Cho, Harry ja vieras (P-13)

ESINÄYTÖS:

JALOSTAMO

Jalostamon koulua ympäröi piikkilanka-aita. Sen puolen tuuman pituiset väkäset kiilsivät keskipäivän auringossa, joka lankesi suoraan ylhäältä, pilvettömältä väkivaltaisen siniseltä taivaalta.

Dudley hikoili. Hän hikoili aina. Nyt hänellä oli koulun univormuun kuuluva oljesta punottu hieno hellehattu päässään. Dudley pyyhki hikeä poskiltaan ja kaulalta. Hänen valkoinen paitansa liimautui epämiellyttävästi ihoon. Dudley meni varjoon. Jalostamon sisäpihan syrjäisessä nurkassa kasvoi hevoskastanjoita, niiden varjossa oli miellyttävää. Pihalla ei ollut ketään, kaikki olivat uimassa tai pelaamassa jalkapalloa. Dudley oli juuri syönyt. Hän laski ruhonsa penkille runkojen keskelle ja pani salkun viereensä maahan. Äkkiarvaamatta hän näki varjon puiden keskellä parin harppauksen päässä kasvoistaan. Se oli sulautunut siimeksen hämärään. Dudleysta se näytti tytöltä.

Tyttö se epäilemättä oli. Sen päästä lähti valloittavan paksu pehko tummia kiiltäviä hiuksia. Sillä oli lakkaa kynsissä. Sillä oli vaatteet, jotka... no huh huh, olipa siinä. Sillä oli tummat silmät, jotka katsoivat häntä mietteliäästi ja puhkesivat nauruun. Dudley säikähti vähän. Tyttö nauroi, entä jos joku kuulisi? Kaikki luulisivat, että Dudley oli tuonut tytön Jalostamoon. Hänet erotettaisiin. Isä mylvisi pää punaisena - vaikka pää oli aina muutenkin punainen -, äiti itkisi hihaansa. Hän ei saisi jälkiruokaa. Hänet pantaisiin laihdutuskuurille. Kaikki tuon typerän tytön takia. No, nyt se lopetti. Mitä se teki täällä? Miten se oli tullut tänne?

-Hei Dudley.
Se osasi hänen nimensä. Miten se sen osasi? Jotain sille piti sanoa.
-Tytöt ei saa tulla Jalostamon maille.
-Hei Dudley, et taida tiedää kuka minä olen, vai?
-No hitossa en tiedä! äsähti Dudley ja vilkuili ympärilleen.
-Minne sinä panit Harryn paperit?
-Minkä Harryn? Minä en koskenut sen papereihin!
-Sinähän olet Dudley, Harryn serkkupoika?
-Joo, pääsi Dudleylta.
-Harry on kertonut sinusta.
-Niin varmaan. Dudley silmäili tyttöä äärimmäisen epäluuloisesti.
-Missä ne ovat? Minä kuulin Hermionelta, että Harry on hukannut jotain. Tai ainakin Harry oli näyttänyt hermostuneelta. Kerro, pojunen.

Dudleyn henki kulki huonosti. Hän tunsi kylmät sormet kylkiluillaan. Tyttö oli ottanut taikasauvan esiin.

-Minä en niitä ottanut!
-Älä valehtele! tyttö sihahti. Hän oli kissa. Tummissa silmissä välähteli ukkonen. -Anna tänne.
Tyttö siirsi taikasauvan pään kohti hänen nivusiaan. -Tai muuten leikitään vähän.
-Ota, ota, sai Dudley sanottua ja räpelsi salkun auki. Välipohjan alla oli kaksi tulipunaista kirjekuorta, joista toinen oli avonainen, toinen sinetöity. Hän nakkasi kirjeet tytölle. Tämä silmäili niitä huvittuneesti.

