Voiko suomalainen kirjallisuus menestyä maailmalla?

Kustantajilta puuttuu kyky löytää hyviä tekstejä. Lahjakkuuksia ei tunnisteta tai heitä jopa karehditaan ja yritetään painaa alas harmaaseen massaan.

Edellämainittu pitänee osittain paikkansa. Suomalaisilta puuttuu yritystä, kokemusta ja ennakkoluulottomuutta. Kuvitellaan myös, että vanhat nimet, keskinkertaiset kotimaassa vuosia julkaisseet ja joiltain osin menestyneetkin täyttäisivät ulkomaiset kriteerit. Käytännössä näin ei ole. Kymmenestä eniten myydystä kotimaisesta dekkarista valtaosa on juonellisesti ja kirjallisesti katsottuna täyttä soosia.
Yksi ongelma piilee siinä, että kun Suomessa puhutaan yrittämisestä tai kovasta työnteosta, tosiasiassa kyse on melkoisesta lepsuttelusta. Kateus ja lapselliset asenteet vaivaavat siellä täällä.
Tarvitaan kunnollisia, taidolla tehtyjä, juonellisia tarinoita ja niistä loistavia käännöksiä (että on mitä myydä), sen lisäksi ennakkoluulotonta myyntiotetta. Ongelmaan löytyy ratkaisu, jos sen ratkomiseen panostetaan tosissaan. Ruotsalaiset osaavat tämän kaiken noin satakunta kertaa paremmin, eivätkä häpeile tai kyräile omiaan, päin vastoin. Heille yhden voitto on kaikkien voitto. Tätä meillä ei ymmärretä vaan ammutaan lahjakkuudet mustasukkaisuuttaan alas. Kun ei mitään tehdä, ei mitään tapahdukaan. Ilman kunnon panostusta ei tule tulosta.

Parhaiten suomalaisen kirjallisuuden herättämiä tunteita kuvaa mielestäni Rauni Mollbergin elokuvalle Timo K. Mukan romaanista ulkomailla annettu arvio:"Pieni tunkkainen suomalainen". Romaani oli "Tabu" ja elokuvan nimi ällöttävästi "Milka". Se on suomalaisen kirjallisuuden koko kuva - pieni, tunkkainen, suomalainen.

Täysin samaa mieltä Sologdin.

Alkoi hymyilyttää tuo tieto elokuvan nimestä. Tykkäsikö se keskieuroopan Milka-lehmä kyttyrää?

Mielenkiintoisia vastauksia, vähän sitä mitä odottelinkin. Olen halunnut olla optimistinen kotimaisen kirjallisuuden tilasta - varsinkin kun olen lueskellut joitain pohjoismaisia kirjoja jotka ovat nousseet ulkomailla menestyksiksi, mutta ovat mielestäni olleet varsin heikkotasoisia.

Kuitenkin yksi ero muun pohjoismaisen kirjallisuuden (sen huononkin) ja suomalaisen kirjallisuuden (sen hyvänkin) välillä tuntuu olevan juuri tuo nimim. Sologdinin mainitsema pienuus. Kotimainen kirjallisuus käsittelee pieniä asioita - suomalaista arkea, pieniä tapahtumia, lyhyitä ajanjaksoja. Teematkin jäävät pieniksi, vaikka niiden pitäisi olla suuria, ne kutistetaan, pakotetaan noihin harmaisiin raameihin. Esim dekkareissa pysytään lujasti realismin puolella. Sama realismin taakka taitaa vaivata kaikkea kirjallisuutta tässä maassa. Realismin ongelma on se, että todellisuus on pääosin tylsää. Jos paras kirjallisuus on sellaista, jossa todellisuuden tylsät kohdat on leikelty pois kuin läski lihasta, silloin joudutaan tinkimään realismista. Näin ei usein Suomessa tehdä, vaan oikein mässäillään tylsyydellä ja banaaliudella. Siitä on kehitetty täällä taidemuoto. Parhaat suomalaiset kirjailijat kuvaavat tylsää suomalaista elämää hyvin, mutta se ei ulkomailla riitä. Siellä ei ole sitä pakkomiellettä joka tätä kansaa vaivaa, siis pakkomiellettä määritellä suomalaisuutta epämiellyttävillä kliseillä.

