Oletteko jättäneet kertomatta sairaudestanne

Olisi kyllä reilua kertoa asiasta vaikka et haluaisikaan. Tulee se ilmi joka tapauksessa kun kumppanisi alkaa ihmetellä käyttäytymistäsi ja ottaa asioista selvää..

En ikinä kertonut sairaudestani missään suhteessa silloin kun niitä vielä oli.

En myöskään naisystäville enkä muillekaan, ammattiauttajia lukuun ottamatta.

Miksi ihmeeessä huudella asiasta ympäriinsä???? Säälipisteitäkö kerjätään vai mitä?

Miehet on jo muutenkin niin helvetin kranttuja, ettei naisen kaannata niille kertoa mitään millä kuormittaa niiden valintakriteereitä lisää.

Oikeessa olet. Kranttujahan ne. Sellanen ongelma, että reagoin liian voimakkaasti asioihin. Nytkin suurin piirtein välit poikki ihan omasta aloitteesta ja taas kerran pitäs madella takasin päin. Mietin vaan, pitäiskö sanoa, että tähänkin on selitys olemassa. Millään en haluaisi sanoa tota, juurikin ton kranttuuden takia ja sen takia, että ei tavallinen, normaali ihminen tahdo ymmärtää tota asiaa. Kiihdyn vaan 0-100 alle sekunnissa ja teen päätökset samalla vauhdilla. Se helvetin katumus on taas päällä. Jos otan yhteyttä, voi se tilanne taas olla sekunnin sisällä jo ihan toisenlainen.

Mielestäni kyseessä on niin oleellinen asia, ettei sitä pidä salata. Ei ehkä ihan yksityiskohtaisesti, mutta jotain olisi kerrottava.

Ja toiseksi, kannattaisiko kuitenkin aloittaa lääkkeet uudelleen?

Itse toivon ja odotan eläkettä. Olen elänyt vuosia milloin toimeentulotuella, milloin ilman tuloja lainkaan (kuten nyt). Diagnoosit on tosin erilaiset. Kelan kanssa on vaan tappelua, joten etuuden hakeminen on keskeytynyt. Nyt yritetään uudestaan. Tämä löyhässä hirressä roikkuminen estää mitkään seurusteluhaaveet. Jos kerron eläväni toimeentulotuella, kumppani katsoo, että odotan hänestä elättäjää. Pitää pahimmillaan huumehörhönä, vaikken käytä päihteitä, enkä ole käyttänytkään. Rehellinen eläke vapauttaisi minut myös seurustelemaan vapaiden ihmisten kanssa (nyt kelpaan kyllä salarakkaaksi).

En aikoisi eläkettä salata, jos sen saan, mutta en ehkä ihan kaikkia diagnoosejakaan kertoisi tarkkaan. Kertoisin riittävästi, mutten kattavasti. Olen joka tapauksessa sen ikäinen, etten enää ydinperhettä perustaisi, vaan eläisimme eri talouksissa toisiamme tapaillen. Mieskin voisi olla sen verran vanhempi, että olisi jo vanhuuseläkkeellä. Toista psykiatrista potilasta suhteeseen ei tarvita (ellei sitten ole ollut esim. masennus sydäninfarktin seurauksena). Tällaiset haaveet.

Kiitos kommentistasi. En tiedä mikä tilanteesi on, mutta ensisijainen asia eläkkeen hakuun on se 300pv sairaslomaa. Sen jälkeen voi eläkettä hakea. Varmaan tiesitkin sen, mutta jäin miettimään tuota toimeentulotukiasiaa. Millä diagnooseilla haet tai hait eläkettä?
Ei se MT eläkekään nosta pisteitä, mutta en itse siitä välitä. Näillä mennään. Ihan kaikkea ei jaksa kuitenkaan salata.
Toivon sulle paljon onnea eläkkeen suhteen ja sen oikean parisuhteen löytämiseen.
Tuosta eläkeasiasta voisi enemmänkin jutella, mutta en näillä yleisillä palstoilla viitsi niistä sen enempää puhua.

Toivottavasti kerrot. Minä haluaisin tietää. Toki olen siinä mielessä hieman "jäävi" sanomaan yhtään mitään että takana muutaman kuukauden tapaileminen bipon kanssa ja jätti kyllä syvät arvet, jos niitä arviksi voi kutsua koska emme olleet varsinaisesti pariskunta. Hän kertoi minulle parin kuukauden tuntemisen jälkeen bipostaan. Toi toki selityksiä erittäin erikoiselle käytökselle mitä olin paljon ihmetellyt ystävieni kanssa. Sairaudestaan puhuimme paljon (silloin kun hän oli sillä tuulella että pystyi "avatumaan") ja minä opiskelin sairaudesta paljon netissä, jotta voisin paremmin ymmärtää häntä. Lopputulema oli se että mulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin kävellä pois taakse katsomatta, ei sellaista vuoristorataa voinut kestää ja mielestäni myös jonkin sortin hyväksikäyttöä, tai sellaiselta se ainakin tuntui, kun oltiin high tilassa toinen oli ihana ja seuraavana päivänä taas ei.
Jos joku minulle kertoisi muutaman taapamisen jälkeen tai heti olevansa bipo, ikävä kyllä mä sanoisin että olen pahoillani mutta kerta sitä elämässä riitti. Harmi jos tämä tapaamani bipo sai minut ajattelmaan kaikista bipoista "pahaa", etteivät ole kykeneväisiä aitoon toisen ihmisen arvostamiseen ja empatiaan, muunmuassa.
Mutta tässä nyt vaan mun mielipiteeni asiaan..

