Isäni kuoli su-ma välisenä yönä. Olin periaatteessa ehtinyt valmistautua ajatukseen, että jos hän ei sairaudestansa selviäisikään. Lääkärit antoi toivoa ja välillä ei toivoa, oli melkein pari kk sellasta tunteiden pomppimista toivosta suruun. Viimesillä hetkillä tuntui, että omaiset jätettiin ihan pimentoon ja lääkärit odotti vaan kuolemaa että saatais tilaa muille. Hoitovirheen mahd. mietityttää, vaikka se ei isää takaisin tuo. Sen verran hutilointi toimintaa välillä. :/ Esim. elvytyskiellosta ei puhuttu kenellekään lapsista vaikka se mustaa valkosella paperilla luki lääkärin toimesta.
Olen vasta vähän yli parikymppinen. Tunnen vihaa, surua, ikävää, katkeruutta, kaipuuta, sääliä, epätodellinen olo ... kuin olisi jossain näytelmässä ja katsot sivusta itseäsi. Mietin kokojan, mitä olisin voinut tehdä toisin, miten olisin voinut estää isän kohtauksen. Olisiko pitänyt käydä enemmän, mitä olin jättänyt sanomatta ... Yöllä olen alkanut pelkäämään enemmän, koska sain kuolonilmoituksen puheluna yöllä. Yöllä myös matkustimme katsomaan kuollutta isää sairaalaan, enkä saa kuvaa mielestäni. :( Pystyin kyllä olemaan vieressä kauan, vaikka aluksi tuntui että pyörryn. Sen jälkeen olo oli todella outo, ikinä en ole kuollutta ihmistä nähnyt. Ajattelin, että ymmärtäisin kuoleman selkeämmin, mutta en tiedä ... tuntuu vaan oudommalta kun toisen tyhjä kuori siinä lepää. Tekee mieli huutaa ja ravistaa että herää!!!
Sain sairaslomaa mielenkiintoisella diagnoosilla, mutta silti ärsyttää kun tietää että pitää palata töihin. Siellä ne odottaa että olen taas skarppina ja vedän surun taakseni. Tiedän että elämä jatkuu, mutta koko sana ärsyttää! Periaatteessa haluisin vaan surra ja surra ja ikävöidä. En halua unohtaa, en halua unohtaa surua vaikka samalla haluisin että joku repii sydämen irti ettei sattuisi niin paljon. Olen herkkä masentumaan ja huomaan, että ryven helposti surussa. Silti tuntuu, kuin ei saisi surra! Olen toisinaan myös tosi surullinen siitä, että tulen menettämään tulevaisuudessa muitakin. :/ Miten ikinä selviän? Kuolema kuuluu elämään ja blabla. Sellasta se on. Mutta kun en ymmärrä!! Enkä edes halua ymmärtää ... On ikävä ... Toisten ilo ja onni alkaa vaan ärsyttämään, ja jos joskus tunnen iloa jostain, saan pahan omantunnon. Tuntuu ettei kukaan ymmärrä, ei edes sisarukset. Vaikka hekin surevat, mutta silti tuntuu vaan ettei kukaan tajua.
Hautajaisetkin pitäisi järjestää ... Piti valita arkkua, alkoi oksettamaan.
Isä nukkui pois ...
30
2231
Vastaukset
- Valoa kohti
>Tunnen vihaa, surua, ikävää, katkeruutta, kaipuuta, sääliä, epätodellinen olo ... . . Mietin kokojan, mitä olisin voinut tehdä toisin, miten olisin voinut estää isän kohtauksen. ... Piti valita arkkua, alkoi oksettamaan. <
Osanottoni suureen suruusi, Isä nukkui pois. Elät juuri suruun ja menetykseen liittyvää mustinta shokkivaihetta, jolloin mainitsemasi tuntemuksesi ovat normaaleja menetykseen ja suruun liittyviä tunteita. Sekin on aivan tavallista, että muitten ilo tuntuu pahalta, ärsyttää. Jokainen läheisensä menettänyt joutuu käymään läpi samat tuntemukset.
Puhu isästäsi ja tapahtuneesta sisarustesi, läheistesi ja ystävien kanssa. Muistele isääsi, katsele valokuvia yhteisistä hetkistä, anna itkun tulla. Ennenkaikkea anna itsellesi aikaa surra, sillä surutyö on tehtävä ajallaan.
Voimia sinulle,että jaksatte kaikki kuolemaan ja hautajaisiin liittyvät järjestelyt, jotka saattavat tuntua tosihaasteellisilta.
