Ääriluterilaisuus

Se vielä unohtui että ehtoolliselle mentäessä ollaan huolissaan siitä onko paita housunkauluksen sisässä ja onko vetoketju kiinni. Pitääkö pappia katsoa silmiin ehtoollisella vai olla ikäänkuin nöyrempi ja katsella alas? Kovat paineet.

http://www.clker.com/cliparts/C/d/F/2/C/M/do-not-feed-the-trolls-md.png

pakko tunnustaa että mun ääriluterilaisuuden raja
menee ehtoollisessa. mä en enää voi mennä kuulemaan
sitä "ruumis bla bla" ja "veri sinun vuoksesi vuodatettu".
kaiken muun mä kestän ja saatan jopa hiukan nauttia ja
miettiä saarnaa yms ... mutta ei sitä verenvuodatusta
enää koskaan.

pitäis perustaa se kokonaan uusi uskonto -- kaikille
abrahamiiteille kun eivät näillä nykyisillä opeilla
tule toimeen keskenään.

Olet kaukana ääriluterilaisuudesta. Olet keskitien kulkija.

Ääriluterilaisuuteen kuuluu ehdottomasti myös se, että jumalanpalveluksessa koetaan olo kiusalliseksi sekä virret ja rukoukset liian pitkiksi. Niin ja tietysti yhtäaikainen nenän kaivaminen ja haukottelu yhdistettynä levottomaan kellon vilkuiluun. Oi jospa tämä pian päättyisi...

Uskosta, mitä se nyt sitten lieneekään, ääriluterilainen ei koskaan puhu mitään, koska se on hänen mielestään yksityisasia eikä kuulu muille. Jeesus-sanaa ei saa mainita kertaakaan elämässä muuta kuin yhteislausunnoissa ja silloinkin vain viimeisen ässän mutisemalla. Niitä muita, joita ääriluterilainen pitää lahkolaisina, tulee karttaa ja jos joku ottaa puheeksi kristinuskon, niin vaivaantuminen on jopa kiemurtelevaa. Papin tullessa huoneeseen kaikki keskustelu tulee heti vaieta ja ääriluterilaisten silmiin ilmestyy tyhjä kauassuuntautuva katse ja pää menee kallelleen.

Onko tämä sarkasmia? Olisi kyllä, jos ei pitäisi paikkaansa noin keskimäärin.

Olin kerran tutun vankilapapin kyytiini bussipysäkiltä töihin mennessäni, ja yritin iskeä juttua Lutherista. Pappi totesi ettei hän ole koskaan kokenut mitään sellaisia kriisejä kuin Luther, ja lisäsi vielä kuin pisteeksi iin päälle, että ei me papit keskenämme yleensä mitään uskonasiosta puhella.

Pappi oli minun entinen rippipappini armejassa käymäni rippikoulun ajoilta.

Luterilainen KORKEAPUHDASOPPISUUS muodostui Thornissa v. 1645 pidettyjen ekumeenisten uskontokeskustelujen jälkeen. Korkeapuhdasoppisuus kääntyi ekumeenisia luterilaisia vastaan... Vastakohdaksi ekumeenisuudelle ja heidän toiminnalliselle pelastuskäsitykselleen korkeapuhdasoppisuus painotti objektiivista, substantiaalista ja sakramentaalis-mystistä pelastuskäsitystä (unio mystica). Korkeapuhdasoppisuus torjui kokonaan ihmisen uskon merkityksen kääntymisessä, uudestisyntymisessä, elämän pyhityksessä jättäen nämä asiat sakramentaalis-mystisten pappien ymmärryksen ylittäviksi virkatoimiksi ja niiden huoleksi. He jättivät siis asiat ei vain "herran haltuun" vaan nimenomaan kirkkoherrojen viranhoidon haltuun.

