reuma, näkyvät oireet, HELL IS HERE :(

On henkisesti rasittavaa, kun näyttää krapulaiselta ulospäin. Kyllä, näytän juuri sellaiselta. Olen paljon kuullut tuntemattomien töykeitä kommentteja. Kaularangassa on kuluma muutoksia. Ranteet turpoavat joskus kuormituksen takia. Tulehduksia on ollut kaikissa mahdollisissa paikoissa, silmissä, korvissa, lihaksissa, jänteissä, rangassa, nivelissä, hampaissa. Olen oppinut tunnistamaan tulehduksen oireet, osaan paikantaa missä tauti jyllää, olen oppinut reagoimaan. Tulehdukset pitää heti lääkitä. Hoidan itseäni kuten urheilijan, tai sairaan pitää. En laiminlyö kehoani. Tämä on kaikki mitä minulla on. Kaiken voin jättää, mutta en kehoani.

Toisinaan oireet on pahemmat, pää tutisee vaikka miten päin olisi, se ei johdu pelkästään sosiaalisesta tilanteesta, myös yksin kotona. Jännitys lisää oireiden voimakkuutta. En itke sen takia. Yleensä itken samoja asioita kuin muutkin. Sairaus on tehnyt minusta jollain tavalla helve_tin kovan. Olen toisaalta ihan saata_nan kova tyyppi. Olisin inhimillisempi terveenä, luulen niin. Yritän sietää omaa saata_nallista kanttiani. Takerrun henkiseen kanttiini. Se vie minut läpi graniitin ja pahan olon, pahan päivän.Ilman taisteluasennetta voisin hävitä. En aio hävitä. Vihaan häviämistä.

Aikansa kesti, että hain diagnoosin. Tiesin reumasta, suvussa on reumaa. Arvasin. Tiesin sen. Kielsin sen. En kiellä enää. Tavallaan olen hyväksynyt reuman ja armahdan itseäni.

Olen hyväkuntoinen. Jalat on terveet. Jopa juoksen. Ei ole kipuja ! Voisin olla kipeämpi.

Voisin kärsiä muustakin kuin kosmeettisesta haitasta, mutta olen kivuton. Silti, minua luullaan yleensä krapulaiseksi ja siitä toisinaan saa paheksuvia katseita, paheksuvia kommentteja. Sellainen kovettaa mieltä. Luulevat juopoksi. En juo ! En ole juonut moneen vuoteen. Aikanaan join, koska tutina helpotti alkoholilla ja alkoholi rentoutti niskalihaksia. Sitten aloitin liikunnan.

Alkoholista ei tule enää samaa mielihyvää, liikunta antaa parempia tuntemuksia ja kestävämpää, tasaista hyvää oloa. Ikäkin ehkä vaikuttaa, olen tarkoituksella monta kertaa ostanut viinapullon, mutta se vaan ei toimi kuten nuorempana. Ehkä olen yrittänyt haikailla nuoruuden päiviä.

Olen oikein iloinen että pystyn liikkumaan. He eivät tiedä sairaudestani. Harvoille olen kertonut. Se on yksityisasia. Joskus kerron, jos olen paljon tekemisissä jonkun kanssa. Etteivät juopoksi luule, varsinkin jos autoilen paikalle ja lasten kanssa toimin. Ikää on 46. Minun pitäisi olla terve. En silti ole. En tiedä, mikä olen. Olen jotenkin kadottanut itseni. Outo tunne.

Minäkuvani on hukassa. Olen toisaalta ultrajuoksija. Voin juosta tuntikausia, nautin siitä, täysillä. Viihdyn maantiellä. Juostessa olen terve, vahva, kestävä, taitava. Kun pysähdyn, olen tutiseva vanhus, jos oireet on pahoja.

Oireiden vaikeus vaihtelee todella paljon, joskus tulehdus on päällä ja joskus olen kuin terveet kanssaihmiset. En tiedä kuka tai mikä olen. Olen huippu-urheilija. Olen vammainen invalidi. Minäkuvani on täysin hukassa. Huudan koko ajan, vaikka en ääneen. Huudan äänetöntä huutoani, huudan ihmisille mielessäni, huudan tuskaani ja vitu_tustani. Kukaan ei kuule. Silti huudan äänetöntä huutoani ihmisten joukossa. Kärsin.

Juoksu ! Se on romanssi. Rakastan juoksua. Rakastan juoksua niin kuin rakastan lapsiani ja vaimoani. Juoksu on tie, totuus, elämä. Juoksu on nautinto, josta en saa tarpeekseni. Juoksu on kuin uskonto. Ruokavalio helpottaa oloa ja oireita. Juoksu on tie, totuus ja elämä. Juoksen tuntikausia. He eivät tiedä, miksi juoksen. En kerro. He eivät tiedä, mikä helpotus on juosta itsensä läkähdyksiin, ja taas löytää jostain voimia jatkaa juoksua. Juoksun rasitus ei ole YHTÄÄN MITÄÄN verrattuna siihen rasitukseen minkä tämä sairaus, eritoten henkisesti, aiheuttaa. Silti olen iloinen, koska olen kivuton. Olen onnekas. Valitan, vaikka olen onnekas kaltaisteni muiden reumapotilaiden joukossa. Olenhan toisaalta oletusarvoisesti terve mies. En tiedä mikä ja kuka olen. Olen sairas. Olen poikkeuksellinen kestävyysurheilija. Mikä hel_vetti minä olen. Tästä voisi kehkeytyä jokin henkinen sairaus, mutta en usko sellaisen kuitenkaan puhkeavan. Edellytyksiä persoonallisuushäiriöön varmasti olisi ! Onneksi urheilu tukee positiivista kehitystä, henkisestikin. Olen hemmetin onnekas, kaltaisteni joukossa. En silti ole hakeutunut reumaa sairastavien yhteyteen.

Juostessa oireet eivät näy, eivät tunnu. Jonain päivänä sairaus saattaa ulottaa lonkeronsa jalkoihin. Tarkkailen jalkavaivoja hysteerisesti, epäilen aina että reuma iskee jalkoihin. Tulehdukset, jännetulehdukset ovat joskus sitkeitä, mutta vielä toistaiseksi ne ovat kuitenkin parantuneet ja olen voinut jatkaa harrastustani. Tulehduslääkkeet on auttaneet hyvin. Syön säännöllisesti voltarenia, olen iloinen että on jotain keinoja sairautta torjumaan. Ruokavalio on urheilijalle muutenkin A ja O. Sairaalle urheilijalle ruokavalio on myös oleellinen.