Itseasiassa olet hyvin onnekas, kun olet saanut pitää isäsi parikymppiseksi asti. Itse menetin omani tapaturmaisesti, kun olin 11-vuotias. Aikanaan alkavat muistot kantaa. Aika auttaa, niin kliseeltä kun se saattaa kuulostaakin. - Ikävä112
Kiitos vastauksesta! Tiedän, minun pitäisi olla super kiitollinen edes tästä yhteisestä ajasta. Olen perheen iltatähti ja minut saatiin maailmaan kun isä oli 40 vuotias, eli ei ollut ihan nuorimmasta päästä meidän isukki nyt. Silti jotenkin "lapsellisesti" ajattelin, että tottakai tässä on vielä ainakin parikymmentä vuotta aikaa. Että isä saattaa minut alttarille, näkee mahdolliset tulevat lapseni joskus, on ylpeä kun saan toisen tutkinnon loppuun ... Mutta ei se niin mennytkään. Lapsellisesti tunnen vihaa ja katkeruutta siitä, että isä ei olekaan kanssani tulevina suurina päivinä. Tunnen myös vihaa siitä, että isä ei tehnyt terveytensä eteen oikein mitään. Hänellä oli lievää lihavuutta, käytti runsaasti alkoholia, ei harrastanut liikuntaa, söi erittäin epäterveellisesti, paljon perussairauksia ... Välillä mietin, että JOS jos ja jos, niin isä olisi ehkä hengissä. Mutta ketään ei voi pakottaa muuttamaan elintapojaan. Välillä tuntui, että isä tiesi että lähtee "nuorella" iällä. Siitäkin jäi sellainen olo, että enkö ollutkaan tarpeeksi tärkeä, niin tärkeä että jaksaisi pitää itseään terveenä.
Isäni tuntui jotenkin aavistavan oman lähtönsä ja tämä vain nauratti minua. Hän oli menossa leikkaukseen, joten kutsui lapsensa kahvittelemaan luoksensa yhtenä iltana. Minua vain nauratti, koska se on vain leikkaus! En ymmärtänyt, että isää oikeasti pelottaa se, että hänet nukutetaan ja leikataan. Tämän illan jälkeen lähdin muutamiksi päiviksi matkoille. Yhtenä iltana saan viestin, että isää kuljetetaan ambulanssilla. Hän oli saanut aivoverenvuodon jännityksestä johtuen. :( Aamulla hänellä olisi ollut leikkaus, mutta sinne hän ei ikinä ehtinyt. Siksi minua ärsyttää, kun en ollut isäni luona, vähättelin toisen jännitystä ja pelkoa. :( Tottakai mietin, että nukutus ei aina ole hyvä asia, mutta ei minulle tullut mieleeni, että jännitys koituisi iskän kohtaloksi. Isä ei kuollut tosiaan heti, vaan miltei kaksi kuukautta sinnitteli sairaalassa. Puhetta ei tuottanut ja silmät olivat silloin tällöin harvoin auki. Muistan vain, kun pidin isän toimivasta kädestä kiinni ja hänen silmänsä olivat auki. Silmät tärisivät ja liikkuivat sivuilta toisille, silmät olivat jotenkin lasittuneet ja pelkoa täynnä. Ihan kuin kuitenkin olisi yrittänyt katsoa minua. Enkä voinut tehdä mitään ...
Toisaalta taas joku tapaturmainen menetys tuskin olisi mitenkään helpompi. - Ikävä112
Kohta taas töihin ja pitäis olla niin skarppina ... Hautajaisjärjestelyjä pitäisi tehdä ja tapaamisia ei voi järjestää vaan omien työvuorojen mukaan. Mun on vaan PAKKO järjestellä hautajaisia, minkä ihmeen minä sille voin että joudun lähtemään töistä aikaisemmin joku pv. Tuntuu ettei saisi!! En tiedä voiko työnantaja kyllä kieltääkään, mutta jotenkin huono omatunto tulee vaikka ei pitäisi. Joku varmaan jauhaa roskaa sairaslomastakin ... hohhoijaa.
Ärsyttää ja ikävä ...- JaksamistaSinulle
Ota pari vapaapäivää asioitten järjestämiseksi. Apua saa kyllä hautaustoimistoilta tarvittaessa. Sinällään on hyvä asia että olet töissä koska arkirutiinit auttavat.
Surureaktio menetykseen on luonnollista ja helpottaa ajan kuluessa. Ensimmäiset viikot ovat varmasti pahimmat sureminen auttaa ja pääset asioitten ylitse.
Jos jokin jäi askarruttamaan isäsi kuolemasa niin toki voit soittaa ja kysyä asioita lääkäriltä vielä uudestaan. Viestisti perusteella vointi heikentyi pitemmän ajan kuluessa jolloin tuntuu että kaikki mahdollinen olisi tehty hänen pelastamisekseen huomioiden lähtötilanne
- ikävä 115
perjantaina kuoli läheinen ihminen. Tuntu minusta pahalta.
- Ikävä112
En tiedä mikä oikein on ... Palasin töihin ja nyt tuntuu etten tunne enää mitään. Kun olin sairaslomalla, tunsin surun tosi vahvana ja mietin, miten pystyn edes elämään. Vähän väliä itkin. Nyt ei oikein edes itketä. Olin tuossa pari päivää sitten vielä hyvästelemässä isääni jäähyväishuoneessa. Mietin, että kannattaako sinne edes mennä ... onko ehkä pahemman näköinen kuin juuri kuolleena. Menin kuitenkin ja reaktioni yllätti jopa itsenikin. Ei tullut itkua, ei alkanut pyörryttämään ... Tuijotin vain hiljaa, päässäkään ei tainnut liikkua tuon taivaallista. Itku tuli kyllä jossain vaiheessa, mutta ei tosiaankaan samalla tavalla kun näin isän juuri kuolleena. Silloin meinasin pyörtyä ja haukoin henkeä, itkukaan ei meinannut loppua.
