Mihin diagnoosi vaikuttaa (apua!)

"Eli mitkä ammatit/koulutukset ovat poissuljettuja jos on bipo 2 diagnoosi asetettu?"

Ei mitkään lääketieteellisessä mielessä. Poliittisessa mielessä erilaiset psykiatriset/pseudotieteelliset "diagnoosit" voivat sulkea jotian portteja, mutta kannattaa harkita jättää kertomatta "diagnooseista". Ainoa mikä voi estää työskentelyn jollain aloilla on, jos käytät psykoaktiivisia aineita, esim. psyykenlääkkeitä.

Psykoterapautiksi ei taida päästä jos on bipo-diagnoosi, mutta en sitten tiedä että onko sillä vanhalla diagnoosilla mitään väliä, kun osana koulutusta joutuu käymään vuosien ajan itse psykoterapiassa ja sen aikana se sairaus (jos sitä oikeasti on) tulee kyllä ilmi.

Täälläkin näkyy olevan nää psykiatriaa ja lääkkeitä vastustavat hörhöt vauhdissa. Kaksisuuntainen mielialahäiriö todellakin vaikeuttaa suuresti pärjäämistä monissa ammateissa. Ei kannata suunnata työhön, johon kuuluu vuorotyö (esim. hoitajat), suuri vastuu (poliisi, lääkäri), kova henkinen paine (pappi, yksityisyrittäjä, psykoterapeutti) jne. Yrität lopulta huijata itseäsi ja voit joutua turhaan ennenaikaiselle eläkkeelle, jos asetat riman liian korkealle. Jos koulutus on suoritettu ennen diagnoosin tekoa, niin voihan sitä sitten yrittää jatkaa työssään. Kannattaa miettiä tietysti ensin, minkälainen työ kiinnostaa ja poissulkea vaihtoehtoja sitten suositusten mukaan. En suosittele "hyvinvointialaa" tai "yksityisen perhekodin pitämistä". Toisen hyvinvoinnista huolehtiminen ei vaan lopulta toimi, jos omia murheita on liikaa.

25 vuotta sairastaneena kantapään kautta opittuna: työn pitää olla mahdollisimman tasaista.

Säännölliset työajat (ei missään tapauksessa vuorotyötä, ja yötyö on ihan ehdoton ei-ei!). Ei stressiä, ei mielellään isoa vastuuta mistään. Ei sellaista työtä, jossa ei ole varamiestä lomien ja saikkujen aikana. Ei sellaista työtä, missä on alttiina toisten ihmisten (asiakkaiden) mielenilmauksille.

Vastuuta ja haasteita toki voi olla, mutta aikataulujen on oltava riittävän väljät, ettei homma kaadu stressin puolelle.

Höpö höpö nyt hei. Älkää hyvät ihmiset kertoko nuorelle ihmiselle, että diagnoosi paperilla vaikuttaa siihen, mitä työtä hän kykenee tekemään!

Harmittaa1, minä olen bipolaarinen 24-vuotias, joka toimii psykiatrisella suljetulla osastolla vuorotyössä hoitajana. Minä ainakin pystyn siihen - joskus tuntuu jopa, että se pitää minut järjissäni.

Työ on raskasta, kohtaan päivittäin hyvin sairaita, itsemurhahakuisia, harhaisia, sekavia potilaita, joilla ei ole juuri kuntoutumisen mahdollisuuksia. Myös vuorotyö vaatii veronsa ja ajoittain iltavuorosta aamuvuoroon vaihtojen aiheuttama univaje saa mielialani aaltoilemaan. Yövuoroista olen kieltäytynyt, koska tiedän niiden vaikeuttavan oireitani. Yöt ovat nukkumista varten :)

Mutta älä ajattele, että jokin on poissuljettua, mahdotonta tai muuten vain kiellettyä, koska sinulla on kaksisuuntaisen diagnoosi. Vain sinä itse tiedät, mihin pystyt. Herrajestas, jos jalaton mies pystyy kiipeämään Mt Everestille ( http://www.ts.fi/viihde/1074121088/Jalaton mies kiipesi Mount Everestille ), niin ei se bipodiagnoosi saa estää sinua tavoittelemasta haaveitasi.

