Lapsesta on tullut VAIKEA!!!!

Jos kiukuttelee syömisestä niin jätä ruuatta ja jos ei halua ulkoilla niin älä väkisin ulos mene ja sitä rataa ja pistä sinäkin vanhempana hanttiin samalla mitalla ja kerrot jos ei asia mene perille niin ei sitten tehdä niin. Anna raivota ihan rauhassa ja älä kiinnitä siihen mitää huomiota ja kerrot että meillä ei raiviamisella saada mitään aikaiseksi ja se siitä.

Täällä toinen kohtalotoveri. Kuopuksemme 2-vuotias poika koettelee ihan todenteolla. Pukeminen on hankalaa kun poika heittäytyy makaroniksi ja temppuilee sylissä niin on äidillä hiki kun on pojalla vaatteet päällä. Kuules mek kun niille lapsille on PAKKO pukea päälle kun lähdetään (meillä ainakin päivittäin) ulos ja olisi sitä kaupastakin sapuskaa viisihenkiselle perheelle käytävä aina välillä hakemassa! Joka yö poika kipittää meidän vanhempien makkariin, hänet palutetaan aina omaan sänkyyn ja joka kerta siitä alkaa hirveä huuto vaikka me vanhemmat toimimme rauhallisesti ja joka kerta samalla tavalla niin silti ja tätä jatkunut jo kolmisen kuukautta, huoh:( Odotan todella tämän vaiheen ohi menemistä. Kaksi isompaa lastamme (tyttöjä) eivät ole koetelleet näin rankasti ja he ovat oolleet lähempänä 3-vuotta kun uhmis alkanut. En tiedä, että onko sillä merkitystä ettei poikamme puhu kuin pari sanaa ja kiukku nousee silloinkin kun me vanhemmat emme aina ymmärrä mitä hän haluaa. Onneksi aika paljon osaamme pojan eleitä tulkita. En tiedä onko kyse pojan temperamentista vai mistä, mutta rankkaa tämä on. Toki on hyviäkin päiviä aina välillä, mutta tuntuu että toiset päivät menee kuunnellessa vain pojan kiukuttelua. Meillä on säännöllinen päivärytmi, annamme lapsille vanhempina aikaa (minä enemmän tietty kotiäitinä), säännölliset ruokailut ja leikimme sisällä ja ulkona päivittäin. Joskus tulee minunkin ärähdettyä ja pahalta se tuntuu. Ihana tietää, että joku muukin käy samaa läpi:) Vaikka ei tämä ikuisesti kestä niin on se vaan tällähetkellä niin äärettömän rankkaa.

Tuollainen käytös on melko tavanomaista kotihoidetuilla lapsilla. Uhmaikä alkaa n. 1,8 kk:n iässä ja on tavallisesti ohi 3 vuoden ikään mennessä, joten veikkaan vain kasvatuksen puutetta. Nyt johdonmukaisuutta kehiin, niin kyllä se siitä.

Ethän vaan rupea itse huutamaan ja tiuskimaan lapselle, koska hän oppii siitä huutamaan lisää. Jos käytät kovia otteita, hänkin alkaa käyttää sellaisia. Johdonmukainen pitää olla eikä antaa periksi kiukuttelun takia, mutta samalla varo olemasta liian vaativa ja liian ankara. Sellainen lisää uhmaa. Älä vaadi asioita mitä lapsi ei osaa, älä vaadi sellaista minkä tiedät epäonnistuvan kuitenkin. Anna lapsen olla pieni ja osaamaton.

Tuollainen käytös ei mitenkään liity siihen, hoidetaanko lapsi kotona. Toiset lapset ovat luonteeltaan vaativampia, jotkut vanhemmat eivät osaa, jotkut osaavat - riippumatta siitä missä lapset hoidetaan. Samoja ongelmia on päiväkodissakin, mutta vanhemmat eivät tiedä mitä kaikkea päivän aikana tapahtuu

Itse olen myös töissä päiväkodissa ja myös 4 lasta olen saanut.

Voin kokemuksen rintaäänellä sanoa, että se on ihan lapsesta kiinni nuo uhmaan liittyvät asiat.
Ja on kahdenlaisia lapsia, toisille päiväkoti sopii hienosti jo pienestä pitäen, mutta toisille ei.
Yhtälailla lapset uhmaavat päiväkodissa kuin kotonakin, sillä ei ole mitään vaikutusta.

Itse näen usein herkkiä, vanhempiaan ikävöiviä, aikaa tarvitsevia lapsia joiden paikka ei ole vielä päiväkodissa. Se on surullista katsottavaa!
Minusta on hienoa jos vain tilanne sallii olla lapsen kanssa kotona, ellei ole "päiväkotia tarvitseva lapsi" kyseessä.

Tsemppiä aloittajalle.
Rankkaa se on ja myös ihan normaali vaihe lapsen kehityksessä.
Yritä pitää pää kylmänä, mutta älä ole itsellesi liian ankara.
Kaikki me äidit hermostumme joskus, eikä se tee meistä yhtään sen huonompia.