Sain sitten koneelle kuvan vielä isästä jäähyväishuoneessa. Katsoin sen, enkä tuntenut oikein mitään. En alkanut itkemään, katsoin vaan kuvan ja ei mitään ...
Olenko muka jo päässyt yli surusta, vai olenko jossain shokkivaiheessa? Olenko vain töistä lamaantunut ja väsynyt? En tiedä ... Tuntuu että olen turta, eikä mikään tunnu enää missään. Jotenkin pelkään sitä, etten enää tuntisi surua. Tuntuu että isän kasvot haalenee muistoista, vielä muutama päivä sitten itkin jatkuvasti kun tuli isän kasvot mieleen. Eihän tapahtumasta ole kuin vähän yli viikko eikä hautajaisiakaan vielä ole ollut. :/
Toki työ on varmaan paras lääke, mutta haluisin silti tuntea edes jotain ...
Emme nähneet isän kanssa kovin usein (esim. äitiäni nään joka vk) joten siksikö en nyt vaan tajua, että isä on oikeasti poissa?? Näinhän minä hänet kuolleena kuitenkin ... täynnä hämmennystä.- vilttitossunen1
Osanotto ja voimia isäsi kuoleman johdosta.
Suru on outo kummajainen, se ei toimi niin kuin olettaisi tai ajattelisi järjellä. Se ei ole kokoajan samalla voimalla, ulkoiset surun merkit voi olla päiviä ja viikkojakin poissa mutta se ei tarkoita ettei surisi. Se pysyy sisällä ja tulee välillä ulos itkulla ja huudolla kun tahtoo.
Ihmisen mieli tekee myös monenlaisia suojamekanismeja, jotka säätelevät surua sen mukaan paljon mieli jaksaa kantaa. Ei kukaan jaksa 24/7 itkeä kolmea viikkoa. Välillä itku tulee tuskana ja välillä se ei tule vaikka yrittäisi. Kuolemasta on niin vähän aikaa ettet kokonaan ymmärrä etkä edes voi ihmisen pienillä aivoilla että isäsi on poissa. Et ole kokenus kuukausia ja tärkeitä päiviä ilman isää joten käytännön kautta et ole kokenut miltä tuntuu kun isää ei ole. Kyseessä voi olla myös shokkivaike, kannattaa googlettaa surun eri vaiheet joista näkee omassa surussaan omat vaiheensa.
Itse koin kun vuosia äitini kuolemasta syvä tunteellinen suru ja itku tuli, että surukirjojen kautta pystyn käymään tunteita ja eri vaiheita läpi. Suosittelen niitä lämmöllä jos tuntuu että tahtoo muunkin kuin läheisen ihmisen kenen kanssa surra. Ehkä ne eivät alkujärkytyksessä tunnu hyvältä mutta myöhemmin niistä voi olla enemmänkin apua.
Helppo sanoa, mutta ajattele enemmän tunteella kuin järjellä. Järjellä ei ole surun kanssa mitään tekemistä vaan suru kuljettaa sinua sitä polkuaan mitä haluaa. Välillä tuntuu siltä kun makaisi maassa levynä ja katojyrä ajelisi sinun yli ees taas, mutta välillä tuntuu siltä että elämä jatkuukin. Tunteita on paljon, voimia niiden kanssa sinulle!
Sairaslomasta ja töistä se että vain sinä voit määritellä jaksatko töissä. Toisia se auttaa ettei lamaannu, mutta jos keskittyminen on vaikeaa ja työtä ei pysty tekemään miettimättä että milloin pääsee kotiin, suosittelen ottamaan lisää sairaslomaa. Lääketiede ei tosiaan taida tuntea koodia läheisen kuolemalle, minullekin siitä joskus sairaslomaa depressiolla laitettu, mutta siitä ei kannata välittää. Hyvä työterveyslääkäri kyllä ymmärtää kun selittää ja vetoaa vielä masentuneisuuteen ja antaa sairaslomaa.
- olemme erilaisia
Ota asia niin kuin se sinulle tulee. Kun olette tavavanneet harvoin niin olet tottunut, että isä ei ole enää jatkuvasti arjessasi. Ei kannataa väksin vääntää surua ja kaipausta, jos sitä ei tunne. Voi surun tunne pulpahtaa sitten vaikka vuosien päästä.
- Ikävä aina
Otan osaa suureen suruusi. Vaikka asiaan olisikin valmistautunut, tulee kuolema kuitenkin enemmän tai vähemmän yllätyksenä. Sitä kai aina jaksaa toivoa parasta.
Kirjoituksesi kosketti, koska menetin oman isäni neljä vuotta sitten syyskuussa, ja nämä syksyt ovat aina vähän vaikeaa aikaa. Suru ei ole mennyt pois, mutta se on muuttanut muotoaan. Enää se ei tunnu vatsan pohjassa joka hetki, mutta muistuttaa olemassaolostaan, kun katse kääntyy vaikka syksyisiin lehtiin, joilla koristelimme pöydän isän muistotilaisuudessa. Hautajaispäivänä olin täysin lukossa, turhautunut, vihainen ja niin surullinen; nyt muistan enemmän niitä asioita, joita isäni ollessa terve, yhdessä teimme. Kauniit muistot tuovat edelleen kyyneleet silmiini, mutta minua lohdutta se, että kyyneleet tulevat nimenomaan yhteisistä kauniista muistoista eivätkä niistä negatiivisista muistoista, jotka liittyivät lääkärien toimintaan, hautajaisten käytännön järjestelyihin ja muuhun byrokratiaan.
