Vain viikko elinaikaa

Herättäisi varmasti surun, haikeuden ja nöyryyden tunteita.

Ei sitä osaa sanoa,mitä okeasti tekisi tuossa tilanteessa. Mutta nyt kuvittelen, että keräisin kaikki läheiseni yhteen ja pitäsin jonkunmoiset juhlat, joissa voisin hyvästellä kaikki ja kertoa rakastavani heitä. Tahtoisin myös tehdä jonkunlaisen retken pariin itselleni tärkeään paikkaan, liikkua luonnossa ja hiljentyä.

Sitähän ei oikeasti tiedä onko elinaikaa viikko vai tunti vai edes minuutti. Siksipä pitää elää niinkuin elää, vapaana hihhuloinnista/valheesta viimeiseen asti.

Positiivista pelkästään. Jokaisen on kerran kuoltava ja tiedän, että uskolliselle uskovalle odottaa hyvät ajat.

Jumala asuu ihmisten keskellä maassa eikä taivaassa,sellaisen vaikutelman saa tästä:

" Minä näin uuden taivaan ja uuden maan. Ensimmäinen taivas ja ensimmäinen maa olivat kadonneet, eikä merta ollut enää. Näin, kuinka pyhä kaupunki, uusi Jerusalem, laskeutui taivaasta Jumalan luota juhla- asuisena, niin kuin morsian, joka on kaunistettu sulhasta varten. Ja minä kuulin valtaistuimen luota voimakkaan äänen, joka sanoi: "Katso, Jumalan asuinsija ihmisten keskellä! Hän asuu heidän luonaan, ja heistä tulee hänen kansansa. Jumala itse on heidän luonaan, ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut."

Kuulostaa minun mielestäni paremmalta kun ei ole enää kuolemaa vaan on ikuinen elämä eikä ole valitusta ja vaivaa. Asia on tietenkin eri helevettiin joutuvilla. Sielläkin taitaa olla ikuinen elämä ja valitusta ja vaivaa.

"Näitä ihmiset katuvat kuolinvuoteella
1. Toivon, että minulla olisi ollut rohkeutta elää omaa elämääni, eikä elämää, jota minulta odotettiin.
Tämä oli kuolevien yleisin toive.
2. Toivon, etten olisi tehnyt niin paljon töitä.
3. Toivon, että minulla olisi ollut rohkeutta osoittaa tunteeni.
4. Toivon, että olisin pysynyt yhteydessä ystäviini.
5. Toivon, että olisin antanut itseni olla onnellisempi."

http://www.iltalehti.fi/terveys/2011101714584465_tr.shtml

Kyllähän tämän elämän rajallisuus on mielessä tämän tästä muutenkin. Kaikesta huolimatta yritän elää jokaisen päivän kuin se olisi viimeiseni kun enhän voi tietää milloin se viimeinen päivä on.
Jos saisin tietää, että elän vain viikon niin ei se varmaan paljon mitään muuttaisi. Ehkäpä vain antaisin ohjeita hautaamiseni varalle, kävisin kirkossa ja ehtoollisella. Ei viikossa paljon ehdi mutta eipä sitä nyt mitään ihmeellistä tekisi muutenkaan.

Itse en ole tätä ilmoitusta kokemaan, mutta eräälle läheiselleni ei annettu enää paljonkaan elinaikaa. Olihan se tietenkin minullekin järkytys kuulla, olihan läheisestä ihmisestä kysymys.
Muistan kuinka ihan konkreettisesti koin sen, kuinka ohuen hiuskarvan varassa tämä elämämme loppujen lopuksi on. Kun katselin ympärilleni kuinka kiireellisenä ihmiset kaduilla kulkivat haalien itsellensä kaikenlaista, mieleeni nousi, jospa nämäkin tietäisivät, kuinka ohuen hiuskarvan varassa elämä on, ryntäisivätkö he ostoskeskuksiin vai tekisivätkö aivan muuta.

Itse ajattelisin ainakin haluaisin että, en olisi elämäni aikana kenellekään mitään traumoja jättänyt, että voisin hyvällä omallatunnolla täältä poistua. Haluaisin olla "sujut" kaikkien kanssa, niin itseni, läheisteni kuin Luojanikin kanssa. Sitä sitten mitä viimeisillä päivilläni tekisin. Ehkä matkustaisin sellaiseen paikkaan, mihin olen aina halunnut, mutta en ole koskaan päässyt. Haluaisin että läheiseni olisivat rinnallani elämäni viimehetkillä.

Kaarne vastasi jo hyvin.

Jatkokysymys: Keille kertoisit, jos kenellekään?

Kirkollahan pitäis olla Jeesuksen opetuslapsia kastettu Jeesuksen opetuslapsia vaikka kuinka monta miljoonaa!!!
Keneen ne uskovat se on taas ihan eri asia:

Jeesuksen sanaa:
Johannes 14:12 "Totisesti, totisesti minä sanon teille: joka uskoo minuun, myös hän on tekevä niitä tekoja, joita minä teen, ja suurempiakin, kuin ne ovat, hän on tekevä; sillä minä menen Isän tykö,
Johannes 14:13 ja mitä hyvänsä te anotte minun nimessäni, sen minä teen, että Isä kirkastettaisiin Pojassa."