Tsemppiä, aurinkoa ja rakkautta elämääsi. Sinä itse tunnet itsesi parhaiten.

Ei kai mikään työ ole bipolta kieletty, itse varmasti tiedät rajasi/rajoitteesi, olitpa saanut diagnoosin tai ei.

Ikävä kyllä useaa ihmistä (näilläkin foorumeilla) ohjaa omat (ennakko)asenteet, kokemukset, kuulopuheet tai olettamukset.

Eivät kaikki bipo II diagnoosin saaneet ole samasta muotista valettuja, ei kaikilla meillä ole oireena samanlaista elämänhallinnan menetystä.

Henkilökohtaisella tasolla bipo voi vaikuttaa ihan kaikkeen, pelkkä diagnoosi sen sijaan estää vain tuon jo tässäkin ketjussa mainitun psykoterapeutin uran (sillä sen vaatimuksena on normi mielenterveys). Toki myös osa muistakin psykologian työtehtävistä jotka tapahtuvat potias-hoitosuhteessa voivat olla kiellettyjä, mutta ainakin psykologiksi taitaa päästä vaikka bipo diagnoosi jostain nuoruusvuosilta olisikin olemassa.

Mt-ongelmat eivät kuitenkaan ole mikään esim. värisokeuteen verrattavissa oleva ongelma joka estäisi suoraan johonkin tiettyyn ammattiin pääsemisen. Se taas on sitten asia erikseen että kannattaako bipon omaavan henkilön hakeutua esim. raskaaseen kolmivuorotyöhön missä joutuu vastuuseen muista ihmisistä. Se on sitten ihmisestä itsestä kiinni, ei niinkään siitä minkä diagnoosin on sattunut saamaan.

Kiitos kaikista kommenteista! Varsinkin kannustavista.

Lähinnä tuo kiinnosti mikä on oikeasti kiellettyä, ei niinkään henkilökohtaiset mielipiteet sen suhteen mitä minun pitäisi tulevaisuudellani tehdä.

Enitenhän minua Kasu, kalvaa juuri se etten ole varma onko diagnoosini edes oikea. Jep, olin vähän villi parikymppisenä ja kykenemätön esimerkiksi taloudenhoitoon ja säännöllisiin rutiineihin. Ja oli kiva bilettää! Sotkin asiani (pienessä mittakaavassa, mutta olennaista oli että se häiritsi minua itseäni). Mutta halusin muutosta ja lähdin hakemaan sitä mt-puolelta, saamatta mitään muuta kuin diagnoosin ja reseptilääkkeitä.

Sittemmin vuosien saatossa koen aikuistuneeni ja ymmärtäneeni elämän realiteetit ja riittävän määrän perustaitoja - eikä minulla ole ollut nousukiitoa tai jyrkkiä alamäkiä, vaan tavallista elämää ja tuntuu että olen löytänyt oman paikkani maailmassa. Valitettavasti en voi olla kotona lasten kanssa ikuisesti, ja haaveilen alanvaihdosta ja opiskelusta, joka nosti siis alkuperäisen kysymyksen mieleeni :) Mutta kiva tietää että rajoituksia ei loppupeleissä ole niin kovin paljon!

Ja kiitos psyk lh todella ihanasta kommentistasi :) Ei harmita enää!

Ei bibo estä kuin korkeintaan joitain psykologian/psykiatrian alan työtehtäviin pääsemisen. Muissa töissä se on sitten hakijan itsensä päätettävissä missämäärin oma sairaus vaikuttaa työn tekemiseen ja sen saamiseen.