Kuten sinullakin, minulla oli myös pitkään katkeruuden tunteita. Sairaalassa minulle pitkän odotuksen jälkeen annettiin luettavaksi isän poismenosta lääketieteellinen kuvaus, josta en ymmärtänyt juuri muuta kuin, että "exodus" ilmeisesti tarkoitti, että hän oli kuollut. Tuli vihan tunteita, kun minulle ei oltu soitettu viimeisinä hetkinä, vaikka olimme antaneet puhelinnumerot. Arkun valinta, sukuselvitys, hautajaisten järjestäminen, perunkirjoitus ja perinnönjako menivät enemmän tai vähemmän unessa. Vaikka olen jo yli kolmekymppinen tuntui siltä, että isän kuolema oli askel aikuisuuteen. Nyt sen sijaan, että isä huolehtisi minun asioistani, tuli minun hoitaa kaikki järjestelyt itsenäisesti. Toisaalta tekeminen auttoi minua surussani. Uppouduin käytännön järjestelyihin ja ajattelin, että isä voisi olla ylpeä, kun sain kuin sainkin kaiken hoidettua.
Jokaisella on oma tapansa tuntea ja surra. Siihen ei ole oikeaa tai väärää tapaa, enkä usko, että kukaan koskaan voi ymmärtää, mitä ihminen surun hetkellä käy läpi mielessään. Suru pysäyttää ja sitä ei voi käsittää, miten toinen voi iloita, kun itse ui todella syvissä vesissä. Se tuntuu väärältä, koska oma subjektiivinen tunne täyttää koko mielen. Kuten alussa sanoin suru ei varmaan koskaan katoa, mutta olen hyväksynyt sen, että se on aina osa elämääni samoin kuin ilon hetketkin.
Paljon voimia sinulle. Anna aikaa itsellesi ja hyväksy myös ne negatiiviset tunteet, jotka on kuitenkin käsiteltävä, jotta voisit joku päivä muistella päällimmäisenä kauniita hetkiä, joita isäsi kanssa koit. Vaikka noihin kauniisiinkin hetkiin liittyisi surua ja kaipuuta, ne ovat silti kauniita ja ihania ja ihan sinun omia hetkiäsi, joita kukaan muu ei voi ymmärtää eikä koskaan viedä sinulta pois. - äiditön
Minulla kuoli äiti suht. nuorena tammikuussa. En ollut varautunut kuolemaan ja poden huonoa omaatuntoa kun en saanut äitiä kotiin viimeisiksi ajoiksi. Jätin myös asian jotenkin käsittelemättä koska halusin suojata itseäni jotta jaksan huolehtia pienestä lapsesta. Mulla oli sama tunne kuin aloittajalla kun näin äidin kuolleena, olisin halunnut ravistella äidin hereille. Tuijotin vain sitä rauhallista ilmettä mikä äidillä oli ja vähän itkin. Tällä hetkellä saan joinakin päivinä paniikkikohtauksia kaupungilla, mutta olen selvinnyt niistä kunnialla. Lisäksi kärsin bakteeri ja sairaalakammosta. Tahtoisin puhua enemmänkin äidistä jonkun kanssa, mutta puhuminen on niin vaikeaa vieläkin.
- Ajaksi vaan ei iäksi
Suru muodostuu niin monista osatekijöistä ja tunteista ja on hyvin yksilöllistä vaikka yleensä sitä tuttua kaavaansa pyrkii noudattamaankin. Asiaa ei ensiksi millään todeksi uskoisi ja monta kertaa huomaa ihmettelevänsä: "Onko tää oikeesti totta?" Itsekin paljon joutunut surutyötä tekemään myös isäni sekä viimeksi rakkaan nuoren kummipoikani lähdettyä, että surutyön vaiheet ovat käyneet hyvinkin tutuiksi. Surua kuvaten, on se kuin raskas, harmaa märkä villahuopa, joka lasketaan harteille painamaan tai kuin hyökyaalto, joka ajoittain vyöryy päälle hukuttaen alleen siihen tunnemyrskyyn, jota ei voi itse mitenkään hallita vaan vie surevan mennessään. On kuitenkin tärkeä surra, on tärkeää itkeä kuin itkettää olipa sitten sillä hetkellä missä tahansa, vaikkapa kaupan kassalla tai siellä työpaikalla. Ihmiset yleensä ymmärtävät surun, sillä monet ovat itsekin joutuneet sitä läpikäymään. Ikävä jää meille, mutta se lohduttaa, että sillä lähteneellä ei ole enää mitään hätää, se hätä ja ikävä hänestä jää meille. Se musertava ikävä jää meille. Suru ajallaan pehmenee ja lievenee ja muuttuu hyviksi muistoiksi ja ne muistot saavat välillä jopa nauramaan. Jos uskot elämän jatkumiseen, tiedät ettei poislähtenyt minnekään häviä vaan meillä on mahdollisuus taas hänet tavata, kun oma aikamme koittaa. Jumala on armollinen Isä ja jos Häneen uskot ja toivosi pistät on Hän hoitava asiat niin, että ero poislähteneeseen on ajallinen, mutta ei ikuinen. Voimia Sinulle surusi käsittelemiseen. On tärkeä aikanaan surra ettei suru käperry möykyksi sisimpääsi. Myötäeläen Sinun surussasi haluaa jaksamista toivottaen rohkaista täältä eräs kanssamatkaajasi.