Tämä kansa rakastaa hokea, kuinka juoppoja, kurjia, surkeitä, harmaita, me olemme. Voiko siitä tehdä hyvää taidetta tai viihdettä?

Kokoajan tuntuu taustalla olevan hokema: "tuo on liikaa, liian epäuskottavaa, liian hienostelevaa, liian dramaattista, liian suureellista, ne nauravat sinulle, kuka luulet olevasi?"

Ehkä siis kateuskin jotenkin liittyy tähän. Kyräily. Ei haluta kenenkään nousevan ylitse muiden. Kyseenalaistavan suomalaisen kirjallisuuden Totuudet. Minä toivoisin, että joku tekisi sen. Jotenkin konservatiivista meininki täällä on. Yksi ongelma on ehkä siinä, että tekijät joilla on mielikuvitusta, ideoita, visioita, eivät aina ole samoja joilla on täydelliseksi hiottu tekniikka ja kuitenkin tekniikkaa ennenkaikkea arvostetaan. Teknisesti hyvä teos saa kehuja ja palkintoja vaikka olisi sisällöltään samantekevä. Pitäisi pyrkiä enemmän panostamaan niihin joilla on visiota ja jotka uskaltavat olla erilaisia.

Juurikin näin, "sitä odotellessa", puet ajatukseni niin täydellisesti sanoiksi, etten saata olla kommentoimatta. Ja kerrankin asiallista keskustelua maamme ja kirjallisuutemme kannalta erittäin tärkeästä aiheesta, siitä toinen suurkiitos.

Hyvässä tarinassa ja romaanissa pitää olla SE jokin, joka imee mukaansa kuin kiehtova aikuisten satu.

Välihuomio: yksi erittäin lähelle Euroopan ja muunkin maailman huippubreikkaamista päässeitä kotimaisia on Sofi Oksanen, sitäkään tosiseikkaa ei pidä nyt unohtaa. Hyvää työtä hän on tehnyt, ja siksi täysin turha kadehtia erinomaista kirjailijaa. Kaikkea menestystä Sofille vaan jatkossakin. Persoonaan en ota kantaa, koska se ei varsinaisesti kuulu aihepiiriin, enkä ole mikään sitä muutenkaan kommentoimaan. Sofi saattaa hyvinkin olla yksi tulenkantajistamme maailmalla, tai oikeastaan on jo sitä.
Toinen kansainvälistä breikkaamista lupaileva nimi on Antti Tuomainen. Muitakin hengittää jo ihan vanavedessä niskaan, mutta mutta... Tässäpä se "sisäsiittoinen" ongelmamme juuri piileekin.

Suomalaiset vaativat omiltaan (puhutaan nyt edelleen sitten vaikka dekkareista) yhä (?) kylmää faktaa ja sitä pientä, arkista kuviota. Vedotaan uskottavuuteen ja läpinäkyvyyteen henkeen ja vereen. Mutta sen vastakohta, yltiörealistinen rikosromaani, ei vaan vedä loppuun saakka täysiin kierroksiin kohoten, ei ainakaan maailmalla, ellei sillä ole muita ylivoimaisia, esim kaunokirjallisia ansioita. Ellei se ole syystä tai toisesta ns. suurromaani.
Yleisesti maamme luetuimpia ovat tähän asti olleet mm. poliisien ja toimittajien kirjoittamat, melkeinpä dokumentaariset kirjat, jotka ovat usein puuduttavan puisevia. Tai sitten vaihtoehtoisesti kaikki lyödään läskiksi ja pieruhuumorifarssiksi. Välimuotoa ei tunnu olevan. Vai onko sittenkin?

Aiheet, tapahtumat ja henkilöt eivät nekään elä, kehittymisestä puhumattakaan.

