Olen kärsinyt jonkin sortin eksistentialistisesta kriisistä useamman vuoden.. Jouduin asian tiimoilta osastolle. Se johtui luultavasti monista syistä, jotka yhdessä aiheuttivat oloni, mutta suurinpana asiana silloin oli mielessä tämä filosofinen tien päättyminen.
Osastolla olemisesta on kulunut noin 2,5 vuotta, ja nyt huomaan, että paljonkaan ei ole sinänsä muuttunut. Olen elänyt osaston jälkeen suhteellisen onnellistakin elämää. Se on taas johtunut vastuun puutteesta, "eletään päivä kerrallaan" mentaliteetistä, joka ei vie minua mihikään, koska olen käyttänyt sen pääasiassa itseni tuhoamiseen alkoholilla, vastuuttomuudella, irtosuhteilla, ja tupakalla. On minulla hyvät hetkenikin kyllä ollut, todellakin. Silti, aina päivän päätteeksi tunnen, että se on kaikki valetta, koska sisältä olen kuollut.
Tämä syvä ongelma ei tunnu olevan järjetön. Olemassaolon keveyden tuska kuitenkin kasvoi aiemmin niin pahaksi, että olin lähes psykoosissa, ellen ihan siellä asti. Kärsin siis tarkemmin ottaen masennuksesta, ahdistuksesta, huonosta itsetunnosta, voimattomuudesta, traumaperäisistä oireista, erosta kärsin, tai enemmänkin nautin, silloin kun olin osastolla ja lopetin 5 vuoden kamalan suhteeni siellä.
Pelko mielen menettämisestä pyörii mielessä päivittäin lähestulkoon. MInulla olisi nyt tyttöystävä ulkomailla, ja hän pyytää minua luokseen. En usko että voin mennä, koska en halua saada episodia siellä. En halua saada sitä missään tietenkään, mutta vielä vähemmän jossain muualla kun kotikunnilla.
En osaa nauttia kunnolla, tunnen olevani aivan kamala ihminen, ja osittain siksi, että olen nyt istunut monta kuukautta sisällä, asunnossani, polttamassa tupakkaa, ja ulkona käyn vain riipaisemassa kännit. Mutta se ei ole niin yksinkertaista vain mennä ulos, koska kun menen yksin vaikka ulos kävelemään, ahdistukseni nousee tajuttomasti vain ajatuksestakin. Eikä minulla ole oikein mitään tekemistäkään, rahat loppuu koko ajan, kaikki on ihan pielessä.. Perkele sentään.
Osastolla olemisesta on kulunut noin 2,5 vuotta, ja nyt huomaan, että paljonkaan ei ole sinänsä muuttunut. Olen elänyt osaston jälkeen suhteellisen onnellistakin elämää. Se on taas johtunut vastuun puutteesta, "eletään päivä kerrallaan" mentaliteetistä, joka ei vie minua mihikään, koska olen käyttänyt sen pääasiassa itseni tuhoamiseen alkoholilla, vastuuttomuudella, irtosuhteilla, ja tupakalla. On minulla hyvät hetkenikin kyllä ollut, todellakin. Silti, aina päivän päätteeksi tunnen, että se on kaikki valetta, koska sisältä olen kuollut.
Tämä syvä ongelma ei tunnu olevan järjetön. Olemassaolon keveyden tuska kuitenkin kasvoi aiemmin niin pahaksi, että olin lähes psykoosissa, ellen ihan siellä asti. Kärsin siis tarkemmin ottaen masennuksesta, ahdistuksesta, huonosta itsetunnosta, voimattomuudesta, traumaperäisistä oireista, erosta kärsin, tai enemmänkin nautin, silloin kun olin osastolla ja lopetin 5 vuoden kamalan suhteeni siellä.
Pelko mielen menettämisestä pyörii mielessä päivittäin lähestulkoon. MInulla olisi nyt tyttöystävä ulkomailla, ja hän pyytää minua luokseen. En usko että voin mennä, koska en halua saada episodia siellä. En halua saada sitä missään tietenkään, mutta vielä vähemmän jossain muualla kun kotikunnilla.