- Heiveröinen
Olen niin mukana suuressa surussasi. Menetin oman isäni äkillisesti aikalailla 10 kuukautta sitten hoitovirheen seurauksena. Leikkaus, jonka piti olla ns. rutiinileikkaus (vaikka ei sellaisia olekaan) päättyi verenmyrkytykseen ja kuolemaan. Voit vain kuvitella millainen joulu minulla oli ja päivän 12.12.12 tulen aina muistamaan. Toisaalta ajattelen, että isä valitsi "näyttävän" päivän lähteäkseen.
Puhuminen on se joka auttaa ja kiitän ikuisesti ystäviäni, jotka jaksoivat saattaa minut pahimman yli. Omasta perheestä ei siihen ollut. Mutta toisaalta olen tullut siihen lopputulemaan, että toisen surussa voi olla aidosti läsnä, kun itseltä on tarpeeksi läheinen ihminen lähtenyt. Ainakin ymmärtää paremmin toisen tuskan ja menetyksen.
Elämä on alkanut hiljalleen kantaa vaikkakin lähes joka päivä käyn isän haudalla. Se on minun tapani surra ja olla hänen kanssaan. Voimia sinulle aivan hirveästi, sillä tarvitset sitä selvitäksesi pahimman ylitse... - Ikävä112
Kiitos lohduttavista vastauksista. Onhan kuolemasta "jo" yli kuukausi, nyt sitten vierii kyyneleet aina kun olen yksin kotona. Töissä ja ihmisten seurassa pystyn vetämään koko tapahtuman syrjään, pystyn jopa puhumaan siitä. Sitten kun lähden työpaikan ovesta niin jotenkin mäjähtää tuo todellisuus päin kasvoja ja on taas "oma itsensä". Töissä olen "työminä". Joskus tekisi mieli huutaa, tekisi mieli kirota ja huutaa ja sanoa ettekö te *!&R%%###!!! tajua että mulla on paha olla! Avomiehelle olen yrittänyt aina kertoa, että jos olen surullinen ... "koitappas nyt olla surkuttelematta, ei saa kokoajan surra". Hyvää varmaan tarkoittaa, mutta mitä jos haluan surra ja olla surullinen! Joskus tuntuu että pää halkeaa, kun aina pitää olla niin vahva ja olla kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tuntuu, että joku kuristaisi kaulasta. Siksi tykkään olla aika usein yksin, ei tarvitse olla vahva jos ei jaksa ja voi itkeä niin paljon kuin huvittaa. Musiikki on myös parasta terapiaa. Uskon taivaaseen ja toivon siellä näkeväni joskus isäni ...
Osaatteko muuten kertoa, miksi en ole nähnyt isästäni ollenkaan unia? Uniini tulee AINA kaikki ahdistavat asiat, mutta ainoa uni minkä näin, oli soitto että isäni on kuollut (pari yötä siitä ja soitto tuli oikeasti keskellä yötä ...). Olen toivonut monesti, että isä tulisi uniini, mutta ei ... :/- Heiveröinen
Suru pitää surra ja kukaan ei voi sanoa, että "älä sure"... Kun tarpeeksi läheltä ihminen lähtee niin siihen menee aikaa. Ja jokaisella on oma tapa surra.
Itsekin olen toivonut, että isä olisi tullut uniini ja sanonut, että "kaikki on nyt hyvin" mutta ei ja joskus katson taivaalle pimeällä ja ajattelen näkeväni tähden lennon ja se olisi merkki, että kaikki on hyvin... Mutta ei ole sitäkään näkynyt.
Minäkin kuuntelen tosi paljon musiikkia ja se saa ajatukset muualle...
Toivotan sinulle voimia ja uskon, että sinäkin tulet lukemaan näitä juttuja näiltä sivuilta vielä pitkään, ihan niinkuin minäkin... Vaikka osa näistä jutuista on ihan huuhaata mutta osasta saa paljon uskoa parempaan, kun huomaa, että on muitakin saman asian jakavia.
- Ikävä112
Muistan joka päivä, kun isä puristi minua vuoteessa maatessaan kädestäni. Oli hengityslaitteissa ja katse hapuili paniikinomaisesti sivulta toiselle. Silmät kuin "tärisivät". Samoin muistan kun menin yhtenä päivänä isää katsomaan, yksin makasi huoneessaan, sydän löi niin että näytti rinnasta ulos tulevan ja silmät seisoivat päässä ja tuijottivat tyhjyyttä ... taas silmät tärisivät, kuin pelokkaana. Eikä hoitajia tuntunut hetkauttavan mitenkään, eivät edes tainneet tietää mikä potilas edes oli.
