Väsynyt olemaan väsynyt

Hei.
Täällä kirjoittaa uupunut tyttö, jolle on viime toukokuussa diagnosoitu epätyypillinen anoreksia, masennus ja muutama viikko sitten sosiaalisten tilanteiden pelko. Kaikki alkoi kaksi vuotta sitten syksyllä, jolloin ruoasta tuli pikkuhiljaa vähitellen vihollinen eikä ystävä. Peilistä ei enää näkynytkään se sama vanha kivannäköinen ja hoikka tyttö, vaan ruma ja lihava tyttö, josta kukaan ei tykännyt. Aloin juosta ja vähentää syömistä. Koulussa söin puolikkaan näkkileivän joka päivä, kotona ruuilla jotain pientä, jos jouduin syömään enemmän, oksensin ruoat pois syömisen jälkeen. Masennuin ja vihasin itseäni entistä enemmän. Aloitin viiltelyn loppukeväästä. Päivää ennen kesälomaa oli terveydenhoitajakäynti. Pituus oli 151.2 ja paino 31.7. Syksyllä se oli vielä ollut 36.3. Kesäloma alkoi ja paino laski laskemistaan, hiukset ohenivat ja erakoiduin täysin kaikelta. Makasin päivät peiton alla ja itkin, etten olisi nähnyt peilikuvaani. Välillä tunnustelin vatsaani ja kylkiluitani, vieläkö ne tuntui? Vieläkö olin tarpeeksi laiha? Sakset olivat sängyn vieressä laatikossa. Ne sai helposti otettua laatikosta ja viilleltyä hiukan lisää ilman että kukaan tiesi. Kesäloma kului samallatavalla, kunnes oli uusi lääkäriaika. Paino oli 29 kiloa ja pituus 153 senttiä. Varattiin aika lasten psykiatriselle osastolle, jonne menin seuraavana päivänä kriisipotilaana. Kaikenlainen liikunta oli kiellettyä, vessaankin kuljin pyörätuolissa. Ensimmäinen osastojakso kesti 8 viikkoa ja syöminen parantui päivä päivältä ja iloisuus palasi. Jakson jälkeen pääsin kotiin ja syöminen loppui sinä päivänä. Kotona se ei onnistunutkaan. En syonyt mitään viikkoon. En juonutkaan. Oli uuden osastojakson aika. Mutta tällä kertaa jouduin vuodeosastolle. Painoa ei kerrottu, enkä sitä vieläkään tiedä. Vuodeosastolla sanottiin, että jos en syö joudun nenämahaletkuun. Ja tiesin että nenämahaletkun laitto sattui kamalasti, joten itkin ja söin ruokani. Söin 2000 kaloria päivässä. Joka aamu oli punnitus ja vessassa kävin ovi auki. Olin vuodeosastolla kaksiviikkoa jonka jälkeen alkoi uusi jakso psykiatrisella osastolla. Alkuosa jaksosta meni hyvin, ja olin iloinen. Sitten ruokasuunnitelmaa muutettiin isommaksi ja näinkin pieni asia kaatoi maailmani. Aloin taas oireilla masennukseen ja olin ahdistunut ja väsynyt. Söin silti, koska joutuminen nenämahaletkuun pelotti liikaa. Söin, söin, söin. Lihoin, lihoin, lihoin. Kului viikkoja, viikkoja jolloin pelkästään kuljin päivästä toiseen kuin zombi, miettimättä mitään tai tekemättä mitään. Kukaan ei halannut, kuunnellut tai sanonut ettei ollut hätää. Äiti kävi kolme kertaa viikossa ja viikonloppuna olin kotona. Kotoa oli joka kerta yhtä hankala lähteä, koska taas odottaisi uusi kauhea viikko osastolla. Yhtenä perjantaiaamuna omahoitajani tuli kanssani punnitsemaan minua, itse en tietenkään ollut kuukausiin saanut tietää painoani, mutta tämä hoitaja lipsautti minulle painoni suoraan ääneen. 35.2. Itkin ja huusin, että olenko tosiaan niin läski!? Kukaan ei lohduttanut, kaksi hoitajaa istui huoneessani ja he lukivat lehtiään. Itkin peiton alla, itkin, itkin. Viikonloppuna kotona viiltelin jalat ja kädet auki, ja maanantaina lopetin kokonaan syömisen. Kieltäydyin syömästä palastakaan, juomasta mitään. Kului päiviä, ja seuraavan viikon lauantaina ylilääkäri antoi käskyn, että oli aika laittaa nenämahaletku. Mahdollisuuksia ei enää ollut, letku oli laitettava. Sain letkun ja siitä alkoi uusi kausi. Silloin oli lokakuu. Pääsin tammikuussa kotiin letkun kanssa. Elokuussa letku otettiin pois. Tilalle tuli nutri drink juomat. Niitä juon edelleen. Tällä hetkellä olen läski, niinkuin kokoajan olen ollut. Läski, arvoton, ruma ja surullinen.

kiitos, kun luit mun tarinan.