-Dudley, olenko minä sinun mielestäsi viehättävä? Olenko minä kaunis? Kaunis? Söpö? Naitavan ihana? Ihanan naitava? Tytön nauru helkkyi rivosti valkoisten hampaiden välistä. Sillä helmihampaat hänellä todella oli.
Dudley nieleksi. Tyttö punnitsi sauvaa kädessään ja piirteli sillä ilmaan.
-Olenko?
-Tuota...
-OLENKO?
-Olet, olet.
-Hyvä, koska me lähdemme matkalle. Pieni loma tästä... laitoksesta. Vai mitä Duudeli?
Dudley nyökkäili.
-Voit sanoa minua Cho´ksi, tyttö huikkasi. Sitten tämä viittasi hänet istumaan menopelinsä takaistuimelle: Se oli Vespan skootteri, jonka sivuilla viuhtoi valkoinen haikaransiipipari. He kohosivat Jalostamon pihamaalta siniselle taivaalle, suoraan kohti aurinkoa, niin, että maasta katsoja kadotti heidät näkyvistä.

*

I JUNA

Tylypahkan pikajuna kiitää lonksutti ikivanhoja kiskoja halki huimaavan vihreän pohjoisenglantilaisen maiseman. Pensasaidat, niityt ja vainiot oli tehty vihreästä huovasta ja kreppipaperista, tinapaperijoki valui kohti merta tervantuoksuisen sillan pilarien välissä. Ron ja Hermione pelasivat korttia, Harry nukkui pää pehmustetta vasten. Hänen silmälasinsa olivat pöydällä tuhkakupin päällä.

Harry näki violettia unta. Hän ja Cho olivat tulleet Tylyahosta, oli pakkasta, he istuivat jossakin olohuoneessa takan lämmössä sylitysten ja söivät Koukkujalan kokoista suklaasammakkoa kaiverretuilla lusikoilla, Hermione kutoi sukkaa jonka oli kietonut kaulansa ympärille, sukan sisällä olivat Fred ja George, sillä Hermione kutoi pythonia. Takassa paloi suuri antiikkinojatuoli ja sen valosta varjot tuntuivat korostuvan entisestään ja sulkevan koko huoneen sisäänsä. Katonrajasta alkoi valua siirappia, sillä katto vuosi, vaikka Voro korjasi sitä koko ajan ja McGarmiwa kantoi hänelle sementtiä hameenhelmoissaan. Cho kuiskutti Harryn korvaan ja ehdotti, että he menisivät kylpyhuoneeseen. Hän hymyili salaperäisesti ja alkoi hieroa Harryn kaulaa. Harry hyväili hajamielisesti Chon selkää ja kuunteli, miten hevoset huusivat nälissään pihamaalla. Pakkanen tulisi kiristymään, Harry ajatteli ja suukotti Chota hellästi.

Harryn uni jatkui ja jatkui. Kun Hermionen sukka oli nielaissut vielä Lunan ja Colinin, jotka olivat siamilaisia kaksosia, Harry ja Cho päättivät, että nyt saa riittää. He menivät mielenosoituksellisesti hihittäen kylpyhuoneeseen ja väänsivät hanan kuumalle. Harry riisui itsensä alasti ja tajusi, ettei häpeillyt ollenkaan. Cho teki samoin ja heitti vaatteensa orrelle kanojen joukkoon. Harry tunsi miten mimoosanoksat kutittivat hänen pohjettaan.

Cho sukelsi veteen ja kutsui Harryä mukaansa. Harry astui ammeeseen, vettä läikkyi. Cho sanoi häntä vähän luisevaksi, mutta muuten oikeaksi namupalaksi. Harry ei oikein tiennyt, mitä sanoa. Hän ihasteli Chon kiinteitä rintoja, jotka vääristyivät veden kalvon alla pehmeässä valossa. Cho kutsui häntä kisailemaan ja painoi hänen päänsä veden alle. Harry väisti ja painoi Chon veteen. Tämä pärskyi ja nauroi. Mutta kun Chon pää nousi vedestä, se ei ollut enää Cho.