Monilla on sellainen käsitys, että Jeesuksen opetuslapsia ovat kaikki satojen vuosien aikana kastetut MUTTA missä he ovat???

Jeesuksen opetuslapsilleen antama käsky:
Matt. 10:8
Parantakaa sairaita, herättäkää kuolleita, puhdistakaa pitalisia, ajakaa ulos riivaajia. Lahjaksi olette saaneet, lahjaksi antakaa.

Opetuslasten tunnusmerkit:
Markuksen evankeliumi:
16:18 nostavat käsin käärmeitä, ja jos he juovat jotakin kuolettavaa, ei se heitä vahingoita; he panevat kätensä sairasten päälle, ja ne tulevat terveiksi.
Luukkaan evankeliumi:
10:19 Katso, minä olen antanut teille vallan tallata käärmeitä ja skorpioneja ja kaikkea vihollisen voimaa, eikä mikään ole teitä vahingoittava.

Olisin todennäköisesti niin heikossa kunnossa etten kykenisi minkäänlaiseen ylimääräiseen tunteiluun. Tunteista on haittaa jos niitä ei osaa kohdistaa järkevästi. Tunteet tulisi kohdistaa itseensä, mutta siinä vaiheessa kun niistä ei ole hyötyä, liekö sillä mitään merkitystä tunteeko yhtään mitään?

Ennen kuolemaani pyrkisin järjestämään asiat niin että joku voi jatkaa sitä työtä mitä minä olen tehnyt.

Polttaisin päiväkirjat ja muut yksityiset paperit, alustaisin muistitikut ja tietokoneen kiintolevyn, hävittäisin sähköpostit jne. Ehkä poistaisin myös blogit, vaikka ne julkisia ovatkin. Lopuksi istuisin alas ja yrittäisin keksiä niin hyvän selityksen, että Jumalakin uskoo.

Joskus oon joutunut miettimään tuota asiaa ja tulin siihen tulokseen, että pitäisin bileet. Hyvästelisin ystävät ja läheiset sukulaiset. Tosin ennen tuota viikkoa, koska voisi olla aika heikossa hapessa tuossa vaiheessa.

Olen kuitenkin yrittänyt miettiä asiaa mielenkiintoisena kokemuksena ennemmin kuin pelkoa aiheuttavana "maailmanloppuna". Varmaan siinä kuitenkin tulisi kaikenlaisia tuntemuksia, mutta en pitäisi kuitenkaan sitä minään rangaistuksena tai "Miksi minä?"....Kaikki tuon kuitenkin kokee. Vähiä asioita, joka ei ole kiinni seksuaalisesta suuntautumisesta, sukupuolesta, kansalaisuudesta, varallisuudesta jne...

Viisaasti ja kauniisti kirjoitatte ja realistisen tuntuisesti. Tuollainen tieto herättäisi monenlaisia tunteita.

Ja kuten joku teistä kirjoitti, jos tajunnan taso on huono se vaikuttaa tunteisiin ja muihin asioihin ja siihen, miten tuossa kohtaa reakoisi ja mitä tekisi.

Läheiset monilla noussee tärkeäksi osaksi tuossa kohtaa elämää. Ja halu sanoa jotain merkityksellistä rakkaille ja sopia asioista, jos sovittavaa on.

Osalle suhde Jumalaan voi vahvistua ja osaa saattaa kiukuttaa Jumala ja epäoikeudenmukaisuus, jonka tilanne saattaa tuoda tai ainakin siltä tuntua.

Iäkäs voi kokea kiitollisuutta ja nuorempi kokea elämän jäävän kesken.

Tuula -pappi

Ainoastaan enää viikko tässä hornan kattilassa! Ylistäisin Jumalaa yli kaiken ja sitten tietysti jättäisin jäähyväiset kaikille ja lupaisin auttaa heitä, mikäli se rajan tuolta puolen on mahdollista.

Olisihan se sentään jotain, vapautus tästä työpestistä jota sanotaan elämäksi. Juhlia pitäisi tietysti, lisäksi.

Tosi vaikea sanoa. Monesti toivon kuolemaa. En tahtoisi enää elää. En jaksaisi enää elää. En jaksa nähdä tulevaisuudessa ja elämässä mitään mieltä. Mutta jos saisi OIKEASTI tietää että on vain viikko aikaa... Tosi vaikea kuvitella sitä.

Mutta jotenkin uskoisin, että tahtoisin myös hävittää monenlaista: päivkirjojani, runojani, kirjeitäni, henkilökohtaisia pohdintojani... mutta entä muuta? Miettisinkö kenelle mitäkin tahtoisin antaa? tahtoisinko tavata tärkeitä ihmisiä? Hyvästellä? Kenelle kertoisin? Olisiko parempi että omaiset saisivat tietää että minulla on viikko aikaa - vai olisiko helpomaa jos he eivät tietäisi...? en tiedä. Mitä jaksaisin itse jos tietäisin? jaksaisinko olla kertomatta? jaksaisinko toisten reaktioita jos kerron...? Pelottaisiko vai olisiko helpotus: tätähän olen toivonut? en tiedä. Tosi vaikea asettua siihen tilanteeseen.

Jäisi aikaa jättää jähyväiset

Saarnaaja 3:19, 9:5, 9:10... Kuolema on lopullinen.