Lapsesta luopuminen

Sydäntä raastavaa luettavaa.. Sait lapsen etkä sitä haluakkaan.. nna se perheeseen, joka ei lasta voi saada, mutta joka rakastaa lasta yli kaiken.. Et sinä olisi ansainnut lasta..

Varmasti lapsesi sa rakastavan kodin jossain muualla. Mene heti kertomaan sos. toimeen tilanteestasi.

Itse voin samaistua tuntemuksiisi, varsinkin tuohon kohtaan, jossa "tunnet elämäsi menneen roskakoriin." Minulla oli täysin samanlainen tunne, kun sain lapsen...

Olen 22-vuotias yksinhuoltaja äiti. Tulin vahingossa raskaaksi ja sain tietää raskaudestani vasta kun olin jo 6 kuukaudella. Olin toki epäillyt asiaa jo aikapäiviä sitten, mutta en vain tehnyt asialle mitään. Yritin uskotella itselleni etten ole raskaana. Lääkärin ultrassa kävi ilmi, että olen kuudennella kuulla ja minulla ei ole enää muuta mahdollisuutta kuin synnyttää eli pitää lapsi tai antaa se adoptioon. Menin täysin shokkiin, itkin hysteerisesti ja ajattelin tuhonneeni elämäni. Ei minusta ollut tuossa iässä äidiksi, halusin tulla ja mennä miten tykkään. Lisäksi en ollut edes lapsen isän kanssa yhdessä. Päätin heti, että minulla ei ole muita vaihtoehtoja kuin antaa lapseni adoptioon. Se olisi hänen parhaaksi päästä rakastavaan perheeseen, jossa hänellä olisi paremmat oltavat kuin minun kanssani, jota ei kiinnosta lasta hoitaa eikä kasvattaa. Kävin sosiaalityöntekijöiden kanssa monta kertaa keskustelemassa adoptiosta.

Synnytyksen jälkeen minulla oli todella helpottunut olo. Lähdin sairaalasta hyvin mielin, vaikka lapseni jäi sinne. Ei mennyt edes vuorokautta kun aloin itkemään ja minulle tuli todella surullinen ja haikea olo. (Synnytyksen jälkeen tietysti mielialat ovat sekaisin muutenkin.) 4 päivää synnytyksen jälkeen lähdin kavereideni kanssa ulos. Join siinä muutaman siiderin ja minulle tuli aivan hirveän tyhjä olo. Seuraavana päivänä itkin taas hysteerisesti kotona. Soitin äidilleni ja sanoin, että haluaisin ehkä sittenkin pitää lapseni. Sen sanottuani tiesin, että minun on pakko tehdä se, muuten katuisin tulevaisuudessa tekoani niin paljon, että se saattaisi tuhota elämäni täysin. Eilis-illan tyhjä olo sai minut havahtumaan siihen todellisuuteen, etten voi antaa lastani pois vaik siksi, että haluan nyt nuorena juosta jatkuvasti baareissa. Onneksi synnytyksen jälkeen adoptiossa on äidillä 2 kuukauden harkinta-aika. Haimme lapseni äitini kanssa noin viikon päästä sijaisperheestä pois. Muutin hetkeksi takaisin vanhempieni luo vauvani kanssa, että pääsisin hyvin äitiydessä alkuun. Olin pari kuukautta todella onneton. Minua ei kiinnostanut yhtään hoitaa lastani, tein sitä pakosta. En tuntenut lastani kohtaan minkäänlaista rakkautta, tuntui kuin olisin hoitanut jonkun toisen vauvaa. Itkin joka päivä. Minusta tuntui kuin olisin tuhonnut elämäni ja minusta ei tulisi enää koskaan onnellista. Olisin halunnut vain, että pääsisin ajassa taakse päin. En halunnut olla äiti, en halunnut antaa lastani pois, enkä halunnut lapselle mitään pahaa. Toivoin vain, että koko raskautta ei olisi tapahtunut.