Harry säikähti pahanpäiväisesti. Chon tilalla ammeessa olikin Tonks, jonka pitkät, violetit hiukset aaltoilivat vedessä kunnes vettyivät ja painuivat niskaan. Tonks nauroi, nauroi, nauroi, vedet silmissä. Harry katsoi hänen sääriään, jotka pistivät esiin kylpyvaahdon seasta. Tonksin hiukkasen kalpeilla, sydämenmuotoisilla kasvoilla ja tummissa, tuikkivissa silmissä oli veikeä ilme. Hän kumartui Harryn puoleen ammeen yli ja Harry tuli lähemmäs. Vettä loiskui. Harryn silmiin pisti höyry ja hän näki Tonksin säihkyvän hienosävyisen hipiän, pystyt rinnat vaahdon peitossa ja tunsi tämän lämpimän ruumiin hyväilevät kosketukset. Harryn vatsanpohjaa kouraisi. Amme vuosi yli, kylpyhuoneen ovi paiskattiin auki ja rohkelikkojen koko ruokakunta vyöryi sisään tirskahdellen. Harry huusi ja yritti kätkeä itsensä ammeeseen.

Harry heräsi ja hänen arpeaan jomotti. Se oli kuin tulessa, oli kuin hänen otsaansa olisi painettu karjatilallisen hehkuva polttorauta.
-Harry, näitkö taas painajaisia? kysyi huolestuneen näköinen Hermione, joka kuivasi hikeä hänen kalpealta otsaltaan.
-Oliko niissä Voldemort? sanoi Ron ja muljautti silmiään.
-Ei, ei, en halua puhua siitä, Harry sanoi. -Jos teille sopii, hän lisäsi nopeasti.
-Ei sinun tarvitse, jos et halua, sanoi Hermione.
-Totta kai, sanoi Ron.

Juna tuli asemalle. He olivat juuri ahtamassa matka-arkkujaan vaunuun, kun äkkiä Hermionen jo paikalleen tukevasti saatu matka-arkku pudota rämähti maahan ja sen sisältö levisi tielle. Hermionelta pääsi sähähdys ja hän alkoi harmissaan koota tavaroitaan. Vaunut liikehtivät hermostuneesti. Ron jäi auttamaan tyttöä. Harry virnisti hänelle vinosti. Toiset kaksi suorastaan vaativat, että hän ajaisi vaunuilla Tylypahkaan eikä jäisi odottamaan.
-Tässä voi mennä kauankin, nimittäin, sanoi Ron.
Harry ymmärsi täydellisesti.

Harry asettui penkille, vaunut vyörähtivät liikkeelle. Tuskin oli edetty sataakaan metriä, kun äkkiä vaunujen etuseinästä avautui matkustamoon luukku ja sisään liukui tumma hahmo. Harryn taikasauva lennähti esiin viitan kätköistä. Sitten hän näki kuka tulija oli. Se oli Tonks. Tonks istui hänen syliinsä, ja Harrylta pääsi ihastunut jälleennäkemisen huudahdus.

*


II LINNA


Kaikki tiesivät, että Hagrid oli ottanut virkavapaata kolme viikkoa syyslukukauden alkuun. Hagridin mökki Kielletyn metsän laidassa seisoi tyhjillään, kun Vespa matkalaisineen laskeutui sen taakse. Dudleyn silmät olivat ihmetyksestä ymmyrkäiset.

-Täällä voit olla ainakin tämän yön, Cho sanoi.
Dudley nyökkäsi. He menivät sisään takaovesta. Keittiössä kuivui valtava määrä jättikokoisia vihanneksia.

*

Kului neljä päivää. Cho syventyi kirjeisiin, jotka Dudley oli varastanut Harryltä puolivahingossa. Kaikki ystävät rohkelikkotornissa tervehtivät Harryä, Ronia ja Hermionea riemulla. Hagridin mökistä ja sen lähiympäristöstä käsin Dudley saattoi Cho´lta saamansa loitsuin parannellun kaukoskoopin avulla tarkkailla Tylypahkan taikamaailman elämää, eikä hän ollut uskoa silmiään. Cho vieraili hänen luonaan vaivihkaa aivan aamulla tai iltasella pimeän laskeuduttua. Lukukausi alkoi tutuin seremonioin ja lajitteluhattu esitti argentiinalaisen tangon.