Oman lähipiirini kokemusten perusteella uskon että aniharva bipo kykenee pitkäjänteiseen urakehitykseen, sillä sairasjaksot vaikeuttavat uran normaalia kehitystä, mutta eihän se bipo kaikilla ihan samoin toimi työelämässä. Osa kykenee depressiosta huolimatta antamaan sen 100% töissä vaikka muu elämä olisikin kaaoksessa.

Hei

Lääkärit/psykologit, jotka näkevät paljon potilaita osaavat kertoa sinulle esimerkkejä, ehkä auttaakin sinua. Eläkeläisiltä saa erikuvan asiasta.

Stressiä tulee monelta elämän osa-alueelta, eikä elämässä voi välttää. Mutta työ on vain yksi stressin lähde, joka laukaisee jaksoja. Jos on psykoottinen taudinkuva on rajoja laitettava itselle enemmän. Jokainen on erilainen, turvaverkkoineen ym. Itse kärvistelen vaativissa asiantuntijatehtävissä, 7% olen ollut saikulla viimeisten 20 vuoden aikana, paskoja bipo2 masennuksia(ei psyk.). Nyt minusta tuntuu, että ikääntyminen tuntuu ja ehkö muistin ja kognitioiden heikkeneminen. Työ vaikeutuu. Mutta kai se ei ole patologista.

tsemppiä

p.s. Psykoottista hypomaniaa ei ole olemassa

Oikeassa elämässä se on kyllä sellainen sairaus että se sulkee aika monta porttiakin. Ei se diagnoosi itsessään mutta se sairaus on este. Olen itse psykoottinen Bipo1:nen ja elämä on kyllä niin sekaisin yli puolet vuodesta että ei monesta ammatista tulisi yhtään mitään.

Siihen vielä kun lisätään vastuullisen henkilön moraali joka ei-maanisena ajattelee toisten hyvinvointia niin eihän sitä silloin edes lähde minnekkään sekoilemaan.
niinkuin saikku sanoi - rajat on laitettava itselleen, lääkäri ei tee sitä.

Voin vaan ajatella miltä työtovereista tuntuu kun yhtäkkiä on poissa 6kk masennuksen takia... joka toinen vuosi, puhumattakaan maniasta.

Mitkään eivät ole poissuljettuja. Mielisairaudet ovat sairauksia ainoastaan kielikuvallisessa merkityksessä, joten sellainen ei vaikuta työkykyyn tai mihinkään muuhunkaan elämässä. Psykiatrinen merkintä kylläkin voi vaikuttaa työnsaantiin sekä muihin mahdollisuuksiin yhteiskunnassa.

Niin sanottu SORA-laki säädettiin sen jälkeen, kun insuliinimurhia toteuttanut hoitaja jäi kiinni rikoksistaan. Kyseisen mediassa nousseen moraalipaniikin johdosta säädetty laki tuskin karsii hänen kaltaisiaan ihmisiä pois hoitoalalta, koska hänen kaltaise ihmiset eivät käytännössä koskaan hanki minkäänlaista diagnoosia. Siinä kuitenkin luetellaan ammatteja, joissa rajoitetaan tietyn diagnoosin omaavien ihmisten pääsyä tietyille aloille. Käytännössä on ihan ihmisestä itsestään kiinni, kertooko hän diagnooseistaan hakiessaan aloille ja on erittäin helppoa suorittaa ammatti ilman, että kukaan kyselee mitään. On myös usein mahdollista valehdella työterveyshuollossa diagnooseistaan jäämättä koskaan kiinni, koska potilaalla on oikeus rajoittaa pääsyä terveystietoihinsa. Näinhän monet tekevätkin.