Ja tämäkään ei lohduta, mutta se on loppupeleissä vain pieni hetki, niin kuin vauva-aikakin jälkeenpäin:)

Voi miten tuttua. Itsellä kaksi lasta, joista toinen aina ehdottamisen jälkeen: okei, tehdään vaan.

Mutta toinen ei. Pesemiset piti hoitaa väkisin, lopuksi harvennin hiusten pesua niin että hiuksista näkyi likaisuus. Puki päälleen mitä halusi, sen verran pakotin, että lämpimät vaatteet laitoin mutta kesällä sai juosta miten vaan. Ja todella aluksi olin johdonmukainen. Siinä vain ei auta mikään neuvokoot kuka mitä tahansa. Isä viimein sanoi että annetaan sille perikisi, kyllä siitä hyvä tulee kun sitä vain rakastetaan. Muuten olisi joutunut ruveta kurittamaan, enkä halunnut. En myöskään ole koskaan hyväksynyt että lapseni joutuu omaan huoneeseen kunnes rauhoittuu, kyllä pitää saada purkaa kiukkunsa siinä muiden lähellä.

Syyllistin itseäni ja mietin pääni puhki, mitä teen väärin. Nyt tiedän etten tehnyt mitään. Lapset ovat jo aikuisia ja eka on pysynyt positiivisena ja asiat hyväksyvänä. Nuorempi on ajoittain tinttamiina vieläkin. Eli luonne vain on sitä mitä on.

Hyvin usein uhmaikäisen lapsen kanssa neuvotaan vain sitkeästi ja johdonmukaisesti viemään oma tahto läpi eli ei mennä mukaan lapsen raivoon eikä tanssita lapsen pillin mukaan. Sinällään tämä on toimiva neuvo suurimman osan lapsia kanssa. Aina välillä on kuitenkin harvinaisen jääräpäisiä lapsia joiden kanssa tällä menetelmällä voi mennä ojasta allikkoon.
Meillä on kaksi poikaa joista vanhemman kanssa tämä uhmaikä meni läpi melko helposti ja mitään kauhean suuria "taisteluita" ei jouduttu käymään läpi. Normaalilla johdonmukaisuudella pärjättiin hyvin. Toinen pojista olikin sitten luonteeltaa aivan toista maata. Erilaiset "väännöt" saattoivat kestää kerta kerran jälkeen tuntikausia ja lapsi oli järkähtämättömästi omaa mieltänsä siitä miten asiat tehdään. Ei auttanut pakko, ei maanittelu, ei lahjonta eikä kiristys. Poika ei vain halunnut antaa tuumaakaan periksi ja kun vanhemmatkaan eivät sitä kasvatusohjeiden mukaan tehneet, oli seurauksena todella rasittavia ja uuvuttavia taisteluita ihan jokapäiväisistä asioista. Ja näitä oli ihan päivittäin.
Vajaan vuoden jälkeen tuntui että koko perhe oli aivan uuvuksissa ja asia selvästi vaikutti lapsen ja vanhempien välisiin suhteisiin. Kävimme asiasta juttelemassa niin neuvolassa kuin lastenpsykologillakin. Mitään varsinaista ei kuitenkaan saatu aikaan ja joka paikassa vain todettiin lapsi ihan normaaliksi ja älykkääksi mutta "hieman voimakastahtoiseksi" joka kuitenkin varsinkin vieraiden seurassa ja päiväkododissa oli hyvinkin sopuisa ja yhteistyökykyinen.
Lopulta vain päätimme että näin ei voi jatkua. Emme voi jatkuvasti panna kovaa kovaa vastaan. Mutta toisaalta ei perhe voi pyöriä myöskään pojan pillin mukaan. Piti siis kehittää uusi taktiikka.
Aloimme ensin miettiä missä tilanteissa nämä konfliktit yleensä syntyvät. Mietimme myös mitkä ovat niitä asioita joista voidaan oikeasti joustaa ilman että asioiden sujuminen vaarantuu ja mistä on pakko pitää kiinni. Huomasimme aika nopeasti että jos annoimme pojan vaikuttaa tiettyihin pienempiin asioihin, monet tärkeät isommat asiat saatiin sujumaan helposti kun ei aiheutettu heti aluksi kohtausta. Jos poika halusi välttämättä laittaa ohuet lempitumppunsa päiväkotiin tai jopa lähteä ihan ilman hanskoja kovalla pakkasella niin se sallittiin mutta paksut tumput laitettiin mukaan reppuun. Kun poika itse huomasi että jo menomatkalla tuli käsiin kylmä, hän laittoi paksut tumput mukisematta käsiin jo ennen kuin saavuimme päiväkotiin. Ja vastaavia pieniä "myönnytyksiä" annettiin mutta katsottiin että mitään vahinkoa ei tapahdu.
Ja aika pian huomasimme että arki alkoi sujua paljon helpommin. Toki monenlaista vääntöä oli edelleen mutta suhde poikaan muuttui selkeästi paremmaksi ja tuntien kohtaukset jäivät pois.
Myöhemmin pojasta kasvoi oikein hyvin käyttäytyvä nuori koululainen joka ei ole koulussa aiheuttanut mitään ongelmia ja kotonakin on luonteensa äkkipikaisuudesta huolimatta suurimman osan aikaa oikein rakastettava ja nekin ongelmatilanteet osaamme hoitaa paremmin pojan luonnetta kunnioittaen.