Tästä edellä sanotusta seurasi se tilanne mikä on nytkin vallitseva käytäntö kansandemkraattisessa kansankirkossamme eli: ne papit jotka eivät olleet itse vastaanottaneet Jumalan sanaa uskossa, voivat olla oikean ilmoituksen välittäjinä (theologia irregenitorum):

Kirkkohistorian oppikirjassa Christenssen - Göfansson, joka on yliopiston kurssikirja.

Ääriluterilaisuuteen kuuluu myös se, että Martti Lutherista ei tiedetä oikeastaan yhtään mitään.

No, se on hyvä kuitenkin, että ääriluterilaisellakin on toivoa. Siis toivoa siihen, mitä hän pahiten pelkää. Eli hänellekin Jumala voi lahjoittaa uskon ;)
Sen jälkeen ääriluterilaisuus onkin mennyttä. Kaikki uskoon ja kirkkoon liittyvät pelot ja epävarmuudet ovat tipotiessaan, ja hän uskaltaa mennä kirkkoon muulloinkin kuin häihin ja hautajaisiin, joulukirkkoon, tai kauneimpia joululauluja kuuntelemaan. Kirkon penkki muuttuu takaa edemmäksi ja hän jopa saattaa olla kiinnostunut tulemaan johonkin Raamattu- tai rukouspiiriin juttelemaankin jopa papin kanssa. Siitä se sitten alkaa luterilaisen uskovan taival. :)

Ääriluterilainen kertoo, että hänenkaltaisensa eivät käy kirkossa muuten kuin ns. pakollisissa (häät, hautajaiset) tai muodollisissa (joulu) tilaisuuksissa. Kuvaus on kyllä osuva ja tarkka - ulkopuoliseksi itsensä tuntemienn tuntuu luonnolliselta tuossa tilanteessa. Luterlaisen jumalanpalveluksen muodollisuus, seisomaan nouseminen tietyissä kohdissa, vuorolaulujen sanojen ja sävelten osaaminen ei onnistu ilman tottumusta - ääriluterilainen tulee väkisinkin vaivautuneeksi.

Toinen ryhmä on seitten se, joka osaa luterilaisen jumalanpalveluksen kaavan, käy kirkossa säännöllisesti, mutta jää kaiken keskellä uskonnolliseksi. Usko on tällaisen mielestä jokaisen henkilökohtainen asia, uskoa ei saa "tuputtaa" eli todistaa uskosta suoraan kenellekään, uskoa eletään sunnuntaisin, ei niinkään arkipäivisin Sanaa tutkien ja rukoillen. Häntä koskettaa puhe laupeudesta, hyvän tekemisestä ja moraalinen elämä. Sen sijaan hän kokee vieraaksi parannuksen tekemisen, puheen uudesti syntymisestä, Pyhästä Hengestä ja armolahjoista, Jeesuksen seuraamisesta ojentautumalla Sanan mukaan elämässä ja kaikkien uskovien yhteydestä. Luterilainen jumalanpalvelus riittää hänelle.

On täysin mahdotonta tietää tai arvioida ihmiksten sydänten suhdetta Jumalaan. Kirkossa harvoin käydessäni katselen joskus ympärilleni ja kyselen itseltäni, kuinka moni meistä on kohdannut elämässään Jeesuksen Vapahtajanaan. Edes kirkkokahvilla ei puhuta yleensä uskosta ja Jumalasta, vaan muista arjen kuulumisista. Toki kuulumiset voi aina vaihtaa, se on hyvää jakamista, mutta uskovien keskinäistä yhteyttä ei pääse helposti kokemaan.

Evita toi sen jo esille: kaikilla on toivoa. Olet sitten ääriluterilainen tai korkeakirkollinen, Sana voi koskettaa herättää omantunnon ja viedä ristin juurelle sen ainoan armahtajan luokse, jolla on valta antaa meille iankaikkinen elämä. Usko tulee Sanan kuulemisesta, onko meillä sitten saarnapöntöissä pappeja, jotka julistavat oikein lakia ja evankeliumia; joiden puheessa kuulee "näin sanoo Herra". Kuinka moni nykyajan papeista on vain ääriluterilainen tai korkeakirkollinen?