En osaa nauttia kunnolla, tunnen olevani aivan kamala ihminen, ja osittain siksi, että olen nyt istunut monta kuukautta sisällä, asunnossani, polttamassa tupakkaa, ja ulkona käyn vain riipaisemassa kännit. Mutta se ei ole niin yksinkertaista vain mennä ulos, koska kun menen yksin vaikka ulos kävelemään, ahdistukseni nousee tajuttomasti vain ajatuksestakin. Eikä minulla ole oikein mitään tekemistäkään, rahat loppuu koko ajan, kaikki on ihan pielessä.. Perkele sentään.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Sinun on tultava uskoon. Ihmiselämällä ei ole muuten mitään järkevää tarkoitusta. Ei sinua ole inhimilliset tahot pystyneet auttamaan.
Jeesus Kristus on tie, totuus ja elämä. Joh. 6:14
""Minun sydämeni on levoton, kunnes se löytää levon sinussa, Jumalani"", totesi kirkkoisä Augustinus aikanaan.
Usko ei onnistu minulta, ja en tiedä pitäisikö tähän lisätä että valitettavasti. Mentaliteetiltäni taidan olla mielummin surullinen Sokrates kuin onnellinen sika. ja toivottavasti vahvuuteni pysyy edes siltä saralta, koska muuten minussa ei ole enää mitään jäljellä.
En pysty nauttimaan mistään, kaikki on aina vain pelkkää saatanan ahdistusta, helvetti sentään.
Lienetkö sama, ahdistunut mies, joka aloitti. Jospa kuivailet tunnettasi, miten sen koet: onko tuska fyysistä, missä se tuntuu, puristaako rinnassa, onko illat vaikeampia kuin aamut?
Miten kaikki alkoi: vähitellen, laukaisiko jokin tapahtuma? Pukemalla pahaa oloa sanoiksi, voit kokea helpostusta.
Eri mies kuin aloittaja, mutta näköjään sama meiniknki.
OIreet ovat mitä ovat, enemmänkin ahdistaa aina silloin tällöin se, että en usko voivani elää enää normaalia elämää.
Tänne kirjoittaminen helpotti sen verran, että sai edes ulos sen mitä oli mielessä vähäsen, mutta syvimmän ongelmat katoavat aina välillä mielestä, mutta kuitenkin ne ovat aina tulleet esille koska ne vellovat siellä taustalla koko ajan.
Eksistentialistinen psykoosi on ainut millä kuvata tätä tilaa, joka hiipii aina minut kiinni.
Toi sun ajattelutapa on aika normi taiteilijoille, pilven polttajille tai sienisyöpöille :D
Tjaa... kiinnostaisi tietää, miten itse ajattelet aiheesta? :)
En polta pilveä enkä syö sieniä :) Taitelijaksikaan ei voi oikein sanoa, olisinpa niin saisin ehkä purettua asiaa jotenkin.
Eksistentiaalinen ahdistus on itsellenikin tuttua. Ärsyttää, että samalla kun itsemurhaa yritetään kitkeä, kuolemaa pidetään edelleen ”luonnollisena”. No, luonnollistahan se onkin samalla tavalla kuin kasvaimet, kipu, ikävä sää ja oman edun tavoittelu. En pidä koko sanasta ”luonnollinen”, koska sitä käytetään puhekielessä usein ”hyvän” synonyymina. Teknisesti ottaen kaikki, mikä ei ole yliluonnollista, on luonnollista. Monesta ikävästä luonnollisesta ilmiöstä on nimenomaan päästy tai yritetty päästä eroon tieteen ja teknologian kehittämisen keinoin, mutta ikääntymistä ei yritetä korjata valtavirtatieteessä; tietoisuutta alan tutkimuksesta on vasta viime vuosina alettu kunnolla levittää. Vaikka toki ymmärrän, että nuorien ja työikäisten keskuudessa itsemurhien vähentäminen on mielekästä, minun on vaikeaa ottaa itsemurhienvähentämiskampanjoita todella vakavasti ennen kuin kuolema itsessään aletaan nähdä valtavirrassa poistamista vaativana luonnonilmiönä. Tarkoitan siis, että kuolemasta tulisi vapaaehtoista eikä ketään tällöinkään pakotettaisi elämään.
