tätäkö se on?

Onko paikkakunnalla surutyöryhmä, kannattaa mennä mukaan, se on auttanut monia.
Iloitse hyvästä mitä teillä oli, anna surun tehdä työtään.Aika parantaa.
Se nyt vaan on niin, että suru on surtava.

Otan osaa suruusi.
Tiedän tunteen, kuinka vaikeaa on sopeutua normaaliin elämään pitkän omaishoitajuuden jälkeen.
Minulla on kolme vuotta aikaa kun hoitaminen loppui, ei siitä näy pääsevän.

Toivon todella sinulle voimia uudessa tilanteessasi, mitäpä muuta voisinkaan, koska voimia toivoisin itsellenikin, sillä vaikka olen jo n. 8 kk "harjoitellut" leskenä olemista vaimoni poismenon jälkeen, tuntuu elämäni olevan edelleen paljolti "suuntaa ja tarkoitusta" vailla.
"Erosimme" käsi kädessä kotonamme yli 10 vuoden hoitajuuden jälkeen hänen rauhallisesti nukkuessa pois.
Myös minä vieläkin kertaan mielessäni hoitovuosiani lukemalla (välillä paussia pitäen ja uskallusta keräten) "hoituripäiväkirjoja" ja skannaamalla niistä "tiivistelmää" tietokoneelle. Homma valmistunee parissa kuukaudessa.
Olen ajatellut, että nuo etupäässä surun täyttämät "hoituripäivät" pitää käydä läpi ja henkisesti "arkistoida", jotta voisin niihin halutessani palata, mutta muuten olla (toivottavasti) niitä päivittäin mietimättä.
Suru ja ikävä hänen poismenostaan tietty hiljalleen vaimenee, mutta säälin tunne hänen kohtalostaan (n. 8 vuotta käytännössä puhe- ja liikuntakyvyttömänä, onneksi kuitenkin? sai olla kotona!) ei katoa koskaan.
Vaikeinta itselleni on ollut ja on edelleen se, että olen yksin joutunut kantamaan suruni pystymättä kenellekään "purkautumaan". Toivottavasti sinulla on henkilö, jonka kanssa voit suruasi/ahdistustasi jakaa!
Valokuvista olen kyllä usein katsellut hetkiä onnellisemmista ajoistamme ja hänen iloisesti hymyilevän syntymäpäiväkuvansa laittanut tietsikan avausnäyttöön.
Surusi keskellä toivon, että saat hiljalleen voimia miettiä, mitä haluaisit tehdä omalla loppuelämälläsi ja saisit posiiivisen syyn/tarpeen olemisellesi.

on minulla ihmisiä joille kipuani kerron,mutta tuntuu kuin sitä ei edes läheisikään ymmärrä täysin.Yksin se on surtava,kyyneleeet helpottaa.Valokuvatkin tekee kipeää kun en voi koskea häneen,vain muistoissani.Ne hoituripäivät olivat monesti raskaita mutta tuhat kertaa raskaampi on tämä ikävä.On todella kuin vaeltaisin päämäärättä oudossa maassa,kaupossa kuljeskelen etsimättä mitään ja monesti tulen tyhjän kassin kanssa pois.

Kiitos lohdullisista sanoista sulle ex-omaishoituri.Samat ovat tunteet minullakin,Ei kukaan osaa asettua asemaan kellä on puoliso vielä elossa vaikka olisi sairaskin.On se niin repivää ikävää rakkaan pois meno,se ikävä tulee kuin aaltoina.Luin Soili Poijulan kirja surutyö.Siinä kuvataan hyvin ikävää.Silloin kun ikävä tulee niin itken,itken.Kun vain tulisi niin ymmärtävä ihminen että voisin itkeä hänen olkapäätään vasten kaiken ikäväni.Ei vain voi kaikkien kanssa itkeä,ei monikaan osaa asettua siihen tuskaan mikä surijalla on,enkä halua ruikuttaa koko ajan tuskaani.Muistot on kalliita miten hän katseli silmiin syöttäessäni häntä vuoteeseen.Rakkauteni oli suurinta hänen sairautensa aikana vaikka väsyinhän minä monesti ja tuli sanottuakin ehkä liikaa mutta hän ymmärsi ja sanoi eiole ihmekään että väsyt.Onhan meillä vielä rakkaamme vaikka hän makaa poissa tuskista,poissa maan vaivoista.Olen jostain lukenut mietlmän: Köyhin elämä on se joka ei ole kokenut rakkautta eikä tuskaa!

Hei ja kiitos kiittämisestä "leski". Etsin netistä tietoa mainitsemastasi Surutyö kirjasta ja löysin mm. seur. mainintoja:
- Surutyön tarkoitus on muuttaa kiintymysside mahdollisuudesta olla joka päivä yhdessä, elää arkea yhdessä, mielikuvien tasolla olevaksi suhteeksi. Muistelemisen ja puhumisen kautta muistikuvat kuolleesta ihmisestä vahvistuvat ja oikeastaan se tuska vähitellen lievittyy. Enää ei olekaan kaipausta niin voimakkaasti toisen ihmisen läsnäoloon, koska se ihminen onkin mielessä mukana, Soili Poijula sanoo.
Sekä surun isehoito-oppaasta:
Suru pitää muistaa purkaa puhumalla. Jos sureva välttää surusta puhumista, ruumis ilmaisee tunteet. Siksi surussa tarvitaan jatkuvasti käytettävissä olevaa tukea.