Veikkaan, että aloittaja oli sarkastinen, mutta sen varalta, että hänen kirjoituksessaan ja kommentoijien suhtautumisessa on hippunen vakavuutta, oikaisen hieman...

Minusta aloittaja kuvasi ns. suomalaisen tapakristillisyyden rangan.

Luterilaisuus on sen korostamista, että ihminen pelastuu yksin uskosta, yksin armosta ja yksin Kristuksen tähden. Henkilö, joka on "ääriluterilainen", paasaisi henkilökohtaisen uskon merkitystä joka käänteessä, hän siteeraisi Raamatusta kohtia, joissa puhutaan uskon kautta tapahtuvasta vanhurskautuksesta ja siitä, kuinka Herra käski Tuomasta: "Älä epäile, vaan usko!" jne.

Aloittajalle "ääriluterilainen" sanoisi: "Älä keskity siihen, osaatko veisata virsiä tai toimia kirkossa juuri oikein joka kohdassa. Uskonnollisilla tunteillakaan, mitä ikinä ne ovatkin, ei ole mitään merkitystä. Vain sillä on merkitystä, uskotko Jeesukseen."

"Kerro nyt vähän tarkemmin mitä se usko sitten konkreettisesti sinun mielestäsi siellä arkipäivissä on. Onko se kenties jatkuvaa hartautta tms. joka alituiseen ulospäin näkyy erillaisina toimina vai mitä se on? Mistä toinen ihminen voi 'ulkoisesti' lukea toista että ahaa, siinä kunnon uskovaisen stereotypia? perikuva"

Kiitos kysymyksistäsi, nimim. Kui22 - yritän vastata parhaan ymmärrykseni ja kokemukseni mukaan. Avauksen tehnyt ääriluterilainen kuvasi suomalaista tapakristillisyyttä ja usko arjessa on hyvin erilaista kuin se. Ääriluterilainen panee kolehtiin sen 2€ - uskova antaa kolehtiin sen mukaan kuin hän sydämessään kokee. Uhraaminen ei ole vain muodollinen tapahtuma. Kolehtihaavi ei ratkaise antamiseta, vaan uskova rukoilee johdatusta myös sen suhteen, millaista kohdetta hänen olisi hyvä kannattaa.

Toisin kuin ääriluterilainen, uskova ajattelee myös kirkollisverojen käyttöä ja rukoilee, että kirkko osaisi käyttää nitä Jumalan valtakunnan työn vahvistamiseksi. Jos kirkon varojen käyttö on leväperäistä, uskova murehtii - uskova ei halua antamilleen rahoille suoraan itselleen vastinetta, vaan ensi sijaisesti hän ajattelee sitä, että rahat menisivät evankeliumin työhön.

Ääriluterilainen totesi myös, että "myöskään seurakunnan toiminta ei kiinnosta eli rahoille ei haluta mitään selkeää vastinetta." Uskovaa kiinnostaa seurakunnan toiminta ja hän mielellään hakeutuu sinne, missä julistetaan oikein lakia ja armoa sekä jaetaan ehtoollinen. Uskova ei ajattele saamaansa palvelusta vastikkeelliseksi. Hän ymmärtää, että varsinainen palvelija on seurakunnan Herra, Jeesus Kristus itse - kaiken hän ottaa vastaan ilmaiseksi, lahjana hyvältä Jumalalta.

"tilaisuuksissa ollaan kiitollisia papeille, kanttoreille ja suntioille että hoitavat tärkeät seremoniat."
Ääriluterilaisen mukaan sellainen henkilö osallistuu vain muutamiin, muodollisiin seurakunnallisiin tapahtumiin ja näkee ne tärkeinä seremonioina. Uskova ei ajattele tapahtumia, joissa rukoillaan, luetaan Sanaa ja ollaan yhdessä Jeesuksen nimessä millään lailla vain seremonioina. Sana ja rukous ravitsevat, rohkaisevat ja lohduttavat häntä - uskova voi kokea, että monet kirkolliset menot ovat kuin muodolloisia seremonioita, mutta siit hän ei ole papeille tai muille työntekijöille kiitollinen. Hän odottaa, että työntekijät ovat todellisia Jumalan palvelijoita ja välittävät osallistujille Taivaan Isän armoa ja rakkautta.

