se taisi olla tässä, vihdoinkin

miehen kanssa ollaan oltu 7 vuotta, meillä on 2,5 vuotias lapsi ja toinen tulossa. Mies lähtee. Toisaalta olen huojentunut, toisaalta apea. Olin kuvitellut että eläisimme tyyliin koko loppuelämämme yhdessä, vaikka ongelmia on ollut. Mies on tosi kaksipuoleinen , hyvä ihminen ja sitten se täysin päinvastainen. Päinvastainen hän on silloin kun hänen vanhempi lapsensa (12-v) on meillä.

Saa raivareita ihan pienistä (esim. jos pyydän lasta laittamaan astiat koneeseen, tai pyydän jos he vaikka voisivat yhdessä siivota jos haluavat auttaa) Mutta ei, tämän lapsen ei todellakaan tarvitse tehdä mitään. En ole lapselle siitä mitään sanonut enkä huutanut, eihän se lapsen vika ole.Mies on aikoinaan mustamaalannut minua lapselle ja sanonut hänelle että jos minä olen siellä niin sitten ei mennä.

Mies meni viimeksi lapsen ollessa täällä liian pitkälle, alkoi puhumaan ystäväni rintavarustuksesta lapsen kuullen ja mietti tosissaan sitä asiaa siinä ääneen ja tämä lapsi oli vieressä . ei ehkä ihan oikea hetki puhua asiasta... kun odotimme esikoista sai asiasta tietää mm. siskoni perhe ensin ja sekö miestä sapetti kun ei hänen vanhempi lapsensa saanut ensimmäisenä tietää ja siitähän ei saanut mitään puhua. Puhuin itse sitten sivu suuni ja mainitsin asiasta ja siitä se lähti. Alkoi lapsen kuullen ladella minusta salaisuuksia joita ei tiedä kuin minä ja mies. Sekosi siis ihan täysin.

Välillä on ollut kausia jolloinka nämä ajat kun hänen vanhempi lapsensa on ollut tmeillä mies on osannut käyttäytyä. Ei häntä silloin meidän yhteinen lapsi kiinnosta tai jos kiinnostaa niin sanelee milloin hän viettää lapsen kanssa aikaa. Vapaa-ajat tekee kaikkea muuta kuin on meidän lapsen kanssa (päivittäin ehkä n. 1/2 tuntia viettää aikaa lapsen kanssa ja viikonloppusin ei juuri koskaan, ei ole tainnut viedä tätä lasta ikinä edes ulkoilemaan !)silloin on valmis jos vaan on kotona vanhemman lapsen kanssa kun hän on meillä, silloin riittää aikaa. Liekoö sitten kasvanut siihen viikonloppuisä-elämäntapaan jota elänyt 11 vuotta tämän vanhemman lapsen kanssa (erosivat kun lapsi oli 1-vuotias)

sitten kun olemme kolmestaan ei ole mitään konflikteja, paitsi jos kyselen vanhemmasta lapsesta asioita jotka hän jostain syystä ottaa itseensä (esim. miksei hän leiki kavereitteni lasten kanssa ollenkaan) se on POKS ja raivarit mieheltä.

Tätä toista lasta hän haukkui vahingoksi, tosi hyvällä pohjalla, uhkailee minua että vie lapsen minulta pois ja haukkuu minut hulluksi. On hän käynyt kiinnikin minuun mutta ei niin pahasti että olisin joutunut lääkäriin menemään, eikä niin useinkaan mutta .....

olen sanonut miehelle n, vuosi sitten että haluan yksinhuoltajuuden, raivostui ja sanoi että turha toivo. Olin silloin itse eroamassa miehestä mutta taas sitten kaikki kääntyi hyvin ja mies oli tosi tyyni ja rauhallinen tilanteessa kun tilanteessa. Sekottaa kyllä naisen päätä, kaippa me ollaan niin hölmöjä että luodaan jotain pilvilinnoja.

no, nyt en ole kommentoinut millään lailla miehen kommentteihin ja kiikuttaa mulle lappuja nenän eteen jossa lukee että perheneuvolasta soittavat minulle jotta päästää sopimaan asioista. eikö voi suoraan päin naamaa sanoa ? soittakoon, on minulla niille asiaa. Perusteet ei vaan taida riittää yksinhuoltajuuteen kummankin lapsen osalta, tämän 2,5 v ja tämän joka on vielä masussa. Lisäksi haluan valvotut tapaamiset kun lapsi on vielä niin pieni ja en ehkä ihan luota että miehellä hermot kestää edes nukuttamista. Aika lahjakkaasti on karjunut tuolla 2,5 vuotiaalle kun on vienyt joskus nukkumaan ja lapsi ei ihan heti nukahda.

Miehellä on sinänsä pinna aika lyhyt vaikka tosi rauhalliselta kaverilta vaikuttaa ja antaa sellaisen kuvan ja miellyttävän kuvan. On iskenyt minun kaveriakin niin että on saanut tikit naamaansa.
Miten , löytyykö vastaavia tapauksia ?