Siis. AIKUISET tekevät asioista lasta suurempaa. JOS lapsi EI tahdo laittaa sinisiä sukkahousuja vaan AINA ne punaiset, oletko kysynyt mikä niissä sinisissä on vikana? Voi olla, että niissä jokin sauma hiertää tai painaa ikävästi, tai että ne kutittavat inhottavasti ym sellaista!
Aikuinen pitää jääräpäisesti kiinni, syö nyt porkkanasi, se on hyvää. Onko sun "hyvä" sama kuin lapsen hyvä, entäs jos se porkkana polttaa suuta, tuntuu pahalta, etkös voisi ottaa sitä huomioon!
Lapsi ei juonut maitoa, ja kun kysyttiin syytä, sanoi että liian lämmintä, tuntuu pahalta mahassa. Myöhemmin todettiin suurempana laktoosi-intoleranssi. Kun ei juonut maitoa, siirryttiin vähälaktoosisiin/laktoosittomiin hapanmaitotuotteissiin, ja ilman maailmaa kaatavia valtataisteluita.
KYSY siltä lapselta missä mättää, voi olla pikku juttu, just vaikka että se pesulappu hankaa ikävästi niskaa!

Siis esikoisemme (nyt koululainen) oli päiväkodissa 1-vuotiaasta eskariin, koska oli käytävä töissä, taloudellinen tilanne ei ollut silloin niin hyvä että olisin voinut kotiin lapsen kanssa jäädä. Keskimmäisemme (kohta 4v.) ja kuopuksemme (2v.) ovat olleet kotihoidossa. Jäin kotiin pienempien kanssa, koska halusin ja taloudellinen tilanne sen mahdollisti. Ja olen tyytyväinen siihen päätökseen. Kahden lapsen vieminen ja hakeminen päiväkotiin ei tunnu vieläkään kovin hohdokkaalta ajatukselta minusta. Ja hoitopäivän jälkeinen ikävä ja sen myötä tuleva kiukku ja uhma siihen päälle olisi vielä rankempaa. Ja kyllähän se sydäntä lämmitti kun koululainen yhtenä päivänä sanoi: Kiva tulla koulusta kotiin ku sä oot äiti kotona

tulipds ei selvästikään ole vaikeaa lasta kokenut, kun ei edes ymmärrä mistä on kysymys. Me jotka olemme, tiedämme että kyse ei ole sukkahousujen väristä. Eikö vain kanssasisaret?

Aikuinen voisi myös vähän joustaa ja olla tekemättä jostain pikkuasiasta periaatekysymystä. Jos lapsi haluaa valita vaatteensa, anna hänen valita. Jos joku ruoka ei maistu niin anna jotain muuta. Onhan meillä aikuisillakin omat mieltymyksemme, ja lapsenkin mieltymyksiä voi kunnioittaa, jos eivät ole aivan mahdottomia. Joskus näkee äitejä, joille näyttää olevan arvovaltakysymys saada oma tahtonsa läpi, vaikka lapsen vaatimus olisi ihan kohtuullinen.

Hiukan rennompi ote, äidit, ja sovittelua myös aikuisen puolelta. Eihän äidinkään sovi olla kiukuttelija, joka ei anna missään periksi!

Ei ole myöskään "näinkin päillä" ollut vaikeaa lasta, sen huomaa. Ei ole kyse ollenkaan pikkuasioista. Ymmärsin että aloittajalla on VAIKEETA.

Meillä oli :
Lapsi ei mennyt hammaslääkäriin ja jo hänet sinne väkisin sinne vei, niin ei avannut suutansa tai puri hammaslääkäriä. Jouduttiin lähteä kotiin.
Näöntarkastukissa sanoi terveydenhoitajalle, joka tarjosi silmälappua: pane tuo itse, minä en.
Lapsi ei antanut lainkaan pestä itseänsä eikä hampaita. Piti voimalla pestä vasta sitten kun pelotti että tulee matoja.
Karkasi heti kun silmä vältti ja sitten etsittiin.
Istui koulussa tunnilla lakki päässä, opettajat soitti kotiin, kukaan ei saanut lakkia pois, kun kiinni ei voinut käydä.
Kävi lukiota juuri sen ajan mikä tuntimäärän mukaan oli pakko että pääsi läpi. Pääsi M:llä.
Tupakoi.

Järkipuhe on ihan turhaa, kuten aloittajalla.

Nyt hanellä on yliopistotutkinto, hyvä ammatti, laaja ystäväpiiri, valkoinen, kaunis hammasrivi, on perhe, on sosiaalinen hyvä nuori äiti. Kantaa ottaa vieläkin herkästi, joten ei pippurinen luonne lopullisesti ole kadonnut.