Novelli!Lukekaa ja antakaa mielipiteitä!!

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa


   ”Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa se hämmästyttää kummastuttaa pientä kulkijaa…” suljen radion ulos lähdön koittaessa ja nostan kaksoset vaunuun. Joona on puettuna vaaleansiniseen ja Juulia kuinkas muuten kuin vaaleanpunaiseen. Pian on pienten päiväuni aika ja uni tulee paremmin pihalla kuin sisällä. Vedän takin päälleni ja lykkään kaksosten vaunut rappukäytävään. Tilaan hissin ja hyssyttelen pieniä. Joku on taas varannut hissin ja Juulia alkaa hermostua vaunuissa kun mitään ei tapahdu. Lopulta hissi pysähtyy kerrokseemme. Naapurin vanha pariskunta astuu samalla rappukäytävään kun lykkään vaunut hissiin. Tervehdin naapureitamme hymyillen ja he nyökkäävät takaisin. Pahoittelen että viemme koko hissin kolmestaan, mutta vaunut vain ovat niin isot. Pariskunta sanoo odottavansa seuraavaa hissiä. Alarapussa istuu nuorisoa ja he vaikenevat tullessani. Puheensorina alkaa jälleen meidän mentyä ulos. Voi, voi pohdin mielessäni. Minäkin olin vielä muutama vuosi sitten tuollainen. Hymähdän mietteilleni ja totean olevani tyytyväinen elämääni nyt lasten kanssa. Haikeana lähden kulkemaan kohti joenvartta ja haistelen jo kirpeää syysilmaa. Kaivan hanskani vaunuista ja peittelen lapset paremmin. Kuljen aikani kunnes saavun rantaan. Pysähdyn ja jätän vaunut soratienreunaan. Itse kuljen aivan rantaan ja katselen vastarannalle. Toisella puolen jokea on vanha puutalo. Sen pihassa roikkuu puun oksassa kiikku. Kiikussa ei ole kukaan kiikkunut vuosiin. Poskelleni vierähtää kyynel ja pyyhkäisen sen pois. Käännän katseeni läheiseen metsään. Metsästä kuuluu lasten ääniä. Pian esiin tuleekin aikuinen kahden alle kouluikäisen kanssa. Toinen lapsista vilkuttaa minulle ja vilkutan takaisin. Kuulen inahduksen vaunuista ja säntään vaunuille. Matkan on jatkuttava ilmoittaa Juulia itkullaan.
   Kuljen eteenpäin soratietä ja huomaan ilmassa olevan jo talven tuntua. Milloinhan ensilumi sataa? Pohdin ja samalla pieni hiutale putoaa vaunuille. Hymyilen. Talvi on tullut. Ehkä elämä vielä voittaa. Kuuman kesän päätteeksi ilmat viilenevät, tulee syksy ja lopulta ensilumi sataa maahan. Ensimmäinen talvi kolmestaan. Viime talvena meitä oli vielä viisi. Nyt joukosta on kaksi poissa. On tulossa ensimmäinen joulu ilman Roopea ja Viiviä. Sieluni silmin näen vieläkin Roopen tuskaisen ilmeen hänen kantaessaan verta valuvaa esikoistamme. Meidän pieni tyttömme… Itkin ja itkin monta päivää. Lopulta päivät vaihtuivat viikoiksi ja viikot kuukausiksi. Suru ei näyttänyt loppuvan. Kyyneleet eivät loppuneet, sillä niitä vain tuli ja tuli. Viivin kuolemasta on pian 9kuukautta. Kaksoset ovat pian kymmenkuisia ja Roope lähti luotamme puoli vuotta sitten. Kuljen eteenpäin ja saavun paikalle jossa elämämme muuttui. Roope ja Viivi olivat lähteneet sinä aamuna pulkkamäkeen kahdestaan ja minä olin jäänyt kaksosten kanssa kotiin. Viivi oli jo iso tyttö eikä jaksanut aina olla kotona. Niinpä sinä lauantai aamuna Roope oli luvannut viedä Viivin pulkkamäkeen ennen kuin lähtisimme iltapäivällä ajamaan kohti mummolaa. Mummolaan vaan emme sinä lauantaina päässeet. Kaikki oli sattunut niin nopeasti. Viivi oli kiivennyt punaisen pulkkansa kanssa puoleen väliin mäkeä ja istui pulkkaan ja läksi liukumaan alas. Kunnes mäen takaa kaartoi yllättäen auto liikkuen holtittomasti. Roope juoksi auton nähtyään kohti Viiviä, mutta liian myöhään. Auto osui suoraan Viiviin ja tytön hätääntynyt huuto katkesi kuin seinään. Viivi raahautui auton alla kymmenisen metriä kunnes auto pysähtyi törmättyään puuhun. Roope juoksi autolle ja löysi tyttärensä makaamassa elottomana auton puskurin alta. Roope otti tytön verta valuvan ruumiin syliinsä ja lähti juoksemaan kohti kotiamme. Joku ohikulkija oli nähnyt tilanteen ja soittanut ambulanssin sekä poliisin. Ovikello soi taukoamatta kun juoksin rappusia alas ovelle toivoen että kaksoset eivät heräisi. Avasin oven ja ensimmäisenä näin Viivin kauhusta auki vääntyneen suun ja silmät, jotka tuijottivat minua lakkaamatta.
