Lapsettoman naisen arki

Näin äitienpäivän kynnyksellä, tänä päivänä kun muistetaan niitä jotka ovat lapsettomia, muutama sananen yhden nelikymppisen naisen elämästä, jolla niitä lapsia ei ole.

Rakastan lapsia, olisin niitä kovasti halunnut eikä siihen olisi ollut todennäköisesti fyysistäkään estettä, mutta sopivaa elämänkumppania ei ole löytynyt ajoissa ja omalla kohdalla en halunnut hankkia lasta yksin (muutama ystäväni on yksinhuoltaja ja tiedän kuinka rankkaa se on, tietysti jos olisin jäänyt yksinhuoltajaksi lapseni kanssa esim. puolison kuoltua tai eron myötä, niin tottakai sillä olisi menty ja tiedän ihan ydinperheen arjestakin että lasten kasvattaminen on luonnollisesti rankkaa vaikka vastuu yhdessä jaettaisiinkin). Siis omalla kohdalla koen että haluan että lapsellani on kaksi turvallista aikuista hänen tukenaan, ymmärrän hyvin toki muutkin ratkaisut, jokainen tietää, mikä parhaiten hänelle sopii.

Mutta kun niitä lapsia eikä aviomiestäkään ole, niin hassusti olen yhteiskunnan mielestä epäonnistunut. Vaikka olen korkeasti kouluttautunut (ei koulutus ketään paremmaksi tee, ei sen puoleen), niin naisten työpaikkakeskusteluissa perheetön on se joka ei oikeasti ymmärrä elämästä mitään ja on jotenkin viallinen. Ja se sattuu. Itsekin on surullinen siitä, ettei saa jakaa arkeaan lasten kanssa ja itseltä jää väliin kaikki lasten merkkipaalut: synttärit, rippijuhlat, yo-kirjoitukset, mitä nyt onkaan ja oma suru tahattomasta lapsettomuudesta on sellainen jota käy hiljaa tuolla mielessään vuosia. Onneksi on ystäviä jotka ymmärtävät eivätkä arvio tai arvostele. Mutta mietin että eikö ihminen saa tehdä "virheitä" elämässään, valita kumppaneita jotka eivät sitten sopineetkaan, joudua erilaisiin elämänkriiseihin joissa on tarvinnut ensin laittaa toisten tarpeet edelle ja ajatella vasta sitten itseään? Tiedän toki, ettei kaikkien kodissa eletä onnellista perhe-elämää tai edes tavallista, tasapaksua, vaan neljän seinän sisälle saattaa kätkeytyä salattua surua, epätoivoa ja yksinäisyyttäkin. Eihän perhe-elämäkään ole automaattisesti onnen tae. Mutta uskokaan tai älkää, kunnioitan ja arvostan teitä äidit ja isät ja toivon että olette ylpeitä lapsistanne ja pidätte heistä hyvää huolta. Teette tärkeää työtä, tehkää se hyvin. Olette tietyllä tavalla etuoikeutettuja, älkää ikinä unohtako sitä. Lenita Airisto sanoo hyvin että "elämässä ei voi kaikkea saada enkä aio tehdä siitä itselleni itkumuuria". Itken kuitenkin aina joskus tämän tämän asian äärellä. Toivon että muistatte tämän seuraavan kerran siellä työpaikan kahvipöydissä, että sillä perheettömälläkin saattaa olla tarinansa, miksi hän ei voi tänä vuonnakaan laittaa lapselleen rippijuhlia.