Vanhemmat hoi!

Joo, eli... Täällä puhuu nyt kuudettatoista kesäänsä aloitteleva naisenalku.

Olen nelisen vuotiaana jäänyt kahdestaan asumaan äitini kanssa, isäni petettyä häntä ja jäätyään kiinni siitä. Olin nuori ja vanhempani tietenkin halusivat (luonnollisesti!) suojella minua, sekä olettivat etten kuitenkaan ymmärtäisi, jos minulle asiasta puhuttaisiin. Näinpä he päättivät, ettei kanssani keskustella eron syistä, minne isä menee ja miksi menee.
Anyaway, neljä-vuotias ymmärtää jo paljon, varsinkin pitkien avioeroprosessien kanssa. Meidän perheen projektissa varsinainen avioero tuli voimaan vasta muutama kuukausi ennenkuin täytin kuusi. Näin ollen siinä on kyllä nuorelle ihmiselle aivan tarpeeksi aikaa pähkäillä, miksi isä ei asu enää kotona ja miksi äiti itkee joka yö myöhään asti.
Muutama vuosi (siitä kun olin neljä, sinne kun olin kuusi), minä ja äitini elimme ikään kuin koomassa. Hänen palkkansa oli kehno, lapsi nuori ja sukulaiset kaukana. Ymmärrän, ettei äidillänikään ole ollut helppoa, mutta...
Ajan myötä, kun hän toipui diagnosoidusta vaikeasta masennuksesta, äitini alkoi syytellä minua. Ensin pienistä asioista, lopulta hänen ja isäni erosta. Aluksi en uskonut sitä. Laskin sen piikkiin että äidin 9-12 tuntiset työpäivät rasittavat häntä niin paljon, että hän on alati väsynyt ja siksi vihainen. Ajanmyötä minä kuitenkin uskoin sen. Kun kuusivuotiaasta asti kuuntelen usean vuoden, joka viikko monta kertaa, kuinka itsekäs ja surkea ihminen olen, se alkaa väkisin vaikuttaa. Lapsi nielee sen myrkyn vasten tahtoaan salakavalasti.
Ja evil truth, anteeksi pyytäminen ei auta. Se epäilys säilyy. Entä jos näkisit puolisosi pitävän kädestä ja halailevan toisen henkilön kanssa ja hän sanoisi sen vain olevan ystävä? Menisikö läpi? Ei. Epäilys tulisi vääjäämättä taustalle ennemmin tai myöhemmin.
Anyway, tuo vaikutti itsetuntooni ja minääni radikaalisti. Jouduin muunmuassa useamman vuoden kiusaamis kierteeseen, koska äitini oli huutanut aina kuinka itsekäs olin ja minä halusin olla kiltti > en siis sanonut kenellekään ei. Minua oli helppo käyttää nyrkkeilysäkkinä kun raivostutti, tai pistää tuhlaamaan vähiä rahojani viikonloppukarkkeihin. Tai muuten vain huvitella kustannuksellani, vain sen takia, että olin jo itsekin seitsemänvuotiaana todennut, että sanat voivat haavoittaa paljon enemmän, kuin fyysiset iskut. Ne nimittäin iskevät paljon syvemmälle. Sinne missä on ihmisen sisin ja todellinen minä.
Kaikista eniten minulle on jäänyt mieleen riita, jonka kävimme, kun olin aloittamassa seitsemättä luokkaani. Äiti vei minut kouluun ja riitelimme koko automatkan... Tai no, korjaan: hän huusi, minä itkin.
"Jos mä voisin päättää, mä en asuis sun kaa.".. Se lause satuttaa. Se viiltää lasta niin syvältä, ettei sille ole sanoja. Ensimmäinen ajatus mikä siitä tulee on turruttava "mikä minussa on vikana". Seuraava mikä iskee, on " miten kamala ihminen minä olen?" ja viimeinen "miten voin helpottaa äitini oloa."... Se on tuhoisaa.
Äitini on vuoden aikana yrittänyt korjata välejämme, mutta rehellisesti sanottuna... Minä en enää halua. Olen niin katkera ja niin kipeä, etten kykene enää antamaan anteeksi kaikkia niitä vuosia ja kyyneleitä. Siinä vaiheessa, kun seisot huoneessasi veitsi ranteellasi ja mietit, että "nyt jos tapan itteni, mun äidin ei tarvitse enää kärsiä"- on jo leikki kaukana. Ihmisen mieli vääristyy sairaisiin mittoihin, jos sitä tarpeeksi väännellään.
Itse olen vasta vähitellen päässyt irti masennuksesta ja oppinut ammatti avun kautta yrittämään hyväksyä itseni, sekä lopettanut itsetuhoisuuden. Silti, nyt kun kirjoitan tätäkin tekstiä, kyyneleet kohoavat silmiini.

Älkää ikinä, _ SIIS IKINÄ_, edes vihaisena, sanoko lapsellenne, että hän on tyhmä/ääliö/itsekäs etcyms. Se ei vaikuta ehkä ensimmäisellä kerralla, eikä välttämättä vielä toisellakaan, mutta pahimmassa tapauksessa arpeutat jälkikasvusi mieltä peruuttamattomasti.
Se sattuu henkisesti ja fyysisesti. Kun makaat lattialla kippurassa ja itket, ainut ajatus mikä päähäsi pälkähtää on se, miten itsekäs olet kun säälit itseäsi, vaikka olet ansainnut tuon kohtelun. Lapsille hoetaan aina, miten vanhemmat haluavat heidän parastaan. No, se kääntryy tässä tilanteessa heitä vastaan. Ainakin minä oletin kymmenenvuotiaana, että kaikki mitä äitini sanoo käytöksestäni ja ulkonäöstäni on aiheellsita. Eiväthän vanhemmat satuttaisi lapsiaan tällä tavalla turhaan!?

Mikäli olet väsynyt, stressaantunut ja/tai ahdistunut, keksi jokin muu purkukeino, kuin lapsesi. Kun hän tekee virheen, sano siitä, kerro miten olisi pitänyt tehdä ja varmista, että hän on ymmärtänyt tehneensä virheen, mutta rakastat silti. Ensin raivoisa huutaminen ja sitten anteeksipyyntö ei TODELLAKAAN AUTA! Olkaa kilttejä ja harkitkaa sanojanne.

Mmm... Ja vielä. Itse en välttämättä tule lapsia ikinä tekemään. Ei siksi, etten haluaisi, vaan äitini vuoksi. Ainut kasvatusmalli jonka olen nähnyt, johti siihen, että makasin teho-osastolla hyvän tovin. En halua siirtää sitä eteenpäin, edes vahingossa.