Kui22 kirjoitti: "Onko se kenties jatkuvaa hartautta tms. joka alituiseen ulospäin näkyy erillaisina toimina vai mitä se on? Mistä toinen ihminen voi 'ulkoisesti' lukea toista että ahaa, siinä kunnon uskovaisen stereotypia? perikuva"

Usko on luottamusta Jumalaan ja siihen armoon, joka lahjoitetaan kaikille niille syntisille, jotka tunnustavat syntinsä ja turvautuvat Jeesuksen ristillä tekemään syntien sovitukseen. Usko on siis sydämen luottamista hyvään Jumalaan. Ihminen ei voi nähdä toisen uskoa suoraan, sillä usko on sydämen asia. Jjatkuva hartaus ei tee kenestäkään uskovaa, sillä siihen kykenee hyvin uskollinenkin ja vaikkapa islam-uskoinen tai Jehovan todistaja. Ulkoisesti emme siis voi lukea kenestäkään hänen uskovaisuuttaan.

Mainitsemaasi kunnon uskovaisen stereotyyppiä ei ole olemassakaan. Jotkut voivat sellaisen ajatuksissaan luoda, mutta usein sellainen tapahtuu pilkkaamistarkoituksessa. Uskova nainen saatetaan esim. kuvailla nutturapäiseksi, täysin meikkaamattomaksi ja pitkissä hameissa huivi harteillaan totisin ilmein kirkkoon käveleväksi ja uskova mies vakavaksi, jyrkäksi ja jollain tavalla nynneröksi ja kapea-alaiseksi persoonaksi. Uskovissa on monenlaisia ihmisiä. Raamattu sanoo, että ihminen näkee ulkokuoren, mutta Jumala näkee sydämeen.

Jahas, onhan taas tulkintoja ”ääri”luterilaisuudesta. Oikeasti kuvaatte sitä tavallista keskitien luterilaista, joka ei kuulu mihinkään ääri-ilmiöön. Samanlaisia tavallisia seurakuntalaisia on aivan jokaisessa kirkossa (ortodoksi, katolilainen jne.) että uskonnollisessa yhteisössä.

Jos käytetään termiä ”ääri” sillä ilmaistaan jotain joka on vahvasti näkemyksen äärilaidalla, oli se sitten esim. konservatiivinen tai liberaalimpi näkemys.

Luterilaisessa kirkossa on ääri-ilmiöitä, kuten herätysliikkeet. Sitten on Luther-säätiö, jota voisi pitää luterilaisuuden ääri-ilmiönä.

Maailmaan mahtuu huumoria, ei siinä mitään. Karrikatyyri on yksi tapa sitä ilmaista. Eikö voisi samalla tapaa pilke silmäkulmassa tehdä karikatyyrejä myös vaikka körteistä, lestadiolaisista, helluntailaisista tai vapaa-kirkkolaisista?

Ymmärrän niin, että ketjun aloittaja puhuu ns. rivikristitystä, tavallisesta luterilaisen kirkon jäsenestä, joka on kirkon jäsen kasteen perusteella, mutta jota seurakunnan tarjoama evankeliumi ja muu toiminta ei kiinnosta. Avaaja päättikin kirjoituksensa sanoihin "meitä on monta tässä maassa" - mistään pienen piirin ääri-ilmiöstä ei siis ole kysymys. En tiedä, miksi avaaja otti nimimerkikseen "ääriluterilainen", kun viestin sisällön perusteella se voisi olla paremminkin "perusluterilainen".

