Te jotka ette pidä/pitäneet lapsista

Olin ennen todella kömpelö muiden lasten kanssa ja ehkä jopa niin etten voinut sietää lapsia :D Ennen omaani en ollut koskaan pitänyt esim. vauvaa sylissä. En vain halunnut. Mielestäni vauvat vain itkivät ja kiukuttelivat :D

Vauvakuume kuitenkin iski täytettyäni 27 vuotta ja kovaa iskikin ja halusin oman. Mitkäs sitten siinä ku mies jo oli ja vakkarityöt ja koti niin alettiin yrittää.

Hetihän sitten tärppäs ja 28 vuotiaana sain esikoisen. Koko raskausajan (josta olin onnellinen) mietin kuitenkin että olenko valmis, itkeekö tääki sit koko ajan ja miten pärjään sen kanssa.
Vauva sitte synty ja äidin rakkaus kukoisti. En koskaan vaihtaisi vauvaani mihinkään ja kuin jostain ihmeestä osasin hoitaa pientä ihan niinkuin oisin ennenkin lapsia hoitanut.
Äidin hormoonit teki kyllä tehtävänsä.

En vieläkään siedä muiden lapsia, omani on ihana ja rakas mut muiden lapset ei kiinnosta. En tiedä mistä tällainen voi johtua.
Sama juttu kuin et en halua ainakaan tällä hetkellä enempää lapsia koskaan. Pelkään että minusta riittää rakkautta vain yhdelle jo olemassa olevalle.
Joten katson parhaaksi pidättäytyä ja elää näin kolmisteen perheenä. :D

Ihmiset on niin erilaisia :D

Itse en ole ollut lapsena ja teininä lapsirakas. Tämä johtuu siitä, että koska olin äärettömän vastuuntuntoinen, minua alettiin käyttää lapsenlikkana jo hyvinkin nuoresta. Eka piikomisein oli jo 7-vuotiaana ja 12-vuotiaana olin jo täysi lapsenhoitaja. Ajattelinkin, etten koskaan tee omia lapsia, koska lapsista on niin paljon huolta ja vaivaa. Muiden lapset olivat minulle ikävä hoitovelvollisuus, joka esti minua käymästä koulua ja nauttimasta kavereiden seurasta.

Mieli muuttui myöhemmin ja sain 3-kympin kieppeissä useammankin lapsen ja he ovat olleet minulle "elämäni tärkein asia" puolisoni ohella. Tietysti koin myös äitiyden palkitsevana, koska oli taitava lapsenhoitaja ja homma oli minulla verissä.

Itse en tavallaan ole koskaan inhonnut lapsia - paitsi niitä jotka rääkkyy ja riehuu julkisilla paikoilla ja vanhempansa ovat täysin kädettöminä! Olen aina ollut kärsivällinen lasten suhteen ja kohdellut heitä kuin aikuisia, mutta toki ikä ja ymmärrys huomioiden. Minun mielestäni lapset ovat vain henkilöitä, joista osa on mukavia ja osa veemäisiä (joistakin näkee jo lapsena, että heistä kasvaa paskiaisia, mutta on kauhukakarasta tullut ihan kelpo kaveri, vaikkakin eristäytynyt ja sosiaalisesti estynyt).

Eli en voi sanoa pitäväni lapsista yleisesti, siksi että he ovat lapsia. En minä pidä kaikista aikuisistakaan, mutta siedän heitä, jos on pakko tai otan hajurakoa, kun on siihen mahdollisuss. :D

Äitinä tunnen kyllä onnistumista, koska lapsistani on kasvannut kelpo kansalaisia. He ovat menestyneet koulussa ja ihmissuhteissaan. Kait he ovat kotoa saaneet mallin, että oma perhe on tärkein, mutta sukulaisia ja ystäviäkin tarvitaan.

Ps. En myöskään voi sanoa, että pidän koirista yleisesti, vaan pidän joistakin koirista ja toisista taas en. :)

Minä en voinut sietää lapsia (etenkään vauvoja) ennen kuin sain omani. Kuitenkin ajattelin jo lapsesta saakka, että kun saan joskus lapsia, rakastan niitä valtavasti. Näinhän siinä kävikin. Nyt jälkeenpäin olen tajunnut mistä johtui etten sietänyt enkä pitänyt ollenkaan lapsista: se oli vain kokemuksen puute. En osannut olla lasten kanssa ja siksi ne olivat minusta pelottavia ja siksi niin kamalia. Nyt kun olen saanut olla vauvojen ja lasten kanssa olen oppinut pitämään lapsista. Kylläkin kun omat lapseni ovat vielä niin pieniä en kertakaikkiaan jaksa hirveästi höpötellä toisten lasten kanssa, mutta uskon että kun omat lapseni ovat isompia minusta tulee varmasti sellainen vauvoille lässyttäjä joita en myöskään ennen voinut sietää:)