Toinen ääripään suosittu ja kansaan uppoava vaihtoehto taas on baarissa sekoileva huumoriveijari alati toistuvineen viisasteluineen ja puujalkavitseineen.
Tai sitten kiltti perheenäitipoliisi, jonka tekemisiä koristellaan pikkutuhmuuksilla, suhteella aviomiehen veljeen, lastenhoidolla ja ruoanlaitolla.
Jääkö näiden välille yhtään oivaa, oikeasti kiehtovaa vaihtoehtoa?
Vain muutama nimi tulee mieleen. Miksei heitä ole vielä yleisesti löydetty?

Miksi suomalaiset eivät saisi kirjoittaa kuten Mankell, Nesbo tai Larsson? Heidän kirjoissaan on hurjia käänteitä, mutta nimenomaan juonet ja jännitys ovat täysin omaa luokkaansa ja loppuun asti mietittyjä. Tarinat viihdyttävät. Miksei suomalainen saisi siis kirjoittaa samalla tavoin, miksi hänen tekstinsä koetaan heti epäuskottavaksi? Voiko tämä kaikki tosiaan olla jonkinsortin kateutta? Tyhmää se ainakin on, koska kaikki me himolukijat olemme ilman muuta kotimaisen kirjallisuuden menestyksen tukena, seisomme sen takana. Pitää vain erottaa jyvät akanoista, eikä puskea vuodesta toiseen samoilla vanhoilla kaavoilla ja nimillä.
Tämä tyypillinen, kansaan ja viinaan uppoava räkä- ja rillumareilinja ja/tai kivikasvoinen totuudenmukaisuuden tavoittelu vaatisivat rinnalleen, ja ohikin, sen lennokkaan skandinaavisen tyylin omaavia juonikeskeisiä tekstejä, jotka iskevät maailmalla. Kyllä niitäkin alkaa jo hyllyissä olla, kunhan jaksaa vain etsiä.

Antti Tuomainen on mielenkiintoinen myös dekkari-ilmiönä.

Hän julkaisi kaksi ensimmäistä kirjaa Myllylahdella,
Eivätkö suuret kustantajat suostuneet julkaisemaan?

Hän julkaisi kolmannen kirjansa Helsinki - kustannuksella.
Eivätkö suuret kustantajat suostuneet julkaisemaan?
Eikö Myllylahtikaan suostunut enää julkaisemaan?

Myllylahdesta puhutaan somessa jonkin verran kaikenmoista. En ota sen kummemmin lukijana kantaa taaskaan puolesta tai vastaan. Mutta ponnahduslautana saattaa toimia hyvinkin, jos kirjailijan oma paketti vaan on kaikilta osin kasassa. Tuomaisella vaikuttaisi olevan niin kirjallinen kuin suullinen anti kiitettävällä tasolla. Mitkä sitten ovat johdattaneet häntä tuolle reitille, paha sanoa. Ehkä kaikki on vain sattumien summaa, kuten elämässä muutenkin niin monesti. Henkilösuhteet vaikuttavat varmasti melkoisesti, näin äkkiseltään tulee mieleen. Tuomainenhan on myös Crimetimen listoilla, mutta on ilmeisesti julkaissut heiltä tähän asti vain pari novellia.

Saadaksemme todellisen menestyjän tai parikin, kaikken tahojen pitää olla tiukasti asian takana ja vetää ylpeästi yhtä köyttä. Nurina ja nurkkakuntaisuus kokonaan pois! Samoin tarkoitushakuinen kritiikki, joka kumpuaa silkasta kateudesta, pahasta olosta tai muusta psyykkisestä toimintahäiriöstä.
Miksi me edes haukumme, riitelemme ja solvaamme toisiamme, kun meitä on muutenkin niin vähäverinen joukko koolla?
Meidän pitää ryhdistäytyä pitämään yhdessä puoliamme, tämä koskee kyllä yleisesti muitakin elämänaloja mm. työ- ja talouselämässä. Lapsellinen kiusaaminen ja negatiivisuus kokonaan pois, herran tähden sentään, ja järki käteen.

