212223
- 181876
Miksi kohtelit minua kuin tyhmää koiraa?
Rakastin sinua mutta kohtelit huonosti. Tuntuu ala-arvoiselta. Miksi kuvittelin että joku kohtelisi minua reilusti. Hais141634- 111469
Kyllä poisto toimii
Esitin illan suussa kysymyksen, joka koska palstalla riehuvaa häirikköä ja tiedustelin, eikö sitä saa julistettua pannaa151435"Joka miekkaan tarttuu, se siihen hukkuu"..
"Joka miekkaan tarttuu, se siihen hukkuu".. Näin puhui jo aikoinaan Jeesus, kun yksi hänen opetuslapsistaan löi miekalla141379- 151262
Kristityt "pyhät"
Painukaa helvettiin, mä tulen sinne kans. Luetaan sitten raamattua niin Saatanallisesti. Ehkä Piru osaa opetta?!.121143