   Sairaalassa istuin odotushuoneessa ja toivoin, että jotain voitaisiin vielä tehdä. Viivi ei voinut kuolla! Ei näin kauhealla tavalla. Puhelimeni soi ja näytössä vilkkui ”mummola” vastasin:
- No Liisa tässä hei! Me tässä jo ukin kanssa teitä odotellaan, että olettekos jo kohta täällä? Että laitetaankos se sauna jo lämpiämään?
- Liisa, me ei taideta nyt päästä sinne. Ollaan sairaalassa.
- Mitä nyt on sattunut? Onko joku tullut kipeäksi? Liisa, Roopen äiti kyseli.
- On, jotain on sattunu. Viiville sattui onnettomuus. Viivi taitaa kuolla. Nieleksin kyyneleitä ja lopetin puhelun.
En pystynyt enää puhumaan, suljin puhelimen ja rojahdin tuolille. Naapurin Riitta oli tullut hoitamaan kaksosia kun me oltiin lähdetty sairaalaan. Jotain kamalaa oli tapahtunut. Jotain peruuttamatonta oli käynyt. Viivi oli siis kuollut. Helmikuun viimeisenä sunnuntaina oli aurinko paistanut pilvettömältä taivaalta kun Viivi oli haudattu. Meidän viisivuotias tyttäremme oli haudattu syvälle routaiseen maahan oman leikki nallensa kanssa. Siellä hän nyt oli, taivaassa. Meidän esikoisemme.
Palasin muistoistani takaisin nykyhetkeen ja jatkoimme matkaamme. Kuljin kohti hautausmaata ja saavuttuamme hautausmaalle kaivoin vaunu pussukasta esiin kynttilän ja tulitikut. Jätin vaunut hautausmaalla kulkevalle kävelytielle ja itse menin Viivin haudalle. Pyyhkäisin lumet lapasellani kiven päältä ja asetin kynttilän hautakiven eteen. ”Meidän prinsessamme” luki kivessä. Painoin pääni alas kohti maata. Miten tässä näin kävi? Kaksoset eivät koskaan tulisi tuntemaan Viiviä. Kuukausi on niin lyhyt aika. Ja kaksoset olivat silloin vielä ihan vauvoja. Mitenkä minä selittäisin Joonalle ja Juulialle kun se aika koittaisi? Mielessäni pyöri tuhansia kysymyksiä, joihin en ehkä koskaan saisi vastausta. Kävelin takaisin vaunuille ja otin esiin toisen kynttilän ja palasin haudalle. Siirryin hiukan ja katselin toista kiveä. Rakas mieheni ja isämme… Roope Kainulainen. Siinä he nyt olivat vierekkäin isä ja tytär. Roope ja Viivi olivat aina olleet läheiset joskus olin jopa tuntenut itseni ulkopuoliseksi, mutta ei tässä näin pitänyt käydä. Asetin kynttilän Roopenkin haudalle ja kuiskasin kaipaukseni tuulelle. Nousin ylös, koska ilta alkoi jo hämärtää ja suuntasin kulkuni kohti kotia.
