Kontrastit maailmassa ja toivon puute

Etsivä löytää ja kolkuttavalle avataan, tavataan sanoa kristittyjen parissa. Sanotaan myös että Jumala on rakkaus ja huolehtii meistä. Toisinaan syntyy vahva mielikuva siitä että näin tokaisevat ihmiset eivät edes halua nähdä asiaa kuin omin silmin. Joskus tuntuu että on valitettavaa ettemme me ihmiset kykene välittämään tunnetilojamme riittävän hyvin. Olen varma, että mikäli voisimme kurkistaa siihen kokemusmaailmaan ja tunteisiin mitä hyvin paljon kärsivät ihmiset kokevat tälläkin hetkellä, se hillitsisi tehokkaasti ihmisten intoilua julistaa Jumalan rakkaudesta.

Olemme kuulleet aikuisilta ihmisiltä erittäin traumaattisista elämänkohtaloista. Olemme kuulleet sanallisesti ja nähneet ihmisen katseesta sekä olemuksesta ihmisen tuskan. Olemme kuulleet maanjäristyksistä, sodista, sairauksista, raiskauksista, taifuuneista ja monesta kauheudesta. Olemme kuulleet näistä uutisissa ja nähneet kuvia, ja sivuuttaneet asiat nopeasti. Mutta olemmeko koskaan käyttäneet edes päivää sen asian pohtimiseen, mille kaikkein avuttomimmista eli lapsista, tuntuu kohdata Jumalan tosirakkautta? ( sarkasmia). Koen että uskovat kävelevät röyhkästi ja ylimielisesti monien ihmisten kokemusmaailman ylitse joilla oikeasti puuttuu toivo, puhumalla Jumalan rakkaudesta.

Tämä Jumalan tosirakkaus josta kristityt monen muun uskonsuuntauksen ohella puhuvat, on varsin absurdi asia. Onko Jumalan varjelusta ja tosirakkautta se, että esimerkiksi Filippiineillä yhden taifuunin takia aiheutui valtava määrä inhimillistä tuskaa? Meidän länsimaisten on suhteellisen helppo puhua vielä Jumalan rakkaudesta, mutta onko perheensä hylkäämä katulapsi, tai taifuunin takia omaisensa ja kotinsa menettäneet köyhän ihmisen tilanne sama? Kokeeko hän olevansa siunattu? Tietenkään emme voi tietää mille yksilöstä tuntuu, mutta on varsin oletettavaa että jotkut ihmiset kokevat syvää toivottomuutta. Niin syvää, etteivät he jaksa enää edes rukoilla tai uskoa.

Jos maailmaa katsoo yhtäänkään rehellisesti, ja pohtii sen kompleksisuutta ja kaaosmaista luonnetta luonnonlakeineen, herää kysymys, miten ihmeessä joidenkin ihmisen usko voi kestää. Edellyttääkö se suurta sokeutta? Koska nämä esille tuomani asiat on jokaisen tiedossa ja nähtävissä syntyy eräs mielenkiintoinen kysymys. Vaikka kristitty jaksaisi säilyttää uskonsa Jumalaan, niin kuinka ihmeessä hän kykenee uskomaan että ihminen joka päätyy tälläisten todellisuudessa näkyvien asioiden takia luopumaan uskosta Jumalaan, olisi vielä ansainnut rangaistuksen siitä että hän ei osaa nähdä Jumalaa olevan?

Jos me ihmiset omaamme kyvyn erottaa kuuma ja kylmä, nähdä värejä, haistaa ja maistaa, sekä päätellä havaintojen perusteella asioita, niin on perin outo ajatus että Jumala rankaisisi kristittyjen ja monien uskonsuuntauksien mukaan siitä että yksilö päättelee havainnoimastaan maailmasta, ettei ihmiskuntaa varjele minkäänlainen rakkauden Jumaluus. Mielestäni helpompaa on hyväksyä se, ettei Jumalaa ole olemassa, kuin hyväksyä se, että Jumala olisi olemassa mutta olisi niin passiivinen kuin vaikuttaisi todellisuuden perusteella olevan, sikäli jos olisi olemassa. Jos etsivä löytää ja kolkuttavalle avataan, sitä kannattaa mennä yrittämään vaikka Haitin maanjäristysalueelle tai Filippiinien taifuunialueelle kysellen paikallisten tunnetiloja. Tai sitten odottaa seuraavaa luonnonkatastrofia.

Hyvää uutta vuotta 2014 palstalaisille