Pidän siis valinnan vapautta eräänä tärkeimpänä arvonani. Vaikka ahdistukseni ei ole ollut viime aikoina läheskään niin suurta kuin alkuvuodesta ja olen kyennyt nauttimaan elämästä silloin, kun en ole mennyt ”syövereihin”, minut valtaa silti välillä tyhjyyden tunne, jota edes rukoilu ja hengellisten asioiden pohtiminen ei ole vähentänyt. Olen siis sikäli agnostikko, että en ole varma Jumalan olemassaolosta. Kuitenkaan en sulje pois sitä, että yliluonnollisen olemassaolosta tai olemattomuudesta voisi päästä selville, toisin kuin ns. puhdasoppiset agnostikot ajattelevat.
Minua ahdistaa tyhjyyden tunteen lisäksi se, että en pysty valitsemaan absoluuttisen vapaasti. Valinnanvapauttani rajoittaa osin suuren enemmistön tapa päättää ja ajatella asioista, ja usein päätökset tehdään mututuntuman ja mustavalkoajattelun sekä sen pohjalta, miten kulloinkin on muodikasta ajatella asioista. On itsellänikin totta kai omat mustavalkoiset pisteeni ajattelussani, mutta silti tulee välillä hyvinkin toivoton olo, kun näkee, miten asenteissa mennään jopa takapakkia ja vähän väliä maailman ongelmat pannaan ”feminismin”, juutalaisten tai jonkin salaliiton, kuten ”uuden maailmanjärjestyksen” syyksi sen sijaan, että edes yritettäisiin ymmärtää maailman monimutkaisuutta, ajatella loogisesti ja oikeasti hakea tietoa, siis sellaistakin, joka on ristiriidassa omien käsitysten kanssa.
En ole masentunut enkä ole yrittänyt aktiivisesti tappaa itseäni, mutta silti minua ei kovin paljon haittaisi, vaikka kuolisin tänään. En vain näe oikein mieltä järjettömän olemassaoloni jatkumisessa ainakaan niin kauan, kuin kuolema on kaikille joka tapauksessa väistämätön.
Anteeksi ikävä kirjoitukseni, mutta luin vähän aikaa sitten erästä blogia, johon annetut nuivat vastaukset tuntuivat lannistavilta, joten halusin tulla purkamaan tuntojani, vaikka Suomi24:en asenneilmapiirin toki tunnenkin...
jotenkin aina tuntuu, että kaikki mitä keksin päästäkseni eroon tästä ajattelusta, on yhtä turhaa ja järjetöntä kuin esimerkiksi uskoon tuleminen.. Se kestää hetken kunnes illan pimeinä tunteina yksin olo taas hiipii takaisin, ja kaikki "edistys" onkin ollut vain harhaa.
Olen kyllä tehnyt paljon edistystä asian kanssa, tai ainakin luulen niin. Tämä tyhjyyden tunne on tosiaan se pahin varmaankin. Itse tuntui silloin aikanaan, että menin ihan epäsynkkaan itseni kanssa, jos se kuulostaa yhtään järkevältä.
En osaa sanoin täysin kuvata edistystäni, mutta esimerkiksi tänään viimeksi näin (netissä) ihmisen, joka ajatteli niin kuin minä, ja oli täysin okei asian kanssa. Se kertoo minulle sen verran, että ongelma on minussa, eikä asioissa itsessään.
Myös tosiaan van Goghin Huuto-maalaus on saanut aivan uuden käsitteen silmissäni. Ennen en tajunnut sitä ollenkaan, nyt ymmärrän sitä luultavasti hyvin. Se kuvastaa kai juurikin tätä tunnetta, elämän syvintä hulluutta, ja miltä se tuntuu, kun se olo tulee yhtäkkiä, tässä tapauksessa Goghin kävellessä sillalla ja katsellessaan maisemia. JOtkut jopa nauttivat tästä olemassaolontilasta, mutta itse en ole vain rakentunut niin. Haluan vastuuta, ja päättäväisyyttä. Korvikkeita olen pikkuhiljaa löytänyt näille minulle ennen niin tärkeille asioille. ja ehkä rauhakin lopulta löytyy, kunhan se kävelee käsi kädessä järjen kanssa.