Kuinka kauan kesti kotiutumisessa?

19 v. Kotiuduin heti, vaikka rahasta oli pulaa. Selvitty, nyt asuttu 3 v.

Muutin armeijan jälkeen välittömästi ja rahasta oli tiukkaa kotiuduin heti ja olin onnellinen omasta rauhasta. haaveet haihtui äkkiä kun tajusin kuinka kallista asuminen ja eläminen oikeesti on palkka ei siis meinnaut riittää mihinkään ja tein lisä töitä jotka todella raskaita ja huonosti palkattuja siten selvisin jotekin kunnes sain postia verottajalta ja siihenpä se onnellisuus loppui..ymmärsin ettei suomessa arvosteta sitkeetä työmiestä..maksoin verot molemista töistäni säädetyn mukaan mutta nepä laskettiinkin yhteen ja ynnäyksen tuloksena tuli yllätys mätkyt..

30 vuotiaanan muutin omilleni ja olen asunu nyt kohta tasan kaksivuotta tässä 36 neliön yksiössä. Sen verran käyn vielä vanhempien luona että käyn parinviikon välein pesemässä niillä pyykkini, kun en ole vielä omaa pesukonetta hommannut.

Itse muutin 32v uuteen rivari kaksioon, haukkukoon kaikki mutta lainaa nolla euroa, uusi auto alla ja rahaakin vähän. Hyvin saa säästettyä rahaa jos malttaa pysyä kotona vähän pidempään eikä törsää älyttömästi vaikka rahaa olisi. Itsellä vielä paska palkka.

rivarissa asunut vuoden,ensi asunto,ei oo mun juttu tää omassa lokerossa asuminen. Omakotitaloa katsellut pakko päästä pois, en osaa asua tälläisessa sääntö kommuunissa jossa ei saa autojaankaan pitää missä lystää. Eikä sais pieraastakkaan 23 jälkeen

Tarttiskohan suomessakin ruveta valtion" kotouttamaan" oman maan nuorsioa. Niin metsässä ja haavemaailmassa tuntuu moni suunnitelma olevan.

Tästä nyt 30 vuotta aikaa mutta pakkasin laukkuni ja lähdin ns. ovet paukkuen pois koto 19 vuotiaana. Isäni uhkaili vielä että en pärjää omillani ja tulen häntäkoipien välissä takaisin kerjäämään rahaa. Ensimmäinen yö omassa oli hieman pelottava mutta sopeuduin äkkiä itsenäiseen elämään. Nykyään asumme vaimon ja pojan kanssa 215m2 talossa arvoalueella ja isäni joutunut ajan myötä myöntämään että tein viisaasti kun muutin pois kotoa ja itsenäistymään...

Älä välitä vaikka kämppä ei tunnu kodilta. Se on vaan merkki että et ole VIELÄ löytänyt kotiin. Tiedän miltä se tuntuu! :/ Olen 36-vuotias ja muutin kotoa 21 tai 22 vuotiaana (en muista), ja olen asunut omillani kuudessa asunnossa ennen nykyistä paikkaa. Edellinen asunto oli ensimmäinen joka vähän tuntui kodilta, tämä tuntuu jo aikalailla kodilta (toivottavasti en masenna sinua).

Yksin asuminen sinällään on jo raskasta, vaikka viihtyisikin omissa oloissaan. Omilleen muuttaminen aiheuttaa väistämättä vieroitusoireita, mutta ne on ihan luonnollisia. Parannusehdotuksia:
1. Tee kämpästä oma pesä, sellainen että siellä odottaa kivoja juttuja jotka on vain sua itseä varten.
2. Jos paikka on todella kurja, niin mieti mitä asioita tarvitaan siihen, että voit muuttaa toisaalle. Toteuta niitä tarvittavia asioita.
3. Jos asuinalue on vieras, niin ota selvää missä lähettyvillä on jotakin kiinnostavia harrastusmahdollisuuksia.
4. Tervehdi naapureita.
5. Jos sulla on kavereita, joille voi soitella muuten vaan, niin ota tavaksi tehdä niin vaikka tiettynä päivänä viikosta. Soita nämä puhelut kotisohvalta.

Itse olin helpottunut kun pääsin pois kotoa, vaikka ei se nyt niin paha paikka toki olekaan, niin on hyvin vaihtelevat välit porukoihin, sen lisäksi että kyseinen paikka on ihan korvessa joten en tästä syystä siellä viihdy.

Ensimmäinen asuntoni oli tästä syystä jo hieno kokemus.

Mutta siihen tottumiseen meni jokunen kuukausi, ehkä, siitä on jo vähän aikaa.

Salaisuus on se että miten hyvin saat siellä aloitettua uuden elämäsi.

Itse muutin kotoa 18-vuotiaana. Nyt 30 ja takana pari avoliittoa ja yksin asumista yhteensä neljässä eri asunnossa. Näyttäisi siltä että mulle ulkoisilla puitteilla ei ole niinkään väliä; sen vain tietää astuessaan ovesta sisään, että tuntuuko se paikka kodilta vai ei. Toistaiseksi kaikkein eniten kodilta on tuntunut yksi pieni vuokrayksiö, jossa asuin päälle parikymppisenä. Menin katsomaan kämppää ja tiesin heti eteisessä, että tää on mun Koti :) Sitä asuntoa on vieläkin toisinaan ikävä ja harmittaa, että piti aikoinaan muuttaa sieltä pois kun vuokra nousi liian korkeaksi.