Siispä:
a) Kirjailijan täytyy säilyttää tasonsa ja mieluusti ylittää se kerta kerralta.
b) Kustantajan pitää olla aktiivinen markkinoinnissa ja luottaa suojattiinsa 110%. c) Lukijoiden pitää kannattaa suosikkejaan vilpittömästi, tukea kaikilla tavoin ja levittää sanaa, kun mahdollisuuksia kerran on.
d) Kirjakauppiaiden toiminta on saatava johonkin järkevään tolkkuun ja oikeille raiteille siten, että tarjonta tosiaan kattaa kysynnän. Ellei kirjaa ole missään saatavilla, sitä on erittäin vaikea myydä. Tällä hetkellä tilanne on häpeällisen säälittävä, ja aina vain vedotaan taloussyihin. Alkaa olla jo vanhanaikaista se. Markkina pitää avata maksimissaan, ja e-kirjan leviämistä on myös kannustettava kaikin keinoin. Hinnat alas ja tarjonta ulos. Käännöksiä kehiin.
e) Ulkomaille katselevien agenttien pitää aktivoitua tosissaan ja suorastaan janota uutta tarjottavaa.

Vain näillä eväin voidaan kuvitella menestystä joskus tulevan. Naapurissa ollaan tämä kaikki jo tajuttu, he voivat olla ylpeitä omistaan. Epäröinti ja haahuilu pois, tilalle ylpeyttä ja itsevarmuutta. Olisi superhienoa, jos saisimme Suomeen oman kansainvälisen kirjallisen staran tai vaikka viisikin. Tässä suhteessa mm. Dekkariseuralla on alkuun oma painoarvonsa ja todellinen profiilin noston paikka, ihan vakavissaan. Tällä hetkellä on melkoisen nuutunutta saman pienen sisäpiirin toimintaa. Jopa radion harvat dekkari-illat aiheuttavat useimmiten vain toivotonta myötähäpeää, kun samat puhkikuluneet nimet toistuvat vuodesta toiseen. Uutta vertaa ripeästi pyttyyn ja sitä myöten myös kaikkeen kotimaista kirjallisuutta edistävään toimintaan!

Kirjallisuuden myynti maailmalle vaatii rahaa eli markkinointia ja mainontaa. Ruotsi on Suomea paljon varakkaampi, kustantamot ovat isompia, valtio panostaa enemmän kulttuurivientiin ja agentuuritoimintaa on ollut vuosikymmenet toisin kuin Suomessa. Ruotsi on siis panostanut kulttuurivientiin vuosikymmenet ennen menestystä,

Suomessa ymmärretty panostaa kulttuurivientiin vasta parina viime vuotena. FILIn tilastojen mukaan vienti onkin lisääntynyt räjähdymäisesti. Kaikki viime vuoden menestyjät ovat tulosta määrätietoisesta ja osaavasta markkinoinnista. Kirjan ja kirjailijan paketointi nielaistavaan muotoon on ihan oma ammattialansa, mutta siitä lukijan ei tietysti tarvitsekaan tietää mitään.

Suomalainen synkkyys ja arki ei ole mikään taakka bisneksen näkökulmasta, päinvastoin, muualla asuville suomalainen arki on vierasta ja kiinnostavaa. On jotenkin kovin suomalainen ajattelutapa, että pitäisi olla samanlainen kuin muut menestyäkseen. Suomalaisten on ehkä vaikea ymmärtää, että erilaisuus on juuri se asia, mitä kannattaa korostaa, jos se on paketoitu sopivaan muotoon.

Lisää mielenkiintoisia vastauksia.

Jos suomalainen kustannusmaailma on vasta viimevuosina herännyt aktiivisesti markkinoimaan kirjojaan ulkomaille, mistä se kertoo? Pelkästä rahanpuutteesta? Vai myös asenteista? Eikä kiinnostusta ole ollut? Vai uskon puutteestako se on ollut kiinni?

Oksanen on tosiaan hyvä esimerkki kirjailijasta joka on määrätietoisesti vienyt kirjaansa maailmalle. Mutta mitä olen ymmärtänyt lukemalla hänen haastattelujaan, se on tosiaankin ollut hänen omasta panoksestaan kiinni. Onpa tainnut saada "vaikean" maineen osittain tämän takia, koska on vaatinut kustantamon painostavan kirjan (ja kirjailijan) markkinointiin enemmän. Olisiko Oksasestakaan kuullut maailmalla kukaan, ellei Sofi itse olisi ottanut uransa ohjia käsiin niin vahvasti? Suurin osa kirjailijoista ei siihen pysty, se vaatii korkeaa asemaa ja suhteita sekä bisneshenkistä luonnetta.