Neljännen päivän iltana alkoi tapahtua.
Harry oli hermostunut. Tonks oli kadonnut hänen ulottuviltaan sillä hetkellä, kun hän oli astunut ulos hevosettomista vaunuista Tylypahkan pääoven edessä. Harry ei tiennyt, minne lumoava nuori nainen oli mennyt, minne kätkeytynyt. Majailiko hän tyrmissä, pöllötornissa vai Kielletyssä metsässä? Ehkä hän ei ollut tullut tänne vain siksi, että Harry oli kirjoittanut palavasta tarpeestaan tavata häntä. Ehkä Tonks oli asettunut Dumbledoren toimiston salakammioon ja rehtori ja nuori aurori kävivät viskilasien äärellä keskusteluja Voldemortin vastaisen salaseuran, Feeniksin killan, järjestelyistä. Tonks oli vaunuissa ollut hyvin vähäpuheinen, pääasiassa siksi, että heidän huulensa ja kielensä olivat villiintyneinä liimautuneet toisiinsa pitkiin, pitkiin, janoaviin, pakahduttaviin suudelmiin.

Tänä iltana kun Harry oli tullut rohkelikkojen kylpyhuoneeseen, peilin höyryssä oli Tonksin kirjoittamana tapaamispaikka ja -aika. Harry tiesi, että se oli Tonks. Kun aika oli kypsä, Harry livahti ulos näkymättömyysviitan sisällä. Ron oli teillä tietymättömillä, arvatenkin salaisessa kohtaamisessa hänkin. Tästä Harry tiesi, että he olivat tulleet murrosiän loppupuolelle.

Hän liukui alas käytäviä ja portaikkoja ja laski pian paljaat jalkansa kasteiseen ruohoon. Ilta oli pimentynyt nopeasti. Hän kulki kohti järven rantaa. Pikkiriikkiset aallonväreet löivät rantaan, kun hento yötuuli virisi selältä. Harry tähyili ympärilleen, vaikka tiesi olevansa etuajassa.

Painanteessa pensaiden alla istui Dudley. Hänen tehokas maaginen kaukoskooppinsa erotti Harryn ruumiin lämmön väreilevänä hahmona pimeässä, aaveena, ajatteli Dudley. Kaukoskooppia ei voinut hämätä näkymättömyyskaluilla, oli Cho hänelle sanonut ja suikannut suukon suoraan suulle.

Dudley ihmetteli. Hän tunsi pientä syyllisyyttä siitä, ettei ollut Jalostamossa. Hänen katoamisensa oli ehkä jo huomattu, ja hän arvasi, että tulisi saamaan moitteita, pahoja moitteita ja ikäviä rangaistuksia. Silti hän ei koskaan ollut tuntenut itseään samalla tavalla vapaaksi kuin sinä iltana istuessaan katajalta tuoksuvassa väijypaikassaan kahteen karkeaan villahuopaan kääriytyneenä, imeskellen velhokaramellia poskessaan. Hänen pienet siansilmänsä tarkkailivat hyvin kiinnostuneina ympäristön hämärää. Joinakin öinä hän oli kivunnut vaivalloisesti Tylypahkan sivurakennuksen katolle ja kohdistanut kaukoskooppinsa korpinkynsityttöjen makuusalin ikkunoihin.