Muutenkin laki on tulkinnanvarainen, koska on perusoikeus, että ihminen saa valita ammattinsa vapaasti eikä tälle vapaudelle saa asettaa kohtuuttomia esteitä. Tämän vuoksi ammattiin pääsyyn liittyy aina harkintaa ja esimerkiksi voit hankkia erikoislääkäriltä lausunnon, että olet kykenevä hakemaasi työhön. Hän todennäköisesti sen antaa, jos sinulla ei tosiaan ole ollut vuosikausiin minkäänlaisia ongelmia ja olet tunnollisesti "hoitanut" sairauttasi ja tarkkaillut tunnontarkasti sairauden palaamista. Asiaa kannattaa kysyä lääkäriltä, eikä Suomi24-palstalta. Hänellä on valtaa tulkita, oletko sopiva työhön vai et. Meillä ei ole. Mutta periaatteessa kaksisuuntainen mielialahäiriö voi estää tietyt ammatinvalinnat, jos oikein tarkkoja ollaan.

Muuten mistä nämä valtavan suuret määrät psykiatrisia diagnooseja oikein johtuu? Siis tämä ei ole enää todellista, että niin moni saa sairausdiagnoosin. Oletteko miettineet asiaa?

Tietenkin ihmisiä on maailmassa monin verroin enemmän kuin esimerkiksi 50 vuotta takaperin. Ihmisten lukumäärän myötä sairauksienkin määrä lisääntyy, mutta miksi? Suhteet pysyvät. Mutta,....ja mutta ,...ajateltavaa! Maailma kokonaisuudessaan on muuttunut sangen paljon. Kaupallisuus on markkinatalouden kasvaessa melkein huippuunsa lisääntynyt valtavasti. Ihmiset ajattelevat rahaa, lisää rahaa ja mistä MINÄ saan lisää tuohta tililleni ja lompakkooni. Lääketehtaat ovat PÖRSSISSÄ ja kilpailevat siellä asemastaan, kuka saa enemmän myytyä on parempi kuin tuoinen ja se joka myy parhaalla tuloksella, saa lääkäreitä kannattamaan itseään. Ekonomiaahan tämä on.

Kuka siis on lääkkeen myyjä ja kuka ostaja? Suuri kysymys tämän päivän kilpailutaloudessa, markkinataloudessa. Potilaat ovat ostajia eli lääkäreiden asiakkaat. Lääkäri siis myy potilaalle lääkkeen eli antaa potilaalle ostoluvan apteekkiin. Mitä enemmän näitä ostolupia lääkäri jakaa asiakkailleen sen suuremman voiton hän itse saa.

Muistettava myöskin niin harva lääkärin asiakas kyseenalaistaa reseptiään. Harva ajattelee itse asioita. Mistä tämä johtuu? Johtuu siitä, että lääkäreillä on kautta aikain ollut auktoriteettiasema potilaaseen nähden. ( tämän voi ajatella niinkin, että asiakas on tottunut tekemään juuri niin kuin tohtori sanoo, koska se on ainoa oikea vaihtoehto auktoriteetin edessä. raakana esimerkkinä otan diktatuurivaltion, jossa yksi auktoriteetti määrää kaiken ja kansa tekee niinkuin sanotaan muutamia kapinoitsijoita lukuunottamatta. )

Kannattaa kyseenalaistaa asioita ja miettiä, mikä muu voisi olla vialla elimistössä kuin pääkopassa olevat aivot. Nythän on niin, että jopa stressitila saa aikaan hormonimuutoksia, univaikeuksia, syömishäiriöitä, mielialanvaihteluita, masennusta, uupumusta, sekopäistä oloa. Yhteiskunta nimittäin on niin hektinen ettei täällä ole aikaa muuhun kuin työntekoon, juoksemiseen aamusta iltaan pienen palkan eteen, josta verottaja kurittaa vielä suurella potilla. Ihmiset eivät ehdi pysähtymään ja miettimään tykönään, siksi on helpompi jatkaa juoksua suoraan psykiatrin pakeille ja vastaanottaa auliisti jokin psykiatrinen diagnoosi, sillä sellaisen saa, kun psykiatrin ovesta sisälle astuu.

