Yksi tie
Kyyneleet tipahtelivat yksitellen paidalleni. Katselin niiden jättämiä kosteita tahroja. Oliko minulla enää mitään syytä elää. Pienimmätkin valon tuojat oli viety elämästäni. Jäljelle jäi vain kylmä ja loputon pimeys. Useimmilla oli vielä jokin silta sieltä pois. Minulta ne olivat palaneet järjestelmällisesti pois. Oli absoluuttisen pimeää. Kaikki aistini alkoivat turtua. Ei ollut mitään mitä nähdä, ei mitään mitä tuntea, ei mitään mitä maistaa, ei mitään mitä haistaa tai mitään mitä kuunnella. Vain lohduton tyhjyys ja minä. Erilaiset paniikin väristykset vyöryivät ylitseni. Ne veivät kaikki voimani.
Isä makasi sängyllä sammuneena. Äiti oli lähtenyt jo vuosia sitten Kanadaan uuden miehen kanssa. Minut hän oli unohtanut tyystin. Hän ei edes suunnitellut minun mukaan tuloani. Jätti minut vain eräs yö yksin isäni kanssa. Tuota vierasta miestä sängyllä kutsuin hyvin harvoin isäkseni. Hän oli vain joku raakalainen ihminen joka piti minua orjanaan. Komensi minua rautaisella kourallaan. Koulua en ollut käynyt puoleen vuoteen kun opettajat alkoivat kysellä kotiolosuhteistani. Nyt olin vain kotona ja kävin kaupassa ostamassa ruokaa ja muita välttämättömiä elintarvikkeita. Moni ihmetteli miksi en vaan lähtenyt pois. Jättänyt tätä kaikkea. Menisi poliisin luo. Kavaltaisi häntä. Ei tuo mies voisi satuttaa minua vankilasta käsin. Mutta monen on myös vaikea uskoa miltä tuntuu elää vuosikausia sellaisessa vankilassa kokoajan pelon vallassa. Tuo pelko oli vienyt voiton. Sen kahleet olivat yhtä vahvat kuin tuon miehen nyrkit. Ei ollut kuin enää yksi pakokeino.
Aamulla isäni oli lähtenyt kaupungille. Pöydällä seteli jolla voisin ostaa ruokaa hänelle ja sen mitä hän ei söisi jäisi minulle. Olin kuin Tuhkimo. Hänet oli vain pelastanut komea prinssi. Kuka minut pelastaisi. Ehkä se musta viittainen hahmo joka korjaisi karjaansa kuoleman tullessa ajankohtaiseksi. Otin rahat pöydältä ja lähdin lähikaupassa käymään.
Yritin aina kävellä mahdollisimman hitaasti sen lyhyen matkan joka oli kaupasta vankilaani. Tunnustelin vapautta ja katselin iloisia naamoja. Tiesin että pääni ei kestäisi tällaista elämää enää kauan. Lopulta sekoaisin. Loska roiskui jalkojeni alla. Vanhat lenkkarit kastuivat kuin myös sukkani. Olisi niin helppoa vain astua tuohon maantielle ja odottaa seuraavaa autoa. Ei se ollut niin helppoa. Silloin isäni olisi voittanut. Saanut ajettua minut niin alas. Tosin voi, kyllä minä olin hyvin hyvin alhaalla. Hyvin lähellä pohjaa. Mutta kuolemaa en saisi kokea omien päätösteni tuloksena. Ostokset painoivat hyvin vähän. Mutta ne tuntuivat raskailta lihaksettomissa käsissäni. Astuin suojatielle. Valkoiset viivat olivat kuluneet paljon vuosien saatossa. Ne olivat vain haaleita naarmuja maapallolla. Yhtäkkiä tajusin että en tuntenut mitään. en totaalisesti mitään. kaikki näytti aivan normaalilta. Käänsin pääni ja näin rekan. Se vyöryi ylitseni mutta pienenä hetkenä ennen kuolemaa en tuntenut mitään. Olin tullut takaisin pimeyteen. Mutta nyt näin sillan. Se oli suuri ja mahtava silta. Niin vankka ja turvallisen näköinen. Se viimeinen tie. Vuodet putosivat harteiltani ja pinnalle nousivat kaikki ilon tunteen. Astuin sillalle enkä kääntynyt katsomaan taakseni. Sillä siellä ei ollut mitään minulle.
Kyyneleet tipahtelivat yksitellen paidalleni. Katselin niiden jättämiä kosteita tahroja. Oliko minulla enää mitään syytä elää. Pienimmätkin valon tuojat oli viety elämästäni. Jäljelle jäi vain kylmä ja loputon pimeys. Useimmilla oli vielä jokin silta sieltä pois. Minulta ne olivat palaneet järjestelmällisesti pois. Oli absoluuttisen pimeää. Kaikki aistini alkoivat turtua. Ei ollut mitään mitä nähdä, ei mitään mitä tuntea, ei mitään mitä maistaa, ei mitään mitä haistaa tai mitään mitä kuunnella. Vain lohduton tyhjyys ja minä. Erilaiset paniikin väristykset vyöryivät ylitseni. Ne veivät kaikki voimani.