Yksinäisyys ja ikävä perheenjäseniä on mielestäni sitten vähän asia erikseen - itse viihdyn erinomaisesti yksin, enkä ole koskaan oikein osannut kaivata takaisin vanhempien luo joskin olen iloinen, että he asuvat suhteellisen lähellä ja voin poiketa kerran, pari kuussa kylään.

Pena tässä hei! Ei kannata liian varhain muuttaa pois kotoaan. Minä olen 62 vuotta vanha ja asun vielä äitini kanssa.

Kyllä kotiuduin.

mennyt helevetisti... Ei mulla nyt muuta

mä muutin kanssa 22v omaan kämppään. sopeutuminen tuntui aluksi hurjalta, kun olit yksin kämpässä, kun olet koko ikäs asunut vanhempempien kanssa. mä olin silloin vielä hetken työttömänä ja hain opiskelupaikkaa, joten olin pari viikkoa "itekseen".
mua alko jopa hieman masentamaan, kun ketää ei ollu ympärillä 24/7 ja olit omissa oloissa. tuli pieni yksinäisyyden tunne ja ahdistus.
onneksi pääsin opiskelemaan ja päiviä ei tarvinnut viettää pelkästää kotona. sai muuta ajateltavaa. kun aloin käymään koulussa ja arki alkoi rullaamaan, niin sopeuduin hyvin uuteen elämäntilanteeseen. :)
itsenäisesti asumiseen sopeutuu kyllä jossakin vaiheessa, mutta omalla kohalla toi koulun alku ja "arjen" pyörimään lähteminen nopeutti huomattavasti sopeutumista. nykyään jopa tykkään olla välillä ihan vaa yksin kotona... :)

Kotoa pois 18 vuotiaana ja kotiuduin heti. Otin kotoa mukaani vain vaatteeni ja paperini. Oli mukavaa kalustaa asuntoa itse hankkimilla rahoilla ja aloittaa itsenäinen elämä. Kotona opetettiin jo lapsesta pitäen valmistamaan ruokia ja siivoamaan ym. joten itsenäinen elämä on ollut helppoa.

Heti kun sain ajokortin 18v. ja työpaikan. Muutin omaan kotiin ja aivan ihanaa on ollut. Tosin äiti&isä auttoi kaikessa, huonekaluhankinnoissa ja kodin muut tavarat ja astiat, äiti oli minulle kerännyt jo valmiiksi. Olen kiitollinen siitä heille. Kyllä sinäkin kotiudut ihan varmasti, oma koti kullan kallis. Voimia ja valoisaa tulevaisuutta. Ja oikein hyvää joulua.

N 15 vuotiaana lähdin ja sain töitä myös kämpän. Se oli siihen aikaan sellainen sauna-
kamari. Mitään en saanu kotoa vaan siinä pikkuhiljaa laitoin tarvikkeita ja omaa kotia.
En muista että olis ollu suuria vaikeuksia sopeutua ja aikaa meni töissä pitkiäkin päiviä.
Ei sillon ylitöistä korvattu ja palkka oli pieni. Muista että kävin lapsuuden kotona vasta
3 kk kuluttua. Olihan se aluksi joskus ikävä mutta sen kans pärjäsi. Sitten on ollut monenlaisia koteja ja elämä on vieny eteeenpäin-kokemuksia on karttunu hurjasti.
Tee aina sinne missä asut omanlaisesi koti ja pidä yhteyttä sukuun ja kavereihin.
Kyllä sinä selviät.

Hanki paljon yhden illan suhteita....auttaa kummasti kotiutumisessa. 100-200 panoa vuodessa eri naisten kanssa niin ei ehdi tulemaan äitiä ikävä.

Ei kakaran kuulu loisia kotona yli 20 kymppisenä. Jotain on korvain välissä pielessä silloin.
Kotiutumisessa autaa, että laitettelee kotia, vaikka kirpparitavaroin tai tekee itse juttuja, maalaa vanhoja huonekaluja, miettii kierrätysmateriaalista sisustusta. Koti tuntuu omalta.

En muista ekasta asunnosta nuorena. Olin kai sen verran nuori ja kokematon, etten osannut pelätä ja jännittää. Mutta myöhemmin aikuisena uuteen asuntoon muutto on ollut monesti hankalaa. En oikein osaa relata, ja kun väliseinät on melkein pahvia, niin elämisen äänet kuuluvat puolin ja toisin. Itselleni on varsinainen kärsimys haistella naapurin tupakansavuja ja kuunnella kännirähinöitä. Hän puolestaan ei siedä lainkaan musiikkiharrastustani, eli minun on vain oltava hiljaa. Aika tuurista kiinni, millaiset naapurit saa, etenkin jos joutuu asumaan kaupungin vuokra-asunnossa.