Illalla kun pienet jo nukkuivat kaivoin esiin valokuvia, joiden katsominen tekisi varmasti kipeää. Ensimmäisessä kuvassa olimme kolmestaan. Minä, Roope ja Viivi. Kuva oli otettu ollessani viimeisilläni raskaana. Odotin tuolloin Joonaa ja Juuliaa. Roope halasi kuvassa minua ja Viivi oli painanut korvansa vatsaani vasten. Odotimme kaikki kovasti kaksosia. Seuraava kuva oli otettu sairaalassa heti synnytyksen jälkeen. Siinä olimme minä ja kaksoset. Kohta oli vuorossa kuva, jossa Viivi piteli Juuliaa ja Roope Joonaa. Albumin välistä putosi kuva, jossa olin minä. Seisoin kalliolla hymyillen kameralle ja tuuli lennätti hiuksiani. Tuon kuvan aikana odotin Viiviä. Olimme tuolloin Roopen kanssa nuoria. Minäkin vasta 18. Mutta mitään en muuttaisi siltä ajalta jos saisin. Kaikki se oli niin luonnollista ja helppoa meille. Me olimme rakastuneita ja onnellisina odotimme esikoistamme. Tiesimme jo silloin että olisimme aina yhdessä. Sen vain kuului olla niin. Mutta elämällä oli jotain varalla meitä varten. Ennen kuin Viivi täytti kuusi vuotta hän lähti pois. Ja pian sen jälkeen Roope ei enää jaksanut. Kaikki kummastelivat sitä miten Roope oli meistä se joka luovutti. Kaikki olivat pitäneet häntä aina vahvana ja meidän perheen tukipilarina. Mutta niin vain nähtiin, että sortuu se vahvakin ihminen tarpeeksi tiukan paikan tullen. Mutta olisin minä sen uskonut ilman tällaista koitostakin. Niin siinä vain kävi, että kolmen kuukauden kuluttua Viivin kuolemasta kaksosten ollessa neljän kuukauden ikäisiä Roope lähti iltakävelylle eikä koskaan palannut kotiin.
Se ilta oli sujunut kuten edelliset kolme kuukautta aikaisemminkin. Olin nukuttanut kaksoset ja jäänyt katsomaan televisiota. Roope oli ollut sinä iltana tavallistakin vaisumpi. Olin kyllä huomannut asian, mutta en tahtonut puuttua siihen. Puhuisi sitten kun siltä tuntuisi. Olin juuri uppoutunut Emmerdalen ihmeelliseen maailmaan kun Roope kävi sanomassa menevänsä Vellu- koiran kanssa ulos. Nyökkäsin vain. Jos olisin silloin kiinnittänyt asiaan huomiota Roope saattaisi olla vielä hengissä. Kenties jossain hoidossa, mutta hengissä ja silloin me emme olisi kaksosten kanssa yksin! Kuulin miten ulko-ovi narahti sulkeutuessaan ja ajattelin pyytää Roopea rasvaamaan saranat palattuaan. Mutta kello liikkui eteenpäin eikä Roopea vain näkynyt. Menin yläkertaan nukkumaan ja ajattelin Roopen käyvän matkalla kaljalla lähipubissa. Nukuin levotonta unta puoli kolmeen saakka aamuyöllä kunnes ovikello soi. Aamutakki ylläni menin avaamaan. Oven takana seisoi poliisi. Hän kertoi Roopen löytyneen kuolleena läheisen vanhan puutalon pihasta. Sitten hän ojensi Vellu- koiran talutushihnan toisen pään minulle ja kertoi koiran olleen kytkettynä talon rappukaiteeseen.
