Kari Häkämies: Erään yhtiön murha

Muitten pätkähommiensa ohessa K Häkämies on kokeilllut myös dekkarin tekemistä. Nyt ilmestynyt on neljäs kirja KRP:n ylikomisario Söderin ja kollegoiden seikkailuista.
Ajankohtainen Häksy on aina ollut, niin nytkin. Suuressa roolissa on puhelinyhtiö Roccum, Suomen teollisuuden lippulaiva. Josta valtio omistaa suuren osan. Ulkomailta palkattu pääjohtaja saa aamulenkillään kuulan kalloonsa heti kun on ilmoittanut tulevista irtisanomisista. Siinäpä Söderillä purtavaa ja tapahtuneen korkean tason vuoksi myös Supon kynnet iskevät tutkintaan. Toki apuna on vanhan liiton ylikonsta Joronen, yrmeä persuvaltuutettu, mutta sinnikäs tutkija. Tosin välillä lain koukeroita oikoen hommiaan tekevä.
Huonosti käy myös seuraavan Roccumin pomon, joka vt-toimarina pyörittää taloa. Henki lähtee hänestäkin. Roccumin ympärille murhat ja niiden oheisrikokset, kuten kiristys, kietoutuvat. Yhtiön talous on kiikunkaakun ja amerikkalainen suurfirma haluaisi ostaa parhaan osan. Liittyvätkö murhat tähän bisneskuvioon pähkäilee Söder tutkintahuoneen fläppitauluja tuijottaessaan.
Kummalta kerronnallisesti tuntuu, kun poliisit vierailevat vain kerran Roccumin päämajassa ja silloinkin ylen lyhyesti.
Toisessa pääroolissa on nuori (nais)valtionvarainministeri, sinkku ja samalla puoluejohtaja. Ei ihan näköispainos tosiolevaisesta, mutta liki liippaa. Valtion omistajaohjailuministeriksi Häksy on sijoittanut vasemmistoliiton ay-jyrän, alunperin suomussalmelaisen metsurin. Kielitaitoa ei ole, avustajat luulevat pyörittävänsä ukkoa miten vain vaan tämä onkin kova luu. Äkkinäinen mielenmuutos Roccumin parhaan osan myynnistä ei perustu liiketoiminnalliseen ideaan eikä oman vaalipiirin työllistymiseen vaan ketkujen kavaliin konsteihin.
Uutterasti Häkämies avaa valtionhallinnon toimintaa, kun kokemusta on hälle kertynyt siitäkin hommasta. Suuren osan tekstistä viekin muutaman ydinministerin ja heidän lähipiirinsä, valtiosihteerien ja avustajen suhteiden pyörittäminen. Kuka tiesi mitä, kertoi kelle ja kuka vuoti minnekin. Ja mikä juonittelu on minkin päätöksen takana.
Kertojana Häkämies ei ole aivan huono. Maneerit vaan painaa päälle. Kotkaan on pakko liittää jotakin vaikka aasinsilloin. Liki kaikki tutkintaan liittyvä keskustelu vaatii ravintolan, joita Häksy esittelee ilmeisellä asiantuntemuksella. Ruokareseptejä hän ei kuitenkaan jaa, onneksi. Pientä eetosta ja paatosta politiikan arjesta hän tunkee mukaan vaikkei se tarinaa eteenpäin kannakaan. Jotennii tuntuu, jotta edellinen, Poliittinen ruumis, oli kirjana sujuvampi. Iskevämmin replikoitu, muistelen. Oliko sitä kirjoittaessa lepposampi duuni?
Suomalaisen kustannustoiminnan nykysynti, huolimattomuus, paistaa tästäkin läpi. Ei oikolueta, ei kustannustoimiteta eikä valistunut latoja korjaa ilmiselviä mokia. Esimerkiksi tässä toisen tapetun koira on ensin cockerspanieli, mutta vaihtuu sitten yhtäkkiä iäkkääksi mäyräkoiraksi. Anteeksiantamatonta! Sen rinnalla on pientä kun Mondeo vaihtuu Corollaksi parin sivun päässä.
Häkämiehen ei kannata vaihtaa kuukausipalkkaisesta avi-pomosta päätoimiseksi kirjoittajaksi. Ainakaan tällä näytöllä.