Olen "markkinapellen" kanssa samaa mieltä että suomalainen synkkyys voi olla eksoottinen valttikortti ulkomailla, mutta uskon että vain tietynlainen synkkyys kiinnostaa siellä.
Melankolinen synkkyys, pitkistä öistä ja kylmistä talvista ammentava, "ihanneyhteiskunnnan" kurjempia puolia pohtiva synkkyys jonka alla muhimassa kalevalainen mystiikka, pieni "slaavilainen" mauste joka sekoittuu yleisempään pohjoismaalaisuuteen - se varmasti kiinnostaisi maailmallakin.

Mutta entä tämä nurkkakuntainen, junttimainen, itsesäälissä rääpivä, viinaa palvova, sisäänlämpeävä, banaaliudestaan ylpeä synkkyys jota tässä maassa riittä? En usko, että maailmalla kiinnostaa. Ei niissä menestyneissä ruotsalaisissa kirjoissakaan ole tällaista meininkiä, ruotsalaiset ovat kai tajunneet että jos haluaa maan menestyvän maailmalla, sitä ei kannata mainostaa juoppojunttien paratiisina. Suomalaiset matkailijatkin ulkomailla tuntuvat aina ensimmäisenä mainostavan kuinka kaikki suomalaiset ovat masentuneita alkoholisteja ja maa on muutenkin perseestä. Ei voi kuin tuntea myötähäpeää.

Suomen pitäisi pyrkiä eroon maineestaan yhtenä entisistä itäblokin maista - siis kurjana, masentavana, viinaan hukkuvana ja harmaana peräjunttilana.

Rahan puutteesta se kertoo, kilpailu näkyvyydestä on erittäin kovaa. Ei brändejä rakenneta kansallisuusmielikuvien, vaan kirjallisuuden, kirjan ja kirjailijan ympärille.
Markkinointi lähtee genrestä, kirjasta ja kirjailijasta. Siksi kuulostaa vähän hassulle tällainen keskustelu .Kukaan ei osta tai jätä ostamatta kirjaa siksi, että se on suomalainen.

Suomalainen lastenkirjallisuus menestyy hienosti maailmalla ja on nousussa. Yksi menestyjä vetää aina muitakin mukanaan.

Suomalaista kirjallisuutta on aina markkinoitu uulkomaille, mutta yksittäisen kustantamon resurssit ovat rajalliset. Ehkä on ajateltu sitäkin, että kirjailijoita kohtaan on oltava tasapuolinen. Joka tapauksessa, mitä suurempi maa, sitä enemmän lukijoita, sitä suuremmat kustantamot ja varallisuus. Kulttuurivienti on ollut Suomessa kustantamovetoista toisin kuin Ruotsissa, jossa valtio on panostanut voimakkaasti kulttuurin vienninedistämiseen.

Kulttuuriviennin edistäminen on siis osa muuta vienninedistämistä. Tässä on tullut viime vuosina paljon edistystä Suomessa, mikä on näkynyt menestyksenä. Kirjallisuutta ei viedä yksin maailmalle, vaan takana on oltava laaja organisaatio eri tason vaikuttajia. Myös muualla kirjabisnes on varsin keskittynyttä ja ketjuttunutta. Pelkkä rahakaan ei riitä, vaikka se onkin isoin ongelma.

Kustantamot ovat vain osa kirjabisnestä. Ulkomailla suomalainen kirjailija kilpailee muiden käännöskirjailijoiden kanssa. Uuden nimen tunnetuksi tekeminen maksaa ja on riski kustantamolle, tässä kohtaa kirjailijalla itsellään on suuri merkitys, jos sinne asti päästään. Tahdolla ja yksittäisen ihmisen osaamisella ja suhteilla ei vielä paljon saavuteta.