Roope oli ampunut itseään suuhun ja kuollut siihen. Ei mikään kaunis tapa kuolla, mutta se kuvasti sitä miten kovasti Viivin kuolema häneen sattui. Nyt me olisimme sitten kolmestaan kaksosten kanssa. Ilman isosiskoa ja ilman isää. Roope haudattiin Viivin viereen kahden viikon kuluttua kuolemasta, sunnuntaina. Ilmat olivat silloin jo lämmenneet ja se enteili kuumaa intiaani kesää. Jälleen sinä sunnuntai aamuna vedin mustan leninkini päälleni ja puin kaksoset mustaan. Kuinka moni vauva joutuu ensimmäisen puolen vuoden aikana elämässään kaksiin perheenjäsenten hautajaisiin? Kuljin kirkkoon vakavana ja murheissani. Äitini oli ottanut kaksoset huolekseen, jotta saisin surra rauhassa. Mennessäni kirkkoon muita ei vielä ollut tullut. Äitini ja kaksoset tulisivat vasta myöhemmin. Pian mentyäni sisälle pappi astui esiin sakastista ja esitti surun valittelunsa. Sama pappi oli vihkinyt minut ja Roopen, kastanut Viivin ja kaksoset. Ja hän oli saattanut hautaan sekä Viivin, että nyt Roopen. Papin ikävä velvollisuus oli pyytää minut katsomaan ruumista ja tunnistamaan se vielä kerran Roopeksi. Saavuin huoneeseen, jossa arkku oli vielä auki. Pyysin saada olla yksin ja pappi poistui. Varovasti kuljin arkulle ja katsoin miestäni. Kasvot olivat runneltuneet. Siitäkin huolimatta Roope näytti nukkuvan rauhallista unta.
- Pidä huolta meidän Viivistä. Sanoin ja suutelin miestäni viimeisen kerran. Sitten käännyin ja
menin kirkkosalin puolelle. Nyökkäsin papille ja hän meni sulkemaan arkun. Hautajaiset olivat lyhyet ja pian kuljimme jonossa kohti hautausmaata. Arkku ensimmäisenä sitten minä ja lapset. Kaikki oli pian ohi ja me olimme yksin.
   Suljin valokuva albumin ja laskin sen viereeni sohvalle. Katselin uutta kotiamme, minun ja kaksosten. Kun Viivi oli kuollut oli ollut aivan luonnollista jäädä asumaan yhäkin samaan kotiin. Mutta kun Roopekin kuoli en enää jaksanut jäädä. Minun oli pakko päästä pois. Hain asuntoa samasta kaupungista, sillä minne minä täältä lähtisin? Roope ja Viivi olisivat täällä joten mekin jäimme. Sain asunnon pian ja pääsimme muuttamaan viisi kerroksiseen vasta rakennettuun hissitaloon. Kuljin keittiöön ja kävin hakemassa lasin vettä. Avasin parvekkeen oven ja pujahdin ulos viileään ilmaan. Laskin lasin parvekepöydälle ja katselin kauas hämärään. Katsoin jalkakäytävällä parvekkeemme alla kulkevia ihmisiä ja mielessäni kävi ajatus. Jos hyppäisin nyt alas kaikki päättyisi. Pohdin ajatusta ja se alkoikin tuntua hyvältä. Muistin kuitenkin lastenhuoneessa tuhisevat kaksoset. Jospa ottaisin heidät mukaani? Pukisin ensin lämpimästi ja ottaisin syliini. Nousisin varovasti kaiteelle ja katsoisin yötaivaalla loistaviin tähtiin. Näkisin ehkä Roopen ja Viivin odottamassa meitä. Ehkä näin olikin tarkoitus. Jospa elämä tahtoi säästää meidät joltain vielä pahemmalta? Kaksoset nukkuisivat ehkä kokomatkan alas, eivätkä aavistaisi elämänsä päättyvän. Se voisi olla helpointa. Ensin syöttäisin lapset sisällä. Ensin toisen, sitten toisen. Herättäisin ensin Joonan. Hän syntyi 16 minuuttia ennen Juuliaa. Syöttäisin Joonan ja pukisin hänet lämpimästi. Sitten laittaisin poikani vaunuihin ja työntäisin jo parvekkeelle. Joona voisi nukkua siinä hetken. Sitten hakisin Juulian ja syöttäisin hänet. Pukisin vaaleanpunaiseen haalariinsa ja menisin ulos. Nostaisin Joonan vaunuista syliini Juulian viereen ja katsoisin kauniita lapsiani. Nousisin kaiteelle ja katsoisin kaukaisuuteen. Kutsuisin Roopen ja Viivin ottamaan meitä vastaan, jotta saisimme jälleen olla yhdessä koko perhe. Täällä maan päällä olisimme kaksosten kanssa vain puolikas perhe. Osa meistä olisi jossain muualla, mutta näin pääsisimme jälleen yhteen. Kyynel vierähti poskelleni ja pakenin sisälle. Minulla ei olisi oikeutta päättää lasteni elämää. Heillä olisi oikeus elää! Menin lastenhuoneeseen ja katselin pienokaisiani. He ovat vielä niin pieniä ja viattomia. He eivät tiedä mitä on tapahtunut. He ovat vielä onnellisia.