Luterilaisen kirkon helmassa toimii suuri joukko erilaisia herätysliikkeitä, joita niitäkään ei voida kutsua oikeutetusti sanalla "ääriliike". Suomen luterilaisessa kentässä ääriliikkeenä voidaan pitää Suomen Tunnustuksellista Luterilaista kirkkoa, joka mm. suhteessa kirkkokuriin on hyvin ehdoton. Se on pieni yhteisö ja ehdottomuudessan varmaan sellaiseksi jääkin. Omasta mielestäni Luther-säätiö ansaitsee nimikkeen luterilainen kirkko sen tosiasiallisessa ja alkuperäisessä merkityksessä. Sen sijaan kansankirkkomme, luterilainen kirkko, on suurelta osin luopunut omista tunnustuskirjoistaan ja Raamatun ehdottomasta arvovallasta.

Herätysliikkeet, kuten viidesläisyys ja SLEY ja Kansan Raamattuseura eivät millään tavalla ole mitään ääriliikkeitä. Evankelioiva työnäky, halu perustaa toimintansa Raamattuun ja julistaa oikein lakia ja armoa eivät ole ääriliikettä, vaan sellaisen tulisi olla kristillisen kirkon tai yhteisön perustoimintaa ja -tavoitetta. Rajan vetäminen on sikäli vaikeaa, koska sana "ääriliike" voidaan ymmärtää monella eri tavalla. Pienuus ei ratkaise. Eikö kirkkomme suurin herätysliike lestadiolaisuus ole ääriliike, koska siellä uskotaan, että vain lestadiolaiset ovat pelastuneita ja vain lestadiolaisen papin antama anteeksianto on pätevä? Lestadiolaisuudessa tehdyt pitkät syntilistat näyttävät äärimmäisiltä rajanvedoilta.

On surullista, jos konservatiivinen, perinteinen Raamattu-uskollisuus koetaan kirkossa ääriliikkeenä. Jos niin on, niin silloin kansankirkkomme on valintansa tehnyt ja sokerinen, sosiaalinen laitos jää uskonnollisena liikkeenä peruskirkoksi, joka torjuu kaikki raamatulliset ääriainekset.

Ymmärrän kyllä karikatyyrit ja niitä voidaan toki hyvällä huumorilla käyttää kuvaamaan erilaisia ihmisiä. Mutta - eikö avaajan antama kuva luterilaisesta uskonnollisesta kirkon jäsenestä ole täyttä totta ja eikö se saa enemmänkin surulliseksi perusluterilaisen tilasta kuin nauramaan "karikatyyristä huumoria"?

Jahas, täältä on näemmä poistettu osia ketjusta.

Miten tavallinen ja keskimääräinen voi olla ääri-ilmiö?

Jotta voi asettaa jonkun ääri-ilmiöksi, on hiukan mietittävä sitä, mikä on sen vastakohta ja mitä siihen välille mahtuu. Todellisuudessa ei rajoja voida niin täsmällisesti vetää, mutta jotain näitä kuvaavia termejä on hyvä käyttää. Suomessa on vain vähän näitä ääri-ilmiöitä ja se kai sekoittaa?

Jos ajatellaan astelemaa suomalalaista luterilaisuudesta, niin ehkä se asettuu näin:

Luther-säätiö – konservatiivinen näkemys – tavallinen näkemys (kuten aloituksessa esitettiin) – liberaalimpi näkemys – vahva liberaalinen näkemys.

Asetelma on keinotekoinen mutta ehkä vähän avannee asetelmaa? Esim., se kristillisyys mitä mm. Breivik edustaa, on aika vaikeaa tuohon asettaa.

Ääriluterilaisuushan on juuri äärimmilleen vietyä keskinkertaisuutta. Ketjun aloittaja kuvasi sen aika osuvasti ja moni on hoksannut kommenteissaan juuri saman. Ääriluterilainen on niin mediaanissa että se on jo äärimmäistä.