Hassulta kuulostaa, tosiaan.
Ihan niin kuin nämä syyt torpata; nekin löytyvät aina ja varsin nopeasti.
Markkinapellen asenne ja henki kuvastavat jokseenkin kristallinkirkkaasti sen yleisen meiningin, johon on vuosien saatossa tutustuttu ja totuttu, alalla kuin alalla. Miettikääpä vaikka hetki. Aina saadaan tämä besserwisserin kyynärpäätaklaus ja samalla selitys sille, miksi juuri me polot saamme niellä karvaan pettymyksen kalkin.

Syvällä kokemuksen rintaäänellä väitetään "yleiseksi totuudeksi" sitä, mihin ollaan vuosikymmenien aikana totuttu ja tyydytty, mitä ollaan lähes pyytämättä saatu. Tyhjän nimittäin saa pyytämättä.
Koska aina on tehty näin ja sehän on meille riittänyt.
Ruotsalaiset ja muut naapurit ovat olleet aina parempia, kauniimpia ja rikkaampia kuin me, verkostoituneempia ja taitavampia. Istutaan me vaan aloillamme ja tehdään töitä täällä syvällä bunkkerissa, tästä kapeasta tähystysaukosta tiiraillen. Ei näy mitään, ei edes piippalakkia, ei pienintäkään liikettä, ei varmasti, sitä samaa vanhaa korpea aina vaan.
Hyvä, että saadaan olla rauhassa.

Syy on sitä paitsi rahassa. Syy on kaiken monimutkaisuudessa, jota me yksinkertaiset emme vaan ymmärrä. Syy on kokemuksen puutteessa ja fiksuudessa. Oikeastaan se on kaikkialla vallitsevissa olosuhteissa - kaikkialla muualla, muttei missään nimessä meissä itsessämme tai omassa toiminnassa.
Ehei..

Uudet tuulet pyyhkivät ulvoen tämän ruosteisen panssarikupolimme yli, eivätkä varmuudella takerru liepeisiin. Ei ole koskaan takertunut. Ei olla menestytty, ei menestytä nyt, eikä tulla koskaan menstymään. Kaikki on aivan liian hankalaa, joten tuskin kenenkään kannattaa edes yrittää.
Hurraa ja hakkaa päälle!

En ole samaa mieltä siitä, että kirjallisuutta ei myydä kansallisuusmielikuvien avulla. Pohjoismaisten dekkareiden suosioon liittyi erottomattomasti ulkomaisten mielikuvat pohjoismaista rauhallisina, "paratiisimaisina" paikkoina joka loi sitten kontrastia kirjojen synkän, väkivaltaisen sisällön kanssa.
Tai ajatellaan esim mitä keskivertolukijalle tulee mieleen sanoista "ranskalainen romaani"? Mielikuvia herää heti - hienostunutta, taiteellista, ehkä tekotaiteellista.
Monet maailmalla nimenomaan ostavat tai jättävät kirjan ostamatta kirjailijan kansallisuuden (tai pikeminkin sen herättämien mielikuvien) tähden.

Olen nimim. Tororosson kanssa samaa mieltä. Miksi keskustelu pitäisi heti tyrehdyttää "hassuna" tai jotenkin epärealistisena? Vaivaako tätä maata jonkinlainen luuserimentaliteetti - ei olla ennenkään onnistuttu, ei tulla onnistumaan tulevaisuudessakaan?
Kuinka usein olette kuulleet jonkun kehuvan suomalaista kirjaa/elokuvaa/bändiä sanoin "hyvä suomalaiseksi"? Tuo sanapari on aina tuntunut minusta käsittämättömältä - ei suomalaisuus saisi olla mikään huonouden selitys. Miksi pidämme itse omaa rimaamme niin alhaalla?

Uskon, että muutos on tulossa, vääjäämättä. On kasvanut sukupolvi joka tietää suuresta maailmasta viimeistään netin kautta. Kunnianhimoinen sukupolvi. Nuoria tekijöitä kuten vaikka Antti Tuomainen tai Hannu Rajaniemi.
Myös pelifirmat ja esim Iron Sky projekti olivat hyviä esimerkkejä. Aina ei onnistuta, mutta yritystä lyödä läpi kansainvälisellä tasolla on. Kuitenkin nämä tyypit ovat vielä pitkälti vastavirtaan kahlaamassa. Ympäröivä asenneilmasto ei ainakaan kannusta menestymään. Ja jos epäonnistuminen tulee, on media ja koko kansa ilosta hihkuen tyytyväisenä lyömässä nauloja arkkuun.