Monille käy niin, ettäensimmäisen kerran elämässä kovan stressin takia lääkärille marssineet saavat jopa kaksisuuntaisen sairauden leiman otsaansa. Tämä sairaus luokitellaan skitsofrenian kanssa vakava-asteiseksi mielisairaudeksi. Niin skitsofrenia kuin kaksisuuntainenkin mielisairaus ovat aiemmin olleet harvinaisia. Nyt ihmisten lukumäärän ja sairauksien suhde on muuttunut vääräksi. Suhde kertoo, niin näitä tapauksia löytyy aivan liian paljon ja missä on syy? Todellisia tapauksia ei ole niin paljon, mitä lääkitään.

Lääkkeitä pyritään myymään mahdollisimman paljon. Tulee myös huomioida psyykenlääkkeiden kohdalla asia, että nämä kaksi vakava-asteista mielen sairautta tulee Kelan mukaan enemmän korvattaviksi, koska ne eivät yleensä ole toisten aiheuttamia, vaan ihmisen omien aivojen toimintahäiriö. Lääkkeitä määrätään korjaamaan elimistössä oleva fyysinen epätasapaino, mitään henkistä ulkoapäin olevaa aiheuttajaa ei ole olemassa.

Nyt kuitenkaan mistään et saa sen enempää korvauksia lääkkeillesi sairausperustein eli tarkoittaa ettei sinulla oikeasti voi olla mitään niin vakavaa sairautta, mistä puhutaan.

Tiedätkö, kaksisuuntaisia on niin paljon ettei edes sellaista virallisesti tuoda esille, koska ihmiset älähtäisivät ja kysyisivät, missä tässä oikein mennään. No samapa tuo jos joku sitten tuhlaa rahojaan lääkkeisiin loppuikänsä. Kaksisuuntaisen lääkkeet ovat kalliita ja uusia valmisteita tulee kaiken aikaa, joilla lääketehtaat sitten saavat lisää tuohta myymällä niitä aina kalliimmalla kuin vanhempia tuotteita, jotka monesti ovat samanarvoisia vaikutustavoiltaan.

Vielä niin kemiallisia yhdisteitä ei voi loputtomiin olla, vaan kaikki alkuaineet kuten Litium ovat olleet satoja vuosia. Lääketehtaiden konstit saada jymäytää ihmisiä, herkkäuskoisia sellaisia, on kertoa julkisuudessa upeista uusista, mutta kalliimmista lääkkeistä. Ja vielä niin että ne olisivat parempia.

Ei mitään mutta jatkoja ja rahantuhlaamisiin sinne.

Ap kyselee miten diagnoosi vaikuttaa elämään. Se ei vaikuta enempää kuin mitä sen antaa vaikuttaa. Diagnoosi ei ole sinä, vaan sinulla on diagnoosi.
Eli sinä itse muokkaat elämäsi, ei se diagnoosi.
Ihmisillä on nykyään monilla erilaisia diagnooseja ja silti pärjäävät elämässään ihan hyvin, toiset enemmän paremmin, toiset hieman vähemmän.

Kokemuksesta on aina myös hyötyä, etenkin juuri kun ap kirjoittaa haaveistaan perhekodin perustamisesta tai muuten hoitotyöstä. Se on sitä kokemusasiantuntemista kun on itselläkin kokemusta mielen häiriöistä.

Ja kannattaa tehdä sitä mitä haluaa, ei kannata elää sillä tavalla että miettii jatkuvasti että kun mulla nyt on tää "vika" niin tuleekohan tästä tai tuosta jutusta mitään. Yleensä silloin ei kovin hyvin onnistu jos mieltä häiritsee tuollainen epäilys omaa itseä kohtaan.

Kannattaa kuunnella omia voimavarojaan ja elää ja tehdä sen mihin omat rahkeet riittävät, liikaakaan ei ole hyvä yrittää.

Aloittajalle tsemppiä mitä ikinä päättääkään alkaa tehdä!