Sydän särkyy kun muistan sen katseen enkä voinut tehdä mitään. :'(
*ituttaa kun täällä pitää olla niin vahva. Välillä ei vaan jaksaisi. Haluisi unohtaa kaiken.- äiditön
Minulle on myös jäänyt erityisesti mieleen äidin katseet sairaalassa ja koen ne tilanteet jotenkin aina uudelleen ja ahdistaa kovasti. Se avuttomuuden tunne oli pahinta kestää kun katsoin 55 vuotiasta äitiäni sairaalan sängyssä eikä hän voinut kommunikoida kuin katseella ja välillä lyhyillä lauseilla. Siihen asti olin voinut aina auttaa äitiä kun hätä tuli ja nyt en voinut tehdä mitään. Äiti katsoi välillä myös jonnekkin kauas ja juttelin kovasti äidille, että katsoisi taas minuun. Erityisesti muistan kerran kun menin yllätyksenä käymään sairaalassa, äiti oli siirretty teholta osastolle ja oli happimaski kasvoilla. Hoitaja oli huoneessa, mutta ei ollut huomannut ison maskin takaa äidillä olevan kipuja. Silmät oli niin tuskaiset, että tiesin kysymättäkin, että lääkettä tarvitaan.
- suru silmä .
äiditön kirjoitti:
Minulle on myös jäänyt erityisesti mieleen äidin katseet sairaalassa ja koen ne tilanteet jotenkin aina uudelleen ja ahdistaa kovasti. Se avuttomuuden tunne oli pahinta kestää kun katsoin 55 vuotiasta äitiäni sairaalan sängyssä eikä hän voinut kommunikoida kuin katseella ja välillä lyhyillä lauseilla. Siihen asti olin voinut aina auttaa äitiä kun hätä tuli ja nyt en voinut tehdä mitään. Äiti katsoi välillä myös jonnekkin kauas ja juttelin kovasti äidille, että katsoisi taas minuun. Erityisesti muistan kerran kun menin yllätyksenä käymään sairaalassa, äiti oli siirretty teholta osastolle ja oli happimaski kasvoilla. Hoitaja oli huoneessa, mutta ei ollut huomannut ison maskin takaa äidillä olevan kipuja. Silmät oli niin tuskaiset, että tiesin kysymättäkin, että lääkettä tarvitaan.
mulla on taysin Isän pois meno /kuolema surematta odotin silloin meidän muorinta tyttöä ja pian Isän kuoleman jäkeen raskaus tuli riski raskaudeksi eli jouduin erirys seurantaan ja sitten pian hautalaisten jäkeen tytär syntyi keskos vauvana ja se Isän kuolema jäi vauvan ja esikoiseni huolien taakse sitten kun näistä päästiin saatto hoidin Äidin ja kun Äiti kuoli itse sairastuin nyt vasta kun Isän kuolemasta on vähän yli 15vuotta niin rupeaa joissain tilanteissa nousemaan tunteet pintaan . Voimia teille kaikille joilla suru on vielä tuore antakaa ja tehkää surulle tilaa jos vain sunikin on mahdollista .
- äiditön
suru silmä . kirjoitti:
mulla on taysin Isän pois meno /kuolema surematta odotin silloin meidän muorinta tyttöä ja pian Isän kuoleman jäkeen raskaus tuli riski raskaudeksi eli jouduin erirys seurantaan ja sitten pian hautalaisten jäkeen tytär syntyi keskos vauvana ja se Isän kuolema jäi vauvan ja esikoiseni huolien taakse sitten kun näistä päästiin saatto hoidin Äidin ja kun Äiti kuoli itse sairastuin nyt vasta kun Isän kuolemasta on vähän yli 15vuotta niin rupeaa joissain tilanteissa nousemaan tunteet pintaan . Voimia teille kaikille joilla suru on vielä tuore antakaa ja tehkää surulle tilaa jos vain sunikin on mahdollista .
Suru silmä, tiedän tuon tuskan kun sureminen jää kesken/ei pysty kunnolla suremaan. Äidin kuolemasta tulee kohta 9kk. ja tänään ollut erityisen vaikea päivä. Minäkin saattohoidin äitiäni, mutta en sitä siinä kunnolla tajunnut kun aina olo välillä koheni äidillä ja uskottiin taas kotiin pääsyyn. En tiedä oliko se sitten hyvä vaan etten tajunnut tekevän myös saattohoitoa. Mulla on myös isä kuollut, mutta meni tapaturmaisesti jo kun olin pieni enkä muista mitään asiasta. Nyt tuntuu olo hylätyltä, ei ole enää ketään kelle voi soittaa ja kertoa kuinka surkea olo on, äidille soitin ennen.
- herra isä sentään
Minunkin isäni sitten kuoli, eikä tuntunut juuri missään.
Minusta tuntui, ettei isäni tykännyt minusta, oli jotenkin niin kylmä.
Enpä ole tarvinnut yhtään kyyneltä vuodattaa, ei ole ollut lähelläkään.
Hautajaisiissakin oli nauru lähempänä kuin itku. Sentään en nauranut.