Nyt lapseni on 1,5-vuotias ja olen todella onnellinen. Hän osaa jo kävellä, syödä itse ja puhuu joitain sanoja ja ymmärtää paljon asioita. Rakastan lastani enemmän kuin mitään tässä maailmassa. Olen todella onnellinen, että päätin pitää lapseni. Ja olen myös onnellinen siitä, että lapseni on rauhoittanut elämääni. (Ennen vain ravasin baareissa jatkuvasti ja haahuilin elämässäni ilman suuntaa.) Vielä välillä murheellisesti mietin sitä aikaa kun tulin raskaaksi ja ensimmäisiä kuukausia synnytyksen jälkeen. En voinut silloin hyvin, mutta pääsin asian yli. Siihen auttoi aika ja se, että lapsesta on koko ajan enemmän iloa kun hän kasvaa ja kiinnyt häneen koko ajan enemmän. Lisäksi minua auttoivat perhe ja ystäväni, ilman heitä en varmaan olisi enää tässä.

Kerrot, että lapsesi syntymästä on vasta 1 kuukausi. Minusta se kuulostaa siltä, että olet sairastunut synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Olen melko varma, että itse olin myös jonkin asteisesti masentunut lapseni syntymän jälkeen. Synnytyksen jälkeen pari kuukautta olivat tunteet niin pinnassa, mutta se meni ohi. Suosittelen sinun harkitsevan todella tarkasti asiaa. Tehtyä ei saa myöhemmin tekemättömäksi. Kehotan siis sinun katsovan vielä muutaman kuukauden eteenpäin, miltä asia alkaa tuntumaan. Sinullahan on kuitenkin lapsen isä apuna, eikä sinun tarvitse yksin kestää? Mitä vain päätätkin loppujen lopuksi, niin se on hyvä ratkaisu. Joko annat itse lapsellesi rakastavan kodin tai lapsi saa sen muualta, jos et siihen pysty. Muiden ihmisten ilkeiden kommenttejen ei kannata antaa lannistaa, he eivät tiedä miltä sinusta tuntuu. Suosittelen sinua menemään terapiaan. Siitäkin voi olla apua. Jos olosi menee niin pahaksi, että olet jo vaaraksi itsellesi ja lapsellesi, niin siinä vaiheessa kannattaa luopua lapsesta ehdottomasti. Muuten kannatan asian pitkää harkitsemista, kyse on kuitenkin sinun lapsestasi, jota et saa enää koskaan takaisin, jos myöhemmin tulet katumapäälle. Tiedän itse mistä puhun.

Tsemppiä!

Miehesi kuulostaa idiootilta ja sinä vaikeaan elämäntilanteeseen masentuneelta.

Älä usko miehen uhkailuja ja haukkumista vaan jatka rohkeasti elämää lapsesi kanssa. Todennäköisesti miehesi ei edes halua tai pysty hoitamaan lasta, koska ei ilmeisesti tee sitä nytkään, kunhan kiusaa sinua.

Tässä maassa ei ole sellaisia lakimiehiä, jotka työkseen osoittavat vastasynnyttäneitä äitejä huonoiksi äideiksi tai tuomioistuimia, jotka tuomitsisivat. Varsinkaan sen takia, että imetys ei onnistu ja laittaa vaatteita vahingossa väärään lämpötilaan, joka osuu jokaisen äidin kohdalle tavalla tai toisella.

Hae apua itsellesi ja kerro, että olet väsynyt elämäntilanteeseesi, miehesi harjoittamaan henkiseen väkivaltaan ja uhkailuihin. Onko mukana myös fyysistä väkivaltaa? Toivottavasti saat lapsen hoitoon apua sukulaisiltasi tai ystäviltäsi, hankittua oman asunnon ja asiat sovittua lastenvalvojalla.

Reppana mamma

Näitä holtittomia lapsentekijöitä on ensikodeissa pieniosa pystyy huolehtimaan lapsestaan .Lapset sijaisperheisiin jos äitiys ei kiinnosta ja muu meno täkeämpää kuin oma lapsi.Älkää aloittako lapsentekoa jos teillä ei ole siihen edellytyksiä henkisesti eikä taloudellisesti,naiset niitä lapsia valmistaa ottakaa myös vastuu.Yhteikunta näitä rahoittaa ja tulee kalliiksi eikä vättämättä tule veronmaksajia,useampisukupolvi pummeja.