   Aamulla herään kaksosten itkuun ja säntään lastenhuoneeseen. Nostan lapset syliini ja kuljen olohuoneeseen. Lasken Juulian lattialle kellimään ja menen vaihtamaan Joonaa kuiviin. Juulia jokeltelee iloisesti ja hymyilen. Ehkä elämä vielä hymyilee meillekin, ehkä jonain päivänä. Joona hymyilee ja tarttuu kädellään etusormeeni. Nostan pojan syliini ja vien hänet olohuoneeseen. Otan Juulian syliini ja menen vaihtamaan hänetkin kuiviin. Kaksosissa on tuplasti työtä mutta ilon aiheitakin on tuplasti. Palaan olohuoneeseen ja istun hetkeksi katselemaan tv:tä. Uutisissa kerrotaan lasten hoitopaikkojen olevan tiukassa useilla paikkakunnilla maassamme. Katson lapsiani. Pian minunkin on mentävä töihin, sillä äitiyslomaa on jäljellä enää pari kuukautta. Jätän tv:n auki ja nostan Joonan syliini. Laitan hänet setteriin keittiön lattialle ja teen saman Juulialle. Keitän puuroa ja lämmitän maitoa lapsille. Aamupäivä sujuu sisällä leikkiessä ja pian onkin lasten päiväuni aika. Puen heidät ja nostan vaunuun. Ilma ulkona on kirpeää. Yöllä on tainnut olla kova pakkanen. Kävelemme tänään keskustaan ja ajattelin käydä kahvilla lasten nukkuessa. Jätän vaunut kahvilan ulkopuolelle vapaan pöydän kohdalle ja menen sisään. Tilaan espresson ja kuljen kohti pöytää. Hämmästyksekseni pöydässä istuu mies. Menen hänen luokseen:
- Anteeksi, mutta voisinko minä istua tähän kun nuo lapset tuossa on mun ja pitäs samalla pitää silmällä et jos ne herää. Hämilläni katson miestä.
- Juu, istu toki. Öö, saankos minäkin jäädä tähän? Seura tekisi hyvää?
- Jää vaan. Vastaan ja hämmennän espressoani kummissani.
- Kauniit lapset teillä. Onko vuottakaan vielä?
- Ei, 10kuisia ne vasta on. Hörppään juomaani varovasti.
- Saakos nimiä udella?
- Joona on toi jolla on vaaleansininen haalari ja Juulia tuo…
- Jolla on vaaleanpunainen haalari? Mies sanoo.
- Aivan. Vastaan hymyillen.
- Taitaa talvi olla tulossa.
- Niinhän se tekee tuloaan. Ootkos vasta muuttanu tänne kun en oo sua ennen nähnyt?
- Juu. Tuli ongelmia edellisellä paikkakunnalla nii piti vaihtaa maisemaa.
- Selvä. Katson miestä kummissani ja alan huomaamatta tehdä lähtöä.
- Hei, ei mitään sellasta! Älä nyt säikähdä kuule. Istu alas nii selitän.
- No? Istun vielä alas.
- Siis vaimon kanssa meni sukset ristiin. Se vehkeili muiden miesten kanssa ni laitoin avioeron vireille. Nyt on menossa tää puolen vuoden harkinta-aika.
- Vai niin. Anteeksi kun käyttäydyin noin kun käyttäydyin, mutta sitä nyt tulee kaikenlaista mieleen. Selitän hieman nolona.
- No ei se mitään. Kyllähän se piti vaihtaa maisemaa kuulosti vähän oudolta. Mies hymähtää.
- No ethän sinä kuitenkaan oo minulle mitenkään tilivelvollinen. Naurahdan ja vilkaisen kaksosia.