Näin eri tavalla sen isän kuolema voidaan kokea, ajatella! - Ikävä112
On ollut ihan ok olo, välillä saan jonkinlaisia "shokki" kohtauksia, että tää on oikeasti totta ... ja alan itkeä ja tulee kamala ikävä.
Mies on ollut tukena surussa, mutta nyt kun alan itkeä en meinaa saada edes halausta. Pitäisi kuulemma mennä jo eteenpäin, suruun ei saa jäädä rypemään, keksi jotain muuta mietittävää, elämää eteenpäin. Siskokin puhuu jo positiivisesta tulevaisuudesta ja ajattelee jo onnellisia asioita ja liikunta auttaa.
Onko ihan normaalia, että mun tekisi mieli haistattaa jokaiselle? Olen surullinen, ei kiinnosta esittää mitään tai väkisin miettiä jotain muuta. Ihan kuin suru pitäisi peittää, olet heikko ja nolo jos suret. Tiedän että nää läheisten kommentit on varmaan sanottu kannustaakseen minua, mutta kukaan ei silti tunnu ymmärtävän yhtään mitään! Tiedän, että olen helposti masentuva ja jään helposti murehtimaan asioita, mutta ei kai sureminen ole epänormaalia?? Asiasta ei ole edes 2kk ja pitäisi olla jo "normaali" ja puhkua elämäniloa? Haloo? Pelkään myös ärsyttäväni läheisiä omalla surullani, ei siis kiinnosta kertoa tai näyttää sitä enää. Itken yksin ollessani. En ymmärrä miksei toinen voi sanoa "ymmärrän sua" ja halata. Tuskastuttaa sellaiset kommentit, jotka vihjailee että ei saisi edes kyyneltä tirauttaa ...
Pitää varmaan mennä ammattiauttajalle ettei pää halkea. - 7543&))-5
Mene toki, jos on mahdollisuus. Mun isä kuoli yli 6 kk sitten ja suru on vieläkin minussa, ei niin viiltävänä, ennemmin kuin jossain sumussa olisi, ei nauti mistään, elämä on synkkää ja voimat menee arjen pyörittämiseen. Ehkä joskus voin vielä olla onnellinen, toivon niin. Voimia sinulle!
- Surullinen
Osanotto suureen suruusi!
Itse menetin isäni yllättäen alkukesästä. Olen ainoa lapsi ja isäni kasvatti minut periaatteessa yksin.
Ensimmäiset pari kuukautta meni melkein vailla tunteita, en edes pystynyt itkemään kunnolla hautajaisissa enkä uurnanlaskussa.. Suuri tyhjyys on täyttynyt surulla ja epätoivolla ja tuntuu etten saa kunnon otetta elämästä enää.. Tässä kuussa kuolemasta tulee puoli vuotta. Kamalinta on se, että ihmiset jotenki luulee että se asia on unohdettu ja tuntuu ettei minulla olisi oikeutta enää surra. Todellisuudessa olen niin masenunut, että mietin joskus että itsekin haluan pois täältä. Vaikka minulla on mies, äiti ja ystäviä, niin tunnen että minut on hylätty.. ettei minulla olisi enää ketään!! Ainoa asia mikä helpottaa, on se, etten ole yksin tämän asian kanssa.. En ole ainoa maan päällä joka on menettänyt rakkaansa! Suru ei ole vielä tähän päivään mennesä helpottanut, olen vaan oppinut elämään sen kanssa.. Jaksamista sinulle! - ikuinen ikävä
Hei! Otan osaa suunnattomaan suruusi, ymmärrän mitä käyt läpi sillä oma isäni nukkui pois vajaa viikko sitten. Kuolema tuli täysin yllättäen, isä oli todella terve ja suhteellisen nuorikin vielä, isä ehti juuri täyttää 59 vuotta. Kaikki tapahtui niin äkkiä, viikon isä oli teho-osastolla mutta sitten maallinen taival päättyi. Tunteet ovat sekaisin, tunnen suunnatonta ikävää ja kaipausta, surua, vihaa, epätoivoa...En ole täysin vielä käsittänyt kuinka lopullista tämä on, että isä ei enää koskaan tule kotiin... Siitä olen onnellinen että emme olleet riidoissa, vaan meillä oli välit kunnossa ja välitimme toisistamme aidosti vaikkei koskaan tullutkaan sanottua että rakastan sinua. Hautajaiset ovat viikon päästä enkä tajua millä selviän, siitä tulee elämäni raskain päivä. Jos haluat vaihtaa ajatuksia sähköpostitse niin laitan osoitteeni tähän alle, olemme molemmat menettäneet rakkaan isämme joten ymmärre varmasti mitä toinen käy lävitse.
[email protected] - Ikävä Äitiä
Menetin Äitini kuusi viikkoa sitten. Tämä tapahtui äkillisesti ja täysin arvaamatta. Tämä on ensimmäinen kerta kun kirjoitan asiasta.
Halusin vain sanoa että minulla on samanlaisia kokemuksia. Työkaverit olettavat minun olevan jo normaali, onhan siitä kulunut jo niin "kauan" aikaa, kukaan ei edes enää viitsi kysyä kuinka jaksan. Kun haluaisin vain huuta kuinka paha olo minulla on. Työpäivän ajan saan esitettyä että kaikki on ok, työt hoidan robottimaisesti. Kun pääsen kotiin romahdan. Minulla on toki isä tukena. Mutta eiväthän miehet puhu tunteistaan ja toisaalta en halua isälle saattaa huonoa oloa purkamalla hänelle omaa huonoa oloani.