Pitää ottaa huomioon, että viwlä 70-luvulla oli kustantamoissa tiukka sensuuri.

Joten puhjamudista on lähdetty nousuun, jos yleensä on lähdetty.

Scara, olen samaa mieltä siitä, että Suomessa kirjailijahaastattelut ovat hassuja. Liian filosofisia, ihan niin kuin kirjailijan oletettaisiin olevan joku P. Himanen. Tai sitten historioitsija. No, Riikka Pulkkinenhan on tätä filosofista tyyliä vienyt eteenpäin muiden kirjailijoiden harmistukseksi, Oksanen taas historioitsee...
Kiinnostaisi kuulla millaisia haastattelu Ruotsissa ovat? Ovatko rennompia? Keskustelevatko "tavallisista" asioista?

En usko siihen, että kirjailija pitäisi välttämättä mitenkään brändätä. Miettii jotakin Eowyn Iveytä Alaskasta joka on jokaisessa vähän tärähtäneessä kuvassa kauhtunut pipo päässä jne. Tosin onhan kyseessä USAlainen kirjailija, mutta kuitenkin.

Suomi ei ole esimerkiksi yhdysvalloissa mitenkään tunnettu, vaan siellä Suomi liitetään Itäblokin sekalaiseen seurakuntaan, niin hassua kuin se onkin. Euroopassa kotimaisella käännöskirjallisuudella lienee paremmat mahdollisuudet menestyä.

Ongelmahan on nimenomaan siinä, että meillä k u v i t e l l a a n, jotta me kyllä osataan, tunnetaan ja tiedetään tämä touhu ja olosuhteet, että näin ne asiat joka tapauksessa menevät. Ovat siis aina menneet. Justiinsa.

Bullshit. Totuushan on siis käytännössä juurikin toisenlainen. Me olemme laiskoja, tietämättömiä ja hienohipiäisen ylpeitä, emmekä suostu kuuntelemaan kritiikkiä tai oppimaan nöyrästi uutta.

Näyttäkääpäs kertokaapas nyt sitten se semmoinen agenttuuri tai muu kirjallisuuden parissa toimiva taho / henkilö(t), joka tekee nimenomaan tätä vienninedistämistyötä sydänverellään ja 110% puristuksella. Henkilö, joka tosiaan tuntee reitit ja konstit, nippulat ja nappulat. Kertokaa, kuka tai keitä he ovat. Mikä on se firma, agentti tai kustantaja, kuka on se henkilö? Onko semmoista ihmettä ylipäänsä olemassa? Sen jälkeen voimme ryhtyä ehdottelemaan heille myytävää. Muutama nimi on täälläkin jo mainittu ja lisää ehdokkaita saadaan kyllä.

Suomalaiset kustantamot julkaisevat kirjoja jotka myyvät Suomessa ja pärjäävät suomalaisissa kilpailuissa kuten kirjallisuuden Finlandia palkinto.
Tähän heidän näkemyksensä suomalaisen kirjallisuuden mahdollisuuksista siten päättyikin.

On myös otettava huomioon pitkä suomettumisen ja rähmälläänolon aika, joka Natoon liittymisen myötä loppuu.
Kirjan hyvyydellä ei tähän asti ole ollut mitään arvoa. On riittänyt, että se on yhteiskunnallisesti oikeilla linjoilla.

Nyt tapahtuu eheytyminen. Emme enää epäile asemaamme vaan tunnemme aidosti olevamme länsimaalaisia.
Uusi aika on alkanut!
Venäjämielisten propagandaa ja trollausta Suomessa on ollut aina, mutta nyt sitä aletaan tunnistaa ja se paljastetaan.
Suomalainen kirjallisuus nousee ennennäkemättömään kukoistukseen, sillä vanhat stalinsitivänkyrät eivät enää voi siihen vaikuttaa.