Yksi tarina isyydestä

Moro! oon tällänen 49-vuotias äijä. Mulla on 19-vuotias tytär ja 2-vuotias poika ja 41-vuotias vaimo. En tiedä miten paljon tällä palstalla todellisuudessa käy miehiä, mutta ajattelin ajankulukseni kertoa nyt oman tarinani isyydestä... Saa kommentoida ja kysyä jos on jotain kysyttävää! välillä käyn lukasee aina tätä palstaa ja vastailen sitten kommentteihin. :)

Ensimmäisen kerran musta tuli isä v. 1995 kun tyttäreni syntyi. Olin silloin 30-vuotias, samoin silloinen vaimoni ja joka on ensimmäisen lapseni äiti. Tapasin kyseisen naisen 27-vuotiaana yhdessä Tamperelaisessa baarissa, jossa hän toimi sillon tarjoilijana ja itse olin poikien kanssa reissussa. Itse asuin tuolloin vielä Pohjois-Karjalassa ja aika pian ensitapaamisen jälkeen alettiin seurustelemaan, 6kk seurustelun jälkeen nainen sanoi itsensä silloisesta työpaikasta irti ja muutti minun luokse asumaan ja rupesi lorvimaan mun rahoilla. Mä työskentelin ja työskentelen edelleenkin rekkakuskina. 28-vuotiaina menimme naimisiin. 29-vuotiaana hän alkoi odottamaan esikoistamme, ainutta lastamme, jonka saimme sitten 30-vuotiaina jolloin meistä tuli ensimmäisen kerran vanhempia. Meidän ongelmat alkoi jo sillon kun muutettiin avoliittoon, mutta en vain tajunnut lähteä jo silloin naisesta erilleen ja rakastin häntä liikaa ja jos olisin lähtenyt, niin eihän meillä olisi nyt meidän ihanaa tytärtä... joten loppujen lopuksi, ihan hyvä että sekin mutka tuli käytyä lävitse. Mutta riideltiin usein aina ja kaikenlisäksi vielä aina niistä samoista asioista ja mun nainen oli aina vähän henkisesti sairas ollu, hän sairasti kaksisuuntaistamielialahäiriötä ja vaikka hänellä oli lääkitys siihen, hän oli silti suurimman osan ajasta hyvin sekaisin. Lapsemme joutui kasvamaan 7-vuotiaaksi asti meidän riitojen keskellä ja näki äitinsä sekopäistä käytöstä, kunnes päätin 37-vuotiaana ottaa naisesta eron ja se oli myös viimenen kerta kun lapsemme näki äitiään, kun äiti pakkasi kassinsa ja lähti, hän samalla hylkäsi myös tyttäremme...

Se kaikki oli mulle niin raskasta paskaa, että masennuin ja ajauduin juomaan. Tai olenhan mä siis aina juonu alkoholia hänen äitinsä kanssa, eikä se sillon meillä kuitenkaan lähtenyt käsistä, juotiin niin kun normaalit ihmiset sillon tällöin ja hänenkään sairaus ei ajanut häntä juomaan onneksi holtittomasti. Mutta nyt tällä kertaa mun juominen lähti sitten ihan käsistä ja meni työpaikkakin alta ja päivät vietin aamusta ehtooseen, maanantaista sunnuntaihin, lähi kapakassa ja kiskoin monta tuoppia kaljaa naamaan päivässä ja kotonakin saatoin jatkaa vielä sitä juomista, tyttäreni oli koulun jälkeen yksinään aina kotona ja näki mut ikkunasta kapakassa tai oli kaverinsa luona tai kaverinsa kanssa ulkona... sitten kun se homma meni siihen pisteeseen että pyörittiin puli kaverien kanssa ojassa kuset housussa keskellä päivää keskustassa ja millon missäkin ( kirjaimellisesti... ) niin meni tieto lastensuojeluun ja sossut puuttuivat sitten meidän elämään ja päätettiin ottaa lapsi huostaan v. 2003 ja sijotettiin asumaan mun 7-vuotta vanhemman isoveljen luokse ja hänen perheensä. Siellä hän sai 2 isoveljeä ( serkuistaan ) ja isosiskon ja pikkuveljen ja mun broidista ja hänen vaimostaan "vanhemmat". Arvostan heidän panostaan tosi paljon vielä tänäkin päivänä, vaikka mun on vähän vaikeaa myöntää että musta ei ollu sillon vanhemmaksi. :( en nähnyt tytärtäni sitten moneen vuoteen, heidän perheensä asui Etelä-Karjalassa ja mä olin niin paskassa kunnossa...

Sitten 41-vuotiaana mun elämään käveli kuin selän takaa yllättäen tämä ihana tumma pitkä hiuksinen 33-vuotias kaunis enkeli. v. 2006. Ja ihastuin ja rakastuin päätä pahkaa kun tutustuin naiseen baarissa ja hän tykkäsi myös minusta ja kerroin kaiken menneisyydestäni, hän silti hyväksyi minut tälläisenä kun olen, eihän tollasia löydä hevillä! ja hän sanoi minulle että jos rupean hoitamaan alkoholiongelmaani kuntoon ja masennustani ja parannun niistä niin hän rupeaa olemaan minun kanssa. ;) no minähän "poika" rupesin tekemään työtä käskettyä ja hakeuduin hoitoon ja katkasin näihin paska kavereihin välit. Tai no, eivät he siinä mielessä olleet paskoja kavereita että heidän kanssa oli kiva sillon ryypätä, mutta se kaikki on nyt mennyttä elämää. :) ja en voisi olla onnellisempi! ja mun hoitoon hakeutumista helpotti se, että nainen oli kaiken lisäksi upea hoitsu.