- Ai niin. Päivää, Mika Kankkunen. Mies sanoo kättään ojentaen.
- Riina Kainulainen, hauska tutustua. Sanon tarttuen miehen käteen.
Vilkaistessani ulos huomaan Joonan heränneen.
- Täytyy tästä nyt lähteä kun Joona heräs. Mutta oli kiva jutella! Sanon pukien takkia päälleni.
- Tuota, toivottavasti en nyt tuppaudu liikaa mutta kun mulla ei tosiaankaan ole tota seuraa liikaa niin voisinko vielä jatkaa juttua sun kanssa?
- No toki. Jos vaan jaksat kävellä mukana ku vaunutellaan kaksosten kanssa. Sanon hymyillen.
Niinpä sitten lähdimme yhdessä vaunuttelemaan.
   Illalla kotona tajusin, että minulla oli ollut pitkästä aikaa hauskaa. Ja olimme vielä sopineet, että tapaamme huomenna uudestaan. Mika oli iloinen ihminen ja hänen seurassaan oli väkisinkin hauskaa. Hän ei ollut mitenkään tuppautunut eikä kysellyt mistään mitä en itse ottanut puheeksi. Yhtään vaivautuneen hiljaista hetkeä meille ei ollut tullut ja olimme puhuneet vain iloisista asioista. En ollut koko iltapäivän aikana ehtinyt miettiä Roopea tai Viiviä. Olin kerrankin elänyt hetkessä kiinni! Nyt kotona vasta tajusin, että jossain vaiheessa minun olisi kerrottava Mikalle menneisyydestäni ja Roopesta ja Viivistä. Nyt Mika todennäköisesti piti minua vain tavallisena yksinhuoltajana. Poikkeuksena vain, että minulla oli kihla- ja vihkisormukset yhä vasemmassa nimettömässäni. Jotenkin tuntui, että en tahtonut niitä pois. Eikä sillä että minun niitä tarvitsisikaan ottaa pois. Sillä varmasti sain pitää niitä niin kauan kuin vain tahdoin. Roope oli ne kerran minun sormeeni laittanut ja siinä niiden paikka olisikin. Kuitenkin illalla tultuani suihkusta istahdin olohuoneen sohvalle ja pujotin sormukset pois sormestani. Katselin sormuksia ja laitoin ne olohuoneen pöydälle. Kokeillaanpas olla ilman. Hain keittiöstä lasillisen viiniä ja palasin sohvalle. Juuri kun avasin tv:n puhelimeni piippasi saapuneen viestin merkiksi. Hain puhelimeni ja painoin viestin esiin: ”Oli mukava tavata sut! Tunnut oikein mukavalle nuorelle naiselle… Kenties uskallan toivoa näkeväni unta sinusta ja kauniista lapsistasi. Odotan huomista hartaasti! T: Mika”. Poskilleni nousi hämmästyksen puna ja aloin painella vastausta viestiin: ”Mäkin odotan huomista innolla. Mun pitäis ehkä kertoo sulle huomenna jotain. Toivottavasti et sitten säikähä… Koska kaikki ei aina ole sitä miltä se näyttää. T:Riina”. Katselin vielä hetken tv:tä, mutta mielessäni pyöri vain se miten asiasta kertoisin. Lopulta suljin tv:n ja menin nukkumaan. Yöllä kuitenkin heräsin kummaan tunteeseen. Aivan kuin joku liikkuisi olohuoneessa. Kuulostelin asiaa sängystä ja olin jo aivan varma, että joku siellä oli. Nousin hiljaa sängystä ja olin kiitollinen siitä, että talo oli uusi eikä ovi narissut. Kuljin varpaisillani olohuoneeseen. Matkalla kurkistin varovasti lastenhuoneeseen ja onnekseni lapset nukkuivat rauhallisesti. Vedin syvään henkeä ja astuin olohuoneeseen. Ketään ei näkynyt. Kuljin parvekkeen ovelle ja avasin sen. Viime yönä parvekkeelle unohtamani lasi oli sirpaleina parvekepöydällä. Otin yhden sirpaleista käteeni ja katsoin sitä, kuin sydämen puolikas. Katselin muitakin sirpaleita ja huomasin palan joka oli kuin sydämen toinen puolisko. Otin sirpaleet mukaani sisälle ja istuin sohvalle. Etsin katseellani sormuksiani mutta en nähnyt niitä. Katuvalo valaisi olohuonetta ja valo heijastui sormuksista, jotka olivat lattialla. Poimin sormukset käteeni ja katselin niitä. Jotain täällä on tapahtunut?