Luterilainen uskontofasismi harjoittaa sivustolla poistoin mielipidevainoa, - perinteiseen luterilaiseen tapaan - kun ei muuhun kykene.

Sensuuri pelaa?

He varmaan poistattelevat jotka eivät kestä eivätkä halua nähdä edes täällä "maailmassa" toisenlaista näkökantaa. mikä ahistaa niin paljon että ei siedä tuon vertaa,, ehkä jotain toista saattaisi kiinnostaakin erilaisten näkökantojen lukeminen, eikä vain aina se oma - onko tullut mieleen tämä seikka?

Suppeahkolta näyttää siis ilmaisuvapaus.

Sanalla "ääri" on hyvin negatiivinen sävy, kun se liittyy mihn tahansa ilmiöön. Ketjun avaaja käytti sanaa aivan toisenlaisessa merkityksessä, ja sen toi esille Natanael. Älkää tarttuko tuon sanan kieliopilliseen merkitykseen, vaan sen sisältöön täällä - ääriluterilainen on tavallinen kirkossa kävijä, joka ei ole kiinnostunut koko uskosta. Natanael sen esitti ja "ääriluterilainen sen vahvisti toteamalla että "Iso Kiitos Natanaelille todella hyvistä analyyseistä"

Asian ymmärsi näköjään myös Mediaani ev.lut kirjoittamalla että "Ääriluterilaisuushan on juuri äärimmilleen vietyä keskinkertaisuutta." Tietenkään keskinkertaisuus ei sanan varsinaisessa merkityksessä ole mikään ääri-ilmiö, vaan ääriluterilainen on selvästi sarkastinen ilmaus uskosta vieraantuneesta ja vain muodollisesti muutaman kerran vuodessa vaivautuneena kirkossa istuvasta kansankirkon jäsenestä.

Samoin "Ajan merkit" hoksasi mistä tässä ketjussa on kysymys, maallistuneesta, uskolle vieraasta luterilaisen kirkon jäsenestä: "Ääriluterilaisuuteen kuuluu ehdottomasti myös se, että jumalanpalveluksessa koetaan olo kiusalliseksi sekä virret ja rukoukset liian pitkiksi."

Konservatiivisella uskovalla tarkoitetaan Raamatun Sanaan luottavaa uskovaa, joka henkilökohtaisesti uskoo Jeesukseen ja ristin sovitukseen. Hän ei ole muodollinen, ulkokultainen, vaan omassa elämässään hän myös ojentautuu Jumalan Sanan mukaan. Joku teki tässäkin jakoa: olisi olemassa äärikonservatiiveja ja sitten tavallisia konservatiiveja - mitähän hän tällä mahtanee tarkoittaa. Uskooko joku liian paljon Raamattuun ja Jeesukseen, kun tuo "ääri" -sana on mukana ja tarkoittanee jotain negatiivista.

On mahdollista, että asiasta kirjoittanut sekoittaa konservatiivisen uskovan fundamentalistiseen. Fundamentalistinen uskova pitää kiinni jonkin irrallisen jakeen kirjaimelliesta tulkinnasta - niinpä hänelle kuuluu jo tässä elämässä pysyvä terveys, taloudellinen menestys ja näkyvä voitto kaikista vaikeuksista. Käytännössä fundamentalismi on samaa kuin menestysteologia. Konservatiivi katsoo Raamatusta asiakokonaisuuksia ja ottaa elämän vastaan "uskon" kannalta - kerran perillä Taivaassa olen täysin terve, täysin pyhä ja eheä. Tässä ajassa olen vielä vajaa ja minussa on syntiä - uskossa Kristukseen olen kuitenkin puhdas. Olen sitä vain uskossa, en vielä näkemisessä.

Jos jotain sanaa käytetään, olisi hyvä nimetä, missä sellaisia ihmisiä liikkuu ja mikä kristillinen liike näyttää edustavan sitä. Missä on tuota äärikonservatiivisuutta, joka eroaa tavallisesta konservatiivista?