Noin ammatti-ihminenkin näkee vaikeana kokemamme asian, puhumisen puutteen, merkittävänä ongelmana surun lievittämisessä.
Mutta, mutta...mahtaako Poijula antaa kirjassaan ohjeita miten ja missä tuota elintärkeää puhumista voisi hyödyttävästi harrastaa? Mistä voisi löytää oikeanlaisen (empaattinen) "kohdehenkilön/-yleisön, joka kykenisi riittävästi samaistumaan suruun sekä antamaan lohtua ja toivoa tuleville päiville?
Olen käynyt useita kertoja "keskustelupiirissä", jossa hiljattain puolisonsa menettäneet (eläkeikäiset) henkilöt ovat voineet ammatti-ihmisen johdolla purkaa tuntojaan sekä kuulla muiden murheita ja yrittää löytää toisilleen lohdun ja rohkaisun sanoja. Uskalluksen puute (ujous) on luonnollisesti osittain rajoittanut "avautumisia" ja esitettyjen tunteiden käsittelyt ovat jääneet usein kovin pintapuolisiksi ja siten aika epätyydyttäviksi semminkin kun ennakko toiveeni tilaisuuksista olivat aika korkealla.
Usein iltaisin vuoteessa koetan muistella joitakin "vanhoja hyviä aikoja", mutta kovin usein ajatukset lipsahtavat liian lähimenneisyyteen ja nykytilaan. Läheisen kuolema on aivan liian ehdoton ja lopullinen.
Näistä huolimatta: toivotaan, toivotaan, aikaa parempaa.

On se kumma että minulla lipsahtavat ajatukset aina siihen rakkaani vuoteen viereen,vaikka meillä oli onnelliset vuosikymmenet takana.Kävin läpi lääkärien ja sairaaloiden diaknoosit ja niitä on tosi paljon.Ajatukset ovat vain monesti siinä kun hoidin rakastani kuin pientä lasta,syötin,vaihdoin vaipat ja monesti puhuinkin kuin lapselle puhutaan.Tiedän.hänellä oli aika lähteä mutta silti vaikka järki sanoo näin niin tunteet puhuu aivan muuta.

En vielä leski,mutta taas toi omanelämän hautaaminen sukuhautaan,ei auta syrutyössä pätkääkään.
Kerron taustoja ja ihan omana itsenäni.
Aviomieheni numero yksi,jolle olin neitsyt 19vuotiaana petti jo kahden kuukauden kuluttua.
Kolme mukulaa tein ja meitä oli tiineenä samanaikaisesti pari
muijaa,minä synnytin pojan 24.4 ja tämä toinen 17.5 joten tämän orhin siemennys oli kunnossa.
Kaikki mahdolliset sukupuolitaudit tämä siitosori toi kotiin,joten seuraavan miehen valitsin,oltuani yksinhuoltaja yli kymmenen vuotta,perusteilla,niin vanha jottei kykene vieraisiin.

Hän oli leski kymmenen vuotta minua vanhenpi, sairalloinen mustasukkaisuus teki elämästä täyden helvetin,kunnes Altzheimer nosti ensimmäisen vaimon numero ykköseksi ja nyt hän olettaa,että olenkin se Lilja Unelma.
Olen taas päässyt hänen rakkaakseen.

Akupunktiolekurilta kysyin,voinko alkaa elämään omaa elämääni ja jopa tanssahdella,niin hän antoi luvan,joten saanko luvan kaikki miespuoliset

On niitä miehiäkin joka lähtöön.Itse sain ihanan,uskollisen ja kiltin puolison. Siksi kai tamä ikävä on nyt niin lohdutonta joka kaatuu kuin aaltoina päälleni.Kuinka paljon voi ihminen itkeä ja mistä ne kyyneleet tulee yhä uudestaan?Minusta se on turhaa puhetta että luopumiseen voi valmistautua,niin puhuin minäkin mutta tässa on tulos.Kenenkään ei pitäisi sanoa että kuolis puoliso pois niin olisin vapaa.Mitä on vapaus,tämä suru ja ikäväkö?

Isä sairastui 2007, äidin kanssa hoidettiin 3 vuotta. loppu aika sairaalassa.

Kun äiti soitti että isä nukkui pois, sitä ennen pikkulintu kopautti ikkunaan. Tiesin että nyt isä on vapaa sairaudestaan. Aina kun näin talvellakin näkee pikkulintuja tietää että isä saa olla vapaa.

Äidille ja minulle se oli kova aikaa, muut läheiset ei paljoa välittäneet.

Kolmen vuoden työ tuntui valuneen hukkaan.

Jäin silloin kotiin äidin seuraksi hänen pyynnöstään ja nyt olen äidin omaishoitaja. Onneksi pystyn hoitamaan vähät työni tietokoneella.

Äidin kunto on kohtalainen, koti hommat hoidan ja autan päivän toimissa.

Hoitovastuu siirtyy.

Kaikille voimia!