Dudley ihmetteli Cho´ta ja tämän hellyydenosoituksia. Dudley arvasi, että häntä käytettiin hyväksi, muttei välittänyt. Samalla hän kuitenkin kipeästi aavisti, että oli menettänyt sydämensä tuolle omituiselle noidalle, joka oli ilmestynyt tyhjästä hänen eteensä hevoskastanjoiden varjossa. Ja Dudley tunsi katkeruutta, kun hänen serkkunsa sai nauttia tytön hyväilyistä ja pehmeistä, ihmeellisistä hiuksista. Cho oli ollut onneton Harryn vuoksi. Dudley oli käsittänyt, että hänen seikkailunsa liittyi nimenomaan serkun saamiseen kiinni jostakin luvattomasta.

Dudley muisti yhden asian. Hän oli kaukoskoopistaan nähnyt erään toisen tytön, jonka nimeksi Cho oli myöhemmin nauraen ilmoittanut Luna. Dudley oli melkein varma, että oli nähnyt tytön jossakin. Kukaties loman aikana useitakin kertoja Likusteritie neljän ympäristössä, milloin keinumassa, milloin karkkikaupassa, milloin ulkoiluttamassa jotakin typerää puudelia. Dudley arvasi, että Cho ja Luna olivat salaisesti hyviä ystäviä. Oliko Luna kavaltanut Harryn? Oliko Luna nähnyt jollakin kummalla keinolla, miten hän, Dudley, oli kerran pihistänyt Harryltä kaksi punakuorista kirjettä?


*

III KOHTAUKSIA PIMEÄSSÄ


Cho näki, miten tummaan pukeutunut ja itsensä noella mustannut hahmo tuli näkyviin savupiipun takaa päärakennuksen katolla. Cho kirosi kohtaloaan. Harry ei ollut vain iltakävelyllä, hänellä oli rakastajatar. Ja se oli Tonks, aivan kuten Luna oli kalliisti ostetuissa tiedoissaan väittänyt.

Tyttö arvasi, että päärakennuksessa oli jonkinlainen salainen kattoluukku. Kukaties Tonks oli kätkeytynyt professori Punurmion hämäräperäiseen ennustamisenluokkaan. Tonks liukui alas vesiränniä pitkin notkeasti ja äänettömästi. Cho arvasi, että aurorikoulutuksessa tätäkin puolta oli harjoiteltu. Cho oli hiukan kateellinen Tonksille tämän kissamaisesta vartalosta. Hän saattoi vain kuvitella, miltä sitä tuntui hyväillä, kosketella, painaa itseään vasten. Cho nauroi kitkerästi omaa mustasukkaisuuttaan. Harry petti häntä kissanaisen kanssa.

Cho ei päässyt lähemmäs. Tonks vilahti pihamaan poikki varjona maata vasten ja liukui järven rantaan. Hän meni veteen ja ui Harryn luo kaartuvan saarnipuun varjoon kuin saukko.

Samassa Tylypahkan eräästä sivuovesta tuli ulos joukko ihmisiä. Heillä oli soihdut ja öljylamput käsissään ja he lähtivät etenemään kohti painannetta, jossa Cho tiesi Dudleyn olevan. Hän arvasi, ettei joukkio näkynyt järvelle. Niinpä hän heilautti taikasauvaansa ja mutisi puoliääneen loitsusanat: järvelle singahti valonsäde, joka upposi sihahtaen veteen.

Kaksikko näytti hätääntyvän. Sitten molemmat painuivat veteen ja lähtivät uimaan hyytävässä järvessä rantaa myöten. Maata pitkin ei nimittäin enää ollut mahdollista paeta tulematta ilmi. Cho näki, miten valokulkue saavutti Dudleyn. Poika oli tuhoon tuomittu.

Cho oli kuitenkin jo saanut tarvitsemansa. Dudleyn kiikarointi oli auttanut häntä selvittämään mysteerin ja saamaan selville kylmän totuuden.

Hän lähti vetäytymään päärakennukselle päin. Jotenkin Dudley oli tullut ilmi. Luna tätä tuskin oli kavaltanut. Ehkä uneton McGarmiwa oli nähnyt tämän lyllerryksen ja tullut epäluuloiseksi: ehkä tuolla metsästettiin virtahepoa, jos Dudleya oli sellaiseksi luultu.