   Seuraavana aamuna satoi vettä. Se siitä alkavasta talvesta. Lumet jotka yön aikana oli satanut sulivat pois. Aamutoimien jälkeen puolenpäivän jälkeen puin lapset ja lastasin heidät vaunuun ja työnsin parvekkeelle. Hyssyttelin lapsia ja lopulta he rauhoittuivat nukkumaan. Palasin sisälle ja etsin puhelimeni ja soitin Mikalle. Pyysin häntä meille käymään kun oli niin huono ilma ettei viitsitty lähteä lasten kanssa vaunuttelemaan. Laitoin kahvin tippumaan ja katoin pöytään kahvikupit ja keksiä. Sitten ovikello jo soikin. Mika toi meille kukkia ja menin laittamaan ne veteen samalla kun pyysin Mikan keittiöön kahville. Hain vielä itkuhälyttimen keittiöön.
- No mitäs? Sulla oli jotain kerrottavaa? Mika aloitti heti.
- Nii, sä kun et oo paikkakuntalaisia alunperin niin et tiedä mun tarinaa. Ja siksi varmaan oot nytten tässä. Aloitin kierrellen.
- Kerro nyt vaan äläkä pelkää tuskin se nyt mitään niin kamalaa on. Mika rohkaisi minua ja kävin
hakemassa valokuva albumin.
- Niin, että mä olen naimisissa. Tai siis olin. Korjaan ja pyörittelen sormuksiani.
- Juu.
- Noh, tässä kuvassa on meidän esikoinen Viivi. Viivi kuoli yhdeksän kuukautta sitten onnettomuudessa. Se laski pulkalla suoraan rattijuopon auton alle. Viivi kuoli heti, mitään ei ollu tehtävissä. Pyyhin kostunutta silmä nurkkaani ja jatkan:
- Viivin kuolema otti koville ja eritoten Roope, mun mies kärsi siitä. Roope ja Viivi olivat sillon yhessä pulkkamäessä kun tää kaikki tapahtu. Näytin kuvan Roopesta.
- Erositteko te sitten Roopen kanssa?
- No tavallaan. Puoli vuotta sitten Roope teki itsemurhan. Roope lähti ilta lenkille meidän koiran Vellun kanssa, eikä koskaan palannut. Se ampu itteään suuhun tossa läheisen vanhan puutalon pihassa. Meidän piti ostaa se talo ku kaksoset ois vuoden. Siitä ei kuitenkaan tullu mitään. Ja viimeset puol vuotta mä oon ollu yksin kaksosten kanssa. Tää siis oli mun tarina ja siksi kukaan ei oikein lähesty mua. Niistän nenäni ja istun alas juomaan kahvia.
- Voi sua Riina. Mika nousee halaamaan mua. Sitten se tapahtui. Itkin, minä itkin jälleen. Itkin
vuolaasti ja tunsin kyynelten puhdistavan minut. Puolen tunnin kuluttua itku lakkasi kuin seinään ja kaikki tuska oli poissa. Painauduin tiukasti Mikan syliin ja minun oli hyvä olla siinä. Paljon asioita olisi vielä selvitettävänä, mutta kaikki tuntui jo nyt paljon helpommalta. Tuntui kuin suuri kivi olisi otettu harteiltani pois. Pystyin taas hengittämään vapaasti! Katsoin Mikaa silmiin ja ymmärsin kaiken selviävän.
