Von Schirach ja Huilaja: Novellin äärilaidat

Tulipa luettua viikolla pari novellikokoelmaa. Kumpikin sanataiteen pätkäosaston parhaimmistoa, vaikkakin tyystin eri tavalla.

Janne Huilajan Yöpaikka on jo kahdeksan vuoden takaa. Kirjoittajana pohjoisessa viihtyvä Huilaja on toki kokenut vaikka ehkä suurille joukoille vieraaksi jäänyt. Liekkö syytä siinäkin, ettei mies kekkuloi etelän metian viihdeohjelmissa ruokaa laittamassa tai kisailemassa elämänhallintataidoilla. Kuten jotkut kollegat.

Huilajan novellit ovat eräänlaisia käännekohtapisteen kuvauksia. Tuokion, joka muuttaa elämän suuntaa pysyvästi, jopa lopullisesti. Usein liikutaan perinteisten suomalaisten miesten ydinharrastuksen, metsästyksen piirissä. Tai sitten armeijassa, johon Huilajan sankarit suhtautuvat luovan kriittisesti. Välillä otetaan miehestä mittaa, tosissaan tai piruuttaan, vetävän hauskasti hetkittäin kunnes ihmiselon ihanuus ja kurjuus taas lyövät veljenkättä.

Mukana on tietennii myös aikansa kulttiauto, Datsun 100 A. Se lämmitti mieltäni sattuneesta syystä erityisesti. Kielellisesti Huilaja ei koukeroi eikä kikkaile vaan kerronta on selkeää asiaproosaa iskevillä repliikeillä vahvistettuna. Murretta puhutaan, muttei vaivaksi asti vaan eloisasti. Sen Suomen toisen, ylemmän, puoliskon kuvaajana Huilaja astuu suuriin saappaisiin. Samoilla Kontioilla marssivat aiemmin niin Haanpää kuin Huovinen. Eivätkä ne Huilajan jaloissakaan pahemmin hölsky. Toisin kuin Paasilinnalla, jonka loppupään romaaneissa ei ollut ainesta edes yhden Huilajan novellin vertaa. Valitettavasti.

Vertailuteos, Ferdinand von Schirachin Syyllisyys on aivan eri maata. Konkreettisesti ja tyylillisesti. Ollaanhan Saksassa, Euroopan syvässä ytimessä ja kirjoittaja on asianajaja, jonka novellit ainakin osittain perustuvat käsittelyssä olleisiin juttuihin.
Viisitoista tarinaa, kokonainen ihmiselämä jokaisessa, ja kaikki tämä vain 160 sivua. Todella kustannustehokasta nykyisten puolentuhannen sivun jättien aikana.

Kirjoittajana von S. on äärimmäinen minimalisti. Ei mitään turhaa, ei tunnelmointia eikä paremmintietävän kertojan kannanottoja tai lukijan ohjailuita. Viiltäväntarkkoja, harkittuja lauseita, kuin syksýinen ensijää. Vain faktat, mitä tapahtui ja miten oikeus tuomitsi. Vastuu jää lukijalle, kun pitää pohtia oliko juridisesti oikea tuomio eettisesti oikea. Samantapainen oli von S. ensimmäinen käännetty kokoelma, Rikos. Nyt hän vie kerrontaa monimuotoisemmaksi. Mukana on yhteiskunnan eri tasoja maahanmuuttajista huumejengeihin. Rikokset ovat kammottavia, raiskauksesta insestiin ja murhaan, mutta aina jää jäljelle kysymys toteutuiko oikeus. Vain pari viimeistä tarinaa avaa von S. huumoripuolta. Toki niissäkin mukana veristä kohellusta, mutta samalla kammottavan hauskaa.

Rohkenen suositella molempia, eri syistä ja toisiaan täydentämään.