Kukaan onnistunut 2. kierroksella?

Löytyykö täältä ketään joka olisi eronnut pitkästä suhteesta ja palannut onnistuneesti eksänsä kanssa yhteen? Varsinkin lapsellisten pariskuntien kokemukset kiinnostavat mutta toki muidenkin.

Itsellä päättyi 12v suhde pari kk sitten, muutimme lapsen kanssa uuteen kotiin vuoden ensimmäisenä päivänä. Ei mitään isoa syytä kuten väkivaltaa, pettämistä tai ryyppäämistä mutta pettymistä toiseen, luottamuksen menettämistä, katkeroitumista kun lapsiperhearki ei ole tasapainoisesti jaettua (harvoinpa on), toinen on työn takia paljon poissa jne. En enää tiennyt rakastanko vai en, en tuntenut sitä moneen vuoteen. Ei ollut sitä yhteistä aikaa kun tuota tukiverkkoa ei hirveästi ole, arkeen kului kaikki voimat joista olisi pitänyt parisuhteeseenkin laittaa rutkasti enemmän.

Lapsen takia on pitänyt olla yhteydessä mutta mitä pitemmälle aikaa on kulunut, sitä pidemmiksi puhelut ovat venyneet (tyyliin tunnin kerralla ja joka päivä moneen kertaan), on ihanaa puhua toisen kanssa ja ikäväkin on tullut. Viikonloppuna sitten tuli vietettyä päivä kahdestaan kun lapsi oli mummolassaan yökylässä, jösses mitä tunteiden leiskuntaa! Tuli ihan alkuajat mieleen ja tunsin pitkästä aikaa sitä palavaa rakkautaa toista kohtaan ja mikä parasta se oli molemminpuoleista. Muistin millaiseen mieheen rakastuin silloin koska näin hänet sellaisena pitkästä aikaa moneen vuoteen, arjen paine, stressi, katkeruus ja paha olo oli lytistänyt hänetkin negatiiviseksi kurttuotsaksi. Nyt hän(kin) oli vapautunut, iloinen, hellä ja rakastava oma itsensä.

Kertokaa minulle voiko tällaisesta vielä odottaa lähtevänsä rakentamaan jotakin vai onko tämä vain jokin asiaan kuuluva vaihe, ohikiitävää peilausta menneeseen, jälkihehkua? Vai toisiinsa paniikissa takertumista kun se ihminen on niin tuttu ja turvallinen?
Oli todella omituista tuo tunteen palo kun ei tuommoista ole tosiaan kokenut ikuisuuksiin, luulin jo että olen jotenkin pilalla, en osaa rakastaa ketään, en häntä enkä koskaan enää ketään muutakaan! Tunne-elämäni oli aivan kuollut, koin olevani vain ikuisesti masentunut ja välillä vihainen, katkera. Nyt on olo kuin vastarakastuneella ja tekisi mieli koko ajan soitella tai lähettää viestiä, en kuitenkaan tee niin koska en halua ahdistaa toista, haluan antaa aikaa.

Meillä on harkinta-aika menossa, sitä kestää vielä tonne kesän alkuun ja nyt täytyisi sopia jonkinlaiset säännöt että katellaanko vielä sinne saakka vai yritetäänkö nyt vaan unohtaa koko tämä juttu ja jatkaa eri suuntiin kasvamista. Huhhuh, onpas nämä vaikeita juttuja. Kuvittelin että kun saan muuton tehtyä uuteen kotiin niin olen vain helpottunut ja vaikka vaikeaa varmasti on niin en tällaisa tunteita kuitenkaan kokisi, ei tullut pieneen mieleenkään kun suhteessa ei ollut rakkautta enää vuosiin minun puoleltani, mies kyllä yritti.

Haluaisin toisaalta että mies saisi kokeilla nyt sitä vapautta yksikseen, katsella muitakin, kuulostella tunteitaan minua kohtaan ja ovatko ne kestäviä vai onko vapaus tärkeämpää. Tiedän kuitenkin itsestäni että jos hän alkaisi tapailla vakavammin jotakin toista tai kävisi jonkun toisen sängyssä niin aika vaikeaa olisi sitä hyväksyä tai avautua hänelle täysin enää uudelleen. Itselläni ei ole ainakaan tällä hetkellä mitään hinkua uuteen suhteeseen, ei edes seksi-sellaiseen. Sanoin miehellekin että jos joskus jonkun muun vielä haluan niin en tahdo tutustua baarissa/sängyssä vaan ihan tapailemalla ja siitä etenemällä.

Olen kokenut sen kerran elämässäni että minua pidettiin suhteen jälkeen ns varalla, käytettiin ihan täysin hyväksi kun halusin epätoivoisesti jatkaa tyypin kanssa. Tuota en halua toistaa mutta luotan ex-mieheeni niin paljon että hän ei sellaista tekisi. Nyt vain pitäisi sopia tosiaan ne säännöt.

Mutta kertokaa nyt ihmeessä jos joku on tuossa onnistunut, epäonnistumisista ja varoituksista olen saanut silmäni ja korvani kyllä täyteen ja itsekin sen tosiaan kokenut.