Kiitos vastauksestasi. Itse pidän empatiaa ja toisen arvostamista jonain sellaisena asiana minkä ihminen oppii yleensä hyvin pienenä lapsena. itsestä jotenkin tuntuu siltä, että joku psykopatia tms voisi olla sellainen, joka nuo voisi ihmisestä poistaa, jos sinne ovat kerran päässeet. On olemassa ihmisiä, joilla ei empatiakykyä ole lähtökohtaisesti. Pidän itseäni liiankin herkkänä ja empaattisena ihmisenä. Kaikki tunteet vaan ovat ääripäistä ja tulevat herkästi pintaan, tiedän että se on ongelmallista.

Luuletko sen olevan jotenkin parempi asia, että hän saa selville sinun valehdelleen?

Tuo tulee joka tapauksessa selville ellei hän lopeta kaikkea hyvin nopeasti kun ei ymmärrä sinun käytöstäsi. Ainoa mahdollisuutesi johonkin pysyvään on olla täysin avoin ja rehellinen, 100% rehellinen.

Fakta = kertomattakin selviää melko nopeasti

Kyllä kaksisuuntaisen huomaa ihan varmasti kertomattakin. Luottamus vain menee, kun ei kerro.

Toiseksi jos et syö lääkkeitä, niin on ihan sama mitä muuten teet, koska kukaan ei silloin pysty olemaan suhteessa kanssasi. Jos et syö lääkkeitä, niin todennäköisesti toimit holtittomasti ja ehkä jossain vaiheessa myös yrität itsemurhaa. Tyttöystävän osa on silloin uhrata oma elämänsä omaishoitajana ihmiselle, joka itse ei välitä hoitaa sairauttaan, johon rooliin hän ei toivottavasti suostu. Suhteessa molempien pitäisi saada jotain hyvää elämäänsä, hoitajat täytyy olla ihan erikseen. Vaikka nainen rupeaisikin hoitajaksesi, niin jossain vaiheessa hän palaa loppuun ja ehkä sairastuu itse.

Jos olet liian sairas huolehtimaan omista lääkkeistäsi, niin yritä saada apua siihen.

Olen. Bipolaarisuus on vakava- asteinen mielisairaus ja se on tunnettu jo kauan sitten.
Kerrot jollekin, niin elämäsi on mennyt. Et varmsti pääse töihin, et varmasti saa kunnollista kumppania, et varmasti pääse harrastuspiireihin, et varmasti ole luotettava jne.

Ja kaikkien vähiten kertoisin asian bipolle tai jollekin muulle mielisairaalle. Miksi? Koska he eivät kunnioita toisia ihmisiä eivätkä toisten yksityisyyttä. Heillä ei myöskään ole minkäänlaisia moraalisääntöjä.

Olen koko ikäni ollut kaksi suuntainen ( nyt sen tiedän )Olen nyt 71v. hyvässä fyysisessä kunnossa. Jäin eläkkeelle kun otin 60v. tämän diagnoosin ja aloitin Debrakine lääkityksen 4x 300mg vuorokaudessa. Lopetin vajaat kaksi vuotta sitten koko lääkityksen. Ehkä ikä nyt on vähän ainakin mania vaiheita jo helpottanut ja masennuksista ain jotenkin oon kuiville selvinnyt. Alkoholi on ollut yksi lääkkeistä nuormpana mutta se oli viedä kokonaan mennessään. Olen AA :ssa ja ollut 30 vuotta yhtä mittaa raittiina. Olin jo ennen pätkiä.

Valvo usein öisin taas viime yönä rupesin pohtimaan että pitäis perustaa tai löytää vertaistuki ryhmä meikäläisille. Samanlainen kuin AA ryhmät alkoholisteille.

Jos on titoa ryhmistä olisin kiitollinen tiedoista

AA-ryhmät ovat hienoja ja se auttaa monia paranemaan tai ainakin pysymään poissa viinasta. NA- ryhmät on myös hyvin toimivia.

On myös paljon muita ongelmia joihin on kopioitu kahdentoista askeleen malli ja yleensä se on ollut toimiva tai kohtuullisen toimiva. Kaikissa näissä on ollut asetettavissa jonkinlainen maali jota kohti kulkea.

Syöpää sairastavilla on omat (hyvinkin hyödylliset) vertaistukiryhmänsä, mutta heille AA:n malli ei toimisi, sillä heidän sairautensa ei ole itsestä kiinni.

En tiedä, mutta onko skitsofrenia, rajatilapersoonat tai bibot sellaisia, joille AA:n malli toimisi?

Voisi tietenkin olla, että joku rajatilapersoona muuttuisi, jos oikeasti ja päättäväisesti kohtaisi itsensä... mutta miten on näitten muiden laita?

Itse olen käynyt ohutnahkaisten narsistien 12 askeleen ryhmässä ja se on psyykkinen sairaus, josta voi parantua. Itsensä kohtaaminen on tosin todella tuskallista ja todella harva siihen edes kykenee ilman Jumalan apua.

Sain diagnoosin vasta 23-vuotiaana, joten sitä ennen en tietenkään siitä ikinä kellekään kertonut kun en itsekään tiennyt. Sen jälkeen olen kyllä asiasta kaikille läheisille ystävilleni kertonut ja jos olen alkanut tapailemaan parisuhde mielessä jotain miestä, niin melko pian olen tästäkin asiasta hänelle uskoutunut.

Töissä en ole tästä ihmisille kertonut, enkä myöskään sukulaisilleni vanhempiani lukuunottamatta. Ei tämä mielialahäiriö minusta mikään salailun aihe ole, mutta ei sitä nyt ihan kaikille pidä kertoa itsestään kaikkea.