Isä makasi sängyllä sammuneena. Äiti oli lähtenyt jo vuosia sitten Kanadaan uuden miehen kanssa. Minut hän oli unohtanut tyystin. Hän ei edes suunnitellut minun mukaan tuloani. Jätti minut vain eräs yö yksin isäni kanssa. Tuota vierasta miestä sängyllä kutsuin hyvin harvoin isäkseni. Hän oli vain joku raakalainen ihminen joka piti minua orjanaan. Komensi minua rautaisella kourallaan. Koulua en ollut käynyt puoleen vuoteen kun opettajat alkoivat kysellä kotiolosuhteistani. Nyt olin vain kotona ja kävin kaupassa ostamassa ruokaa ja muita välttämättömiä elintarvikkeita. Moni ihmetteli miksi en vaan lähtenyt pois. Jättänyt tätä kaikkea. Menisi poliisin luo. Kavaltaisi häntä. Ei tuo mies voisi satuttaa minua vankilasta käsin. Mutta monen on myös vaikea uskoa miltä tuntuu elää vuosikausia sellaisessa vankilassa kokoajan pelon vallassa. Tuo pelko oli vienyt voiton. Sen kahleet olivat yhtä vahvat kuin tuon miehen nyrkit. Ei ollut kuin enää yksi pakokeino.
Aamulla isäni oli lähtenyt kaupungille. Pöydällä seteli jolla voisin ostaa ruokaa hänelle ja sen mitä hän ei söisi jäisi minulle. Olin kuin Tuhkimo. Hänet oli vain pelastanut komea prinssi. Kuka minut pelastaisi. Ehkä se musta viittainen hahmo joka korjaisi karjaansa kuoleman tullessa ajankohtaiseksi. Otin rahat pöydältä ja lähdin lähikaupassa käymään.
Yritin aina kävellä mahdollisimman hitaasti sen lyhyen matkan joka oli kaupasta vankilaani. Tunnustelin vapautta ja katselin iloisia naamoja. Tiesin että pääni ei kestäisi tällaista elämää enää kauan. Lopulta sekoaisin. Loska roiskui jalkojeni alla. Vanhat lenkkarit kastuivat kuin myös sukkani. Olisi niin helppoa vain astua tuohon maantielle ja odottaa seuraavaa autoa. Ei se ollut niin helppoa. Silloin isäni olisi voittanut. Saanut ajettua minut niin alas. Tosin voi, kyllä minä olin hyvin hyvin alhaalla. Hyvin lähellä pohjaa. Mutta kuolemaa en saisi kokea omien päätösteni tuloksena. Ostokset painoivat hyvin vähän. Mutta ne tuntuivat raskailta lihaksettomissa käsissäni. Astuin suojatielle. Valkoiset viivat olivat kuluneet paljon vuosien saatossa. Ne olivat vain haaleita naarmuja maapallolla. Yhtäkkiä tajusin että en tuntenut mitään. en totaalisesti mitään. kaikki näytti aivan normaalilta. Käänsin pääni ja näin rekan. Se vyöryi ylitseni mutta pienenä hetkenä ennen kuolemaa en tuntenut mitään. Olin tullut takaisin pimeyteen. Mutta nyt näin sillan. Se oli suuri ja mahtava silta. Niin vankka ja turvallisen näköinen. Se viimeinen tie. Vuodet putosivat harteiltani ja pinnalle nousivat kaikki ilon tunteen. Astuin sillalle enkä kääntynyt katsomaan taakseni. Sillä siellä ei ollut mitään minulle.
Vastaukset 4
Vanhimmat
niin että tästäkin olisi kiva kuulla palautetta että oppisin joskus jotain...
Sulla on hyvä tyyli kirjoittaa niin, että kaikki ymmärtää sen. Toi oli tosi hyvä tarina. Ja vaikka kaikki väittääkin, että pitkiä ei jaksa lukea, musta tohonj olis saanut vaikka kuinka paljon jatkoa sun kirjotus taidoillasi. Mulla itelläni vaihtelee pituudet, mutta mulla ne on myös aika tuskaisia myös ja menee ehkä paljon syvemmälle, kun sun. Menee jopa niin syvälle, että en saa edes ite selvää kuina syvällä. sulla on just tolanen neutraali ja todella hyvä. :D Jos olisin äidinkielen opettajasi antaisin 9½
Kirjoita vaan lisää! se kannattaa.
JEP... aluksi on todella vaikea keksiä vaan aihetta ;). en osaa myöskään kirjoittaa hirmu positiivisesti tai sellaista novellia joka päättyisi hirmu onnellisesti. esim. että tuossa novellissa tuo tyttö olisi vaikka päässyt yli vuosien traumoistaan. En minä olisi ainakaan päässyt vaikka mitä olisi tapahtunut. Kuolema oli siksi se ainoa vaihtoehto..
niinhän se menee. mulle saattaa tulla ihan mistä vaan mieleen aihe- yks oli jostain musavideosta, jossa kaks ihmistä sai toisensa, kun toinen kuoli auto onnettomuudessa toisen jälkeen.. tajuat varmaan. väänsin siitä sitten oman version.