   Sinä iltana makasin kauan hereillä ja kun kuu paistoi ikkunastani nousin ja menin parvekkeelle. Katsoin kuuta itkuisin silmin ja pyysin anteeksi Roopelta. Mieheltäni joka oli minut ja nuorimmaiset lapsensa jättänyt yksin elämään tuskaan. Selitin kuulle tunteeni ja tiesin Roopen kuulevan ja hyväksyvän kaiken. Hän oli lähtenyt luotani ja jättänyt minut pienten lastensa kanssa tänne kylmään maailmaan yksin. Sanallakaan selittämättä Roope oli lähtenyt ja taakseen katsomatta luopunut kaikesta. Mutta minä en voisi tehdä sitä. Minulla oli vielä elämää edessäni ja vaikka osa minusta oli kuollut Viivin ja Roopen mukana niin osa eli vielä ja tahtoi tuntea vielä onnen! Kun lopulta nukahdin omaan sänkyyni kuulin Roopen kuiskaavan korvaani ikuista rakkautta ja ymmärtävänsä asiat, jotka tulisin vielä tekemään. Sinä yönä näin miten Roope ja Viivi elivät onnellisina paratiisissa. Pilven reunalta he katselivat meitä ja nauroivat kaksosten kömmähdyksille. Istuivat iltateellä minun rukoillessa onnea koko perheellemme. Ja viimeisenä iltana minä, Roope, Viivi ja kaksoset nukahtaisimme kylki kyljessä onnellisina viimeiseen laskeutuvaan yöhön.
   Pian tuli uusi aamu ja kaksoset heräsivät pirteinä ja iloisina. He tiesivät, että huolta ei enää ollut he saisivat elää! Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta kun työnsin kaksostenvaunut ulos alaovista. Näin Mikan jo kaukaa istuvan vanhan puutalon pihapuussa roikkuvassa kiikussa kaksi pientä pakettia käsissään. Kun saavuin hänen luokseen sain lämpimän halauksen ja Mika kertoi pakettejen olevan Joonalle ja Juulialle. Laitoin paketit vaunu pussukkaan ja kerroin antavani ne heille iltapäivällä kotona. Sinä päivänä tiemme kulki hautausmaalle kohti Viivin ja Roopen hautoja. Tällä kertaa sytytimme kaksi kynttilää kumpaisenkin haudalle. Toinen minulta toinen Mikalta.
   Aika oli kulunut nopeasti. Pian Viivin kuolemasta oli kulunut vuosi samoin Roopen. Kului toinenkin vuosi ja pian oli jälleen joulu. Kaksoset olivat pian kolmevuotiaita. Sinä jouluna me olimme saaneet uuden kodin. Asuimme nyt kaksosten kanssa vanhassa puutalossa joen rannalla yhdessä Mikan kanssa. Kaksoset kasvoivat päivä päivältä ja ymmärsivät asioista aina vaan enemmän. Aikaisin jouluaatto aamuna kun oli vielä hämärää heräsimme ja herättelimme lapset varovasti. Puimme lämpimästi päälle ja jokaisella oli mukanaan kaksi kynttilää. Kaksoset istuivat pulkassa Joona puettuna siniseen ja Juulia punaiseen. Suuntasimme kulkumme hautausmaalle ja kahdelle tietylle haudalle. Pyyhimme lumet Roopen ja Viivin hautakivien päältä, jotta tekstit näkyisivät kunnolla. Kaksoset menivät Viivin haudalle ja laskivat kynttilät siihen kuulin heidän kuiskaavan ”Hyvää joulua Viivi”. Sitten he suuntasivat kohti Roopen hautaa ja laskivat kynttilänsä ”Hyvää joulua isä. Me lakastetaan sua.”. Kyyneliin liikuttuneena laskin kynttilät kummankin haudalle ja halasin lapsiani:
- Isä ja Viivi katselevat meitä varmasti nyt tuolta pilven reunalta. Sanoin osoittaen taivaalle.
- Nii, ne kattelee, että me ollaan kiltisti. Joona vakuutti siskolleen.
- Iti, hyvää joulua. Sanoi Juulia ja lähetti lentosuukon kohti taivasta.
Ja sinä iltana kun joulurauha laskeutui maan päälle minä tunsin olevani onnellinen
Mikan rinnalla lasteni kanssa. Tunnustelin kädellä vatsaani ja tunsin potkun:
- Mika tuu kokeilemaan. Siellä se meidän nuorimmainen taas potkii ja toivottaa hyvää joulua.
Mika painoi kätensä vatsalleni ja kuiskasi rakastavansa minua. Ja niin se toden totta oli, että maailmassa monta on ihmeellistä asiaa…