Cho pyöritti huomaamattaan hiussuortuvaa sormensa ympärille. Hän mietti kyyneliä nieleksien, mitä tekisi Harryn kanssa. Viha ja ennen kaikkea pettymys, loukkaus, kuristivat häntä niin että oli vaikea hengittää. Ehkä hän antaisi anteeksi. Ehkä Voldemort tappaisi Harryn.

Hän kuuli rannasta pettyneitä huutoja. Dudley oli päässyt pakenemaan! Cho arveli, että poika oli ehkä ottanut Vespan ja lähtenyt jo aiemmin hämärän laskeuduttua, kun oli havainnut hänet linnan muurien vieressä ulkosalla ja tulkinnut velvollisuutensa täytetyksi. Siellä Dudley nyt luultavasti pisteli poskeensa illallista hedelmätorttuineen ja kertoili meheviä tarinoita, joita kukaan ei tosin ottanut todesta. Kaikki nauroivat ja ryystivät mehua päälle. Iso ja typerä poika. Omalla tavallaan tosin varsin kiltti, pöhkö ja kiltti. Cho tiesi sulattaneensa siansilmäisen ihrakasan sydämen, ja ainakin se seikka lämmitti häntä, vaikka samalla hän hiukan sääli poikaparkaa.

Yhtäkkiä hän kuuli takaansa kuivan, käheän äänen: -Vaikeita nämä rakkausjutut, eikö totta, pikku ystävä?
Ääni kuului rehtori Dumbledorelle.
-Minä olen niitä nimittäin nähnyt vuosien varrella. Niin traagillista, niin traagillista!
Cho oli aluksi säikähtänyt. Hän hymähti.
-Älä sano mitään, sanoi vanha rehtori, -minä arvaan kaiken.
Dumbledorella oli kirjailtu aamutakki.
-Luulen, nuori neiti, että Harry ja Tonks ovat jo rannassa. He saavat keuhkokuumeen, mutta se on ehkä vain sopivaa.
-Niinköhän, sai Cho vain sanotuksi.
-En ole filosofi, sanoi Dumbledore, vaikka luen Marcus Aureliusta hyvin mielelläni. Enkä ole runoilija, vaikka Catullus on lempikirjailijoitani. Et kai odota minulta tuomiota? Minä en osaa sanoa, mikä on oikeaa ja mikä väärää rakkautta.
-Etpä tietenkään, sanoi Cho.
-Sen sijaan en pidä siitä, että joku itsekäs pieni hepsankeikka vaarantaa minun salaisen viestinviejäni turvallisuuden ja uhkaa paljastaa tehtävää suorittavan aurorin. Kuulkaapa, jos tieto Tonksin läsnäolosta täällä tänä iltana olisi levinnyt, koko Feeniksin kilta olisi ollut hengenvaarassa.
-Feeniksin mikä?
-Ajatelkaa sitä!

Rehtori köhi viileää yöilmaa römeästi ja jatkoi:
-Voro ja kumppanit sekä Kalkaros, joilla näitte nuo soihdut, lähtivät liikkeelle ilmeisesti tyhjän takia. Luihuisytöt nimittäin tekivät hälytyksen noin puoli tuntia sitten ja väittivät, että joku tirkistelee heitä puskasta. Neiti Parkinsonilla ja hänen kumppaneillaan sattuu nimittäin olemaan kaukoskoopin jäljitysvekotin.
-Minä kielsin Dudleyta...! pääsi Cho´lta.
Rehtori kohotti kulmiaan.
-Parempi niin. Minä sivumennen sanoakseni järjestin hänet turvaan.
-Parempi että meni takaisin sinne Jalostamoonsa, tuhahti Cho, -ei hänestä mitään hyötyä ollut.

Dumbledore hymyili, hiukan sarkastisesti.



