En tiedä kuulummeko yhteen

Olen seurustellut poikaystäväni kanssa 3,5 vuotta. Seurustelun alkaessa olin 16 ja poikaystävä 18 eli edelleen nuoria olemme. Nyt olemme asuneet yhdessä 1,5 vuotta ja menimme vuosi sitten kihloihinkin. Olemme luonteiltamme todella erilaisia. Siksi olenkin jo ainakin vuoden ajan pohtinut, onko meitä tarkoitettu yhteen. Itse olen sosiaalinen, puhelias, helposti innostuva uusista asioista ja seikkailunhaluinen, mutta poikaystäväni on taasen tosi rauhallinen, ulkopuolisten silmissä hiljainen ja melko sisäänpäinkääntynyt, mutta silti meillä on usein tosi mukavammin yhdessä sillä olemmehan kasvaneet tavallaan yhdessä.
Muutimme puoli vuotta sitten uudelle paikkakunnalle, koska minulla alkoi opiskelut. Olen saanut paljon uusia kavereita ja tavallaan "löytänyt" itseni ja omat nuoruuden haaveeni ja haluisin kipeästi matkustella ympäri maailmaa, mutta tiedän ettei poikaystävälleni sellainen sopisi. Erilaisuutemme vuoksi olen alkanut pohtimaan eroa. Ehkä suurin ongelmamme on, että minä tarvitsisin juttukaveria ja tunteista puhumista, mutta poikaystäväni ei tähän kykene. Voin kyllä kertoa hänelle mieltäni painavat asiat, mutta vastakaikua häneltä on melko turha odottaa, sillä empatiakyky on olematon.
Otin eron puheeksi ensimmäisen kerran nyt tammikuussa, mikä oli todella raskasta, sillä rakastan poikaystävääni hirveästi ja muistin kaikki meidän hyvätkin hetket. Poikakaveri oli tosi järkyttynyt eikä haluais erota. Kun kerroin että olen pohtinut asiaa jo pitemmän aikaa (mutta kerroin vasta nyt koska luulin että ajatukset ohimeneviä) hän sanoi että nyt meni luottamus ainoaan ihmiseen kehen luottaa. Minulle tuli tästä niin huono omatunto että päätin vielä yrittää ja vakuuttaa itselleni että kaikki järjestyy. Kun sanoin poikakaverille että haluaisin matkustaa, mutta tiedän ettei hän sellaista elämää halua, hän sanoi että voisi kyllä odottaa minua aina kotona. Tämä huolestuttaa minua, sillä poikaystäväni ei ole solminut kaverisuhteita oikeastaan koskaan, etenkään nyt tällä uudella paikkakunnalla vaikka mahdollisuuksia kyllä olisi työn ja harrastusten kautta. Minua vaivasi varmasti, jos hän vain yksin täällä kyhjöttäisi minun kiertäessäni maailmaa.

Olen siis melko varma että haluaisin erota, mutta tunnen olevani vastuussa poikaystävästäni, joka jäisi varmasti aluksi ainakin tosi yksin, koska hän ei osaa puhua ihmisille tunteistaan. En tiedä mitä pitäisi tehdä, koska hän kuitenkin merkitsee minulle paljon ja haluaisin pysyä ainakin jonkinlaisina ystävinä. Myös ajatus siitä, ettei häntä olisi täällä vierelläni pelottaa,
koska olen niin kiintynyt häneen ja tiedän että mahdollisen eron tullessa hän syyttää minua, koska ei osaa asettautua asemaan.

Hyvä jos joku jaksoi lukea... Inhoan itseäni asian vuoksi, sillä haluaisin todella että olisimme toisillemme luodut ja olisimme aina yhdessä, mutta jostain syystä ei tunnu oikealta. Osaisiko joku auttaa?