Kukaan kavereistani ei tiedä miltä minusta tuntuu, koska he eivät ole kokeneet samaa. On niin vaikea puhua kenellekkään.
Itse käyn viikoittain seurakunnan diakonissalle juttelemassa, minulle siitä on jonkinlaista apua. Suosittelen sitä ainakin.
Itse olen siinä vaiheessa että kiellän kaiken. En halua uskoa mitä on tapahtunut. En pysty katsomaan kotona Äidin kuviakaan. Asiaa on vain niin vaikea ymmärtää koska Äidillä ei ollu ollut mitään tätä ennen. Häntä ei edes ehditty viedä sairaalaan, vaan hän nukkui pois kotona.
Itse yritän opetella puhumaan tästä, josko se auttaisi eteenpäin.
On vain niin kauhea ikävä.- jaksamisia ja voimia
Ymmärrän mitä tarkoitat: suru on kova äkillisesti ja ennalta arvaamatta kuolleen rakkaan jälkeen.
Etenkin sydänsairauksissa äkkikuolema on usein ensimmäinen oire sairaudesta.
Lisäksi aivoverenvuoto tulee usein yllättäen, sekä veritulpat eri puolille elimistöä. Niissäkin tapauksissa lopullinen ja viimeinen lähtö on ripeääkin nopeampi.
Lämmin osanottoni!
- päivä kerrallaan
Hei ikävä112,ikuinen ikävä ja ikävä äitiä nimimerkit
- mahong
Hei,
Oma isäni kuoli äkillisesti alkuvuodesta ja kokemuksesi surusta kuulostavat melko samanlaisita kuin itselläni. Kuten täälläkin on sanottu, niin suru on sellaista aaltoilevaa; välillä on hyviä hetkiä ja välillä huonoja. Pari viikkoa isän kuoleman jälkeen, ennen hautajaisia, oli minullakin sellainen vaihe että olo oli jotenkin normaali, turta. Koin tästä syyllisyyttä ja suurin pelkoni myös liittyi jostain kumman syystä siihen, että unohtaisin sen miltä isäni näytti ja kuulosti. Oloani helpotti isän kuvien esille laittaminen. Mutta nyt kun aikaa on kulunut, niin huomaan, että pelko oli turha! Muistot on ja pysyy, jopa vahvistuu :)
Hautajaisten jälkeen suru oli varmaankin kovimmillaan, sitten ensihetkien. Silloin tajusi asian lopullisuuden...myös nyt, kun on saanut kaikki perintöasiat kuntoon, on iskenyt jälleen hieman raskaampi vaihe. Asioiden järjestäminen ja järjestely, kaikessa turhauttavuudessaan, on pitänyt surua loistolla ja toiminut myös jonkinlaisena terapiana.
Myös kokemasi vihan tunteet ovat aivan normaaleja. En minä ainakaan isän kuoleman jälkeen voinut ymmärtää sitä, että muut ihmiset jatkoivat elämäänsä ja olivat iloisia. Turhautti, että kukaan ei tuntunut ymmärtävän, ei osannut suhtautua siihen kun halusin asiasta puhua. Olin keväällä todella ärtynyt ja pitikin jälkeenpäin sitten pahoitella ihmisille...tietysti toivoisi, että ihmiset ymmärtäisivät surevaa paremmin. Ei se ole oikein sellaista rationaalisen käyttäytymisen aikaa.
Voimia!- päivä kerrallaan
Kiitos viestistäsi Mahong
- Surullinen
Hei taas!
Minullekin saa kirjoitella ja purkaa pahaa oloa. Olen miettinyt vertaistukiryhmää, mutta meidän pikkukylässä tuntuu olevan harvassa nämä ryhmät..
Olisi "kiva" kirjoitella jonkun kanssa, joka on samassa tilanteessa!
[email protected] - Anonyymi
❤️❤️❤️❤️
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Naiset miltä kiihottuminen teissä tuntuu
Kun miehellä tulee seisokki ja ja sellainen kihmelöinti sinne niin mitä naisessa köy? :)926668Haistoin ensin tuoksusi
Käännyin katsomaan oletko se todellakin sinä , otin askeleen taakse ja jähmetyin. Moikattiin naamat peruslukemilla. Tu282672- 332253
- 751904
- 121671
Miksi kohtelit minua kuin tyhmää koiraa?
Rakastin sinua mutta kohtelit huonosti. Tuntuu ala-arvoiselta. Miksi kuvittelin että joku kohtelisi minua reilusti. Hais61467- 91367
Kyllä poisto toimii
Esitin illan suussa kysymyksen, joka koska palstalla riehuvaa häirikköä ja tiedustelin, eikö sitä saa julistettua pannaa141351"Joka miekkaan tarttuu, se siihen hukkuu"..
"Joka miekkaan tarttuu, se siihen hukkuu".. Näin puhui jo aikoinaan Jeesus, kun yksi hänen opetuslapsistaan löi miekalla81294- 141243