Nuorena lapsen hankkinut ja tuoreeseen parisuhteeseen?

Sun pitää jutella tosta jollekki ja älä tee mitään hetken mielijohteesta. Saatat katua sitä hyvinkin pian... vaikka sanot mitä niin kyllä toi synnytyksen jälkeiseltä masennukselta kuulostaa.

Kyllä minustakin kuukausi lapseni syntymän jälkeen välillä tuntui etten jaksa ja olen hirveä äiti kun edes ajattelen niin mutta se on todella yleistä koska äidit ovat niin väsyneitä synnytyksen jälkeen. Vasta 4-6kuukauden jälkeen alkaa helpottamaan.Jos sinä väsyksissä peset vaatteen väärin niin se on ihan inhimillistä. Kyllä tuntuu että olet nyt liian ankara itsellesi ja myös masennukselta tuo kuulostaa. Siihrn kuuluu itsesyytökset ja ajatukset huonommuudesta sekä laosen antaminen pois että hällä on parempi olla. Et sinä huono ole jos kuitenkin haluat ajatella lapsen parasta. Ja mietityttää että mikä virhe oli kun sai mielesi muuttumaan jos oli onnellinen odottaessasi. Jos sinä sitä niin kadut niin etköhän myös ottanut opiksesi ja menet eteenpäin. Luulen että olet nyt jumittunut ajattelemaan negatiivisesti itsestäsi eikä miehesi auta sinua siinä. Jos mies sanoo noin häijyjä juuri synnyttäneelle niin on kiusaaja. Jos virheesi oli joku huumejuttu tai muu rikos niin se tietysti on hyvin vakava asia mutta ei sekään välttämättä korjaamaton jos sinulla on halua yrittää. Jos odotusaikanasi odotit lasta innolla niin tulet varmasti katumaan jos annat lapsen nyt pois. Yritä ja pyydä apua niiltä jotka sinua oikeasti ovat valmiita tukemaan. Kyllä oma äiti yleensä on se paras vaihtoehto jos puitteet vain ovat kunnossa ja lasta rakastetaan.
Tsemppiä sinulle ja jaksamisia

Mitä teille kuuluu nyt?

Semmosta se on, ku joka paikassa hehkutetaan että äitiys on onnea ja auvoa. Kyllä se on raskasta ekat kuukaudet ja elämänmuutos on suuri. Ja ei kaikki todellakaan rakastu lapseen heti kun sen saa syliin. Vähemmän paineita itsellenne, äidit!

Voin kertoa olin itse samanlaisissa mietteisessä, kerran kymmeniä vuosia sitten. Olin yksin lapseni kanssa ja tulot olivat pienet.Ajattelin luopuvani lapsen parhaaksi, kun elin olot olivat meillä huonot rahantilanteeni vuoksi.
Nyt olen 44vuoden jälkeen iloinen, kun en luopunut lapsestani. Olemme lapseni kanssa erittäin hyviä ystäviä ja juttelemme keskenään kaikki asiat. Tuemme toisiamme, kun on tarpeen. Näin olemme tehneet kaikki nämä vuodet.Minulla on maailman ihanin lapsi.
Olen ikuisesti kiitollinen minun vanhimmalle siskolleni, jolle silloin kerroin adoptiiosta. Hän sanoi minulle, älä anna lastasi, sillä tulet iäksi sitä katumaan. Minulla oli vaikeaa kasvattaa lasta, kun ei ollut aina rahaa tarpeeksi. mutta silti me pärjäsimme yhdessä. Lapsestani kasvoi aivan ihana aikuinen ja hänelläkin on jo 2 aikuista ihanaa lasta. He ovat mummolle erittäin rakkaita.Toivon sinulle ja perheellesi hyviä ratkaisuja. Sinun lapsella on isä...mieti tarkasti ennenkuin teet mitään ratkaisuja.

Et voi yksin päättää adoptiosta -lapsella on isä ja oikeus teidän molempien sukuun. Älä tee hätiköityjä ratkaisuja! Hae Apua!