IV KASVIHUONE


Dumbledore lähti työhuoneeseensa "juomaan yhden kuuman munatotin" ja jätti Chon viilenevään yöhön. Kuun neljänneksen kohottua taivaalle Kielletystä metsästä Cho saattoi nähdä järven peilityynen hopeapinnan, johon saarnin varjo kuvastui surumielisesti. Cho ajatteli, mitä sen puun juurella tänä iltana oli mahdettu sanoa. Hän arvasi, että Dumbledore pitäisi sittenkin Harrylle puhuttelun, ja ennen kaikkea Tonksille. Mutta varma hän ei ollut. Hän kuuli Voron tulevan kulman takaa ja hiipi pois.

Cho päätyi kasvihuoneelle. Hajamielisesti hän huomasi, että sen ovi ei ollut lukossa, ja käveli sisään kasvien tuoksuun, joka löi makeana, huumaavana vastaan heti oviaukolla. Kuunvalon maitoinen valkeus siivilöityi harmaana hehkuna sisään vinoista tahraisista lasi-ikkunoista. Cho käveli versojen ja kasvatusruukkujen rivien välissä pää täynnä kuvia. Hän oli aina osannut aavistaa pahimman. Silloin ei koskaan joutunut pettymään kehenkään totaalisesti.

Hän istuutui penkille sanomalehtipinon päälle ja tunsi nenässään työtakkien mullanhajun. Samassa hänen oikea kätensä otettiin hellästi kahden suuren, pullean kouran sisään niin kuin pieni lintu nostetaan takaisin lämpöiseen pesään. Turpeat huulet suutelivat hänen kylmettyneitä sormiaan. Cho katsoi pimeään. Samalla penkillä istui kahden huovan sisässä Dudley, jonka kasvoissa oli naarmuja ja vaaleassa hiuspehkossa katajanneulasia.

Cho henkäisi syvään ja antoi kyynelten tulla. Ne vierivät, pomppivat, polttavan kuumina ja suolaisina hänen kalpeita tytönkasvojaan pitkin, poskille, suupielten juonteisiin, leualle, alas kaulaa. Dudley otti hänet kömpelöön syleilyyn, tyttö kiipesi mahtavien reisien ja suunnattoman, muodottoman rintakehän muodostamaan syliin ja kietoi kätensä pojan niskaan. Tämä hengitti syvään hänen hiustensa kiiltoa. Ulkona kasvihuoneen seinustalta kulki Voron lampun valokeila, ja silloin he olivat hiirenhiljaa, kivettyneinä paikalleen.

Dudleyn sormet riisuivat Chon yltä takin ja paidan. Arasti hän hyväili tytön pieniä, kiinteitä rintoja, joiden keskellä nännit alkoivat kosketuksesta kovettua. Cho salaa hymyili pojan kokemattomalle kiihkeydelle mutta tunsi samalla itse veren jyskeen vartalonsa sopukoissa. Hän alkoi ujuttaa Dudleyn yltä tämän teltan kokoista paitaa, sitten hän painoi huulensa tämän saamille naarmuille ja nuoli pojan kasvot puhtaaksi. Cho tunsi kohouman pojan housujen etumuksessa ja liikutteli itseään härnäävästi Dudleyn päällä. Dudleyn käden Cho ohjasi sisään housunkauluksestaan. He puhisivat molemmat innokkaasti ja voihkivat ulos nuorta, kouristavaa himoa, jossa ei ole mitään kaunista tai pyhää, mutta joka tiettyinä hetkinä pimeissä lämpimissä mullantuoksuisissa kasvihuoneissa ottaa kahlintaansa koko universumin.

Dumbledore hörppäsi munatotiaan ja pyöritti päätään. Samasta mukista hörppäsi myös yöpaidassa parvekkeelle hänen taakseen tullut nainen. Dumbledorea nauratti.






**********************************************


Tässä taas tarina, jotkut kun näitä tuntuvat innokkaasti lukevan. Antakaa palautetta, sitä on niin hauskaa saada.




(Halusin antaa Dudleyllekin yhden unohtumattoman kokemuksen. Se on sympaattinen kaveri.)