Etäpesäkkeiden leviäminen ja toimenpiteet jatkoon

Jotain pitäisi tosiaan tehdä. Muistan kuin eilisen sen 1980-luvun lopun elokuisen viikonlopun kun saunaillan pimetessä eräs vanhempi linjamies totesi minulle, tuolloin vielä nuorelle rookielle, että hän pitää nallekarhuista. Luulin hänen tarkoittavan Chicago Bearsia, joukkuetta, jonka lippalakkia hän aina kantoi päässään, mutta hänen ottaessaan minut suuhunsa siellä lauteilla ymmärsin sen olleen viittaus johonkin muuhun - johonkin synkkään. En vielä silloin tiennyt alakulttuureista, nahkahomoista ja pissaleikeistä, mutta pian tulin kokemaan tämän kaiken ja vielä enemmän.

Tarinani on se vanha tuttu suomalaisesta jenkkifutiksesta. Steroidit, homoseksi, raiskaukset, päihteet ja seksuaalinen ahdistelu. Kaikki me tiedämme mistä on kyse enkäpä siis viitsi mennä sen kummemmin yksityiskohtiin. Vuosien taistelun jälkeen löysin kuitenkin itsekunnioitukseni ja valon Herrassamme Jeesuksessa Kristuksessa. Se pelasti minut masennuksesta ja itsemurhan partaalta ja lopetti itsetuhoisen huumeiden, prostituution ja jenkkifutiksen värittämän makaaberin leikkini. Nyt olen eheytynyt ja elän normaalia heteroseksuaalista elämää kahden kissani kanssa. Edelleen olen työtön ja tarvitsen tukea päivittäisessä elämässäni, mutta ainakaan en ole enää jefuhuora.

Haluan tarinallani rohkaista kaikkia nuoria ja toki vanhempiakin pelaajia luopumaan amerikkalaisesta jalkapallosta. Sillä kulttuurilla ei ole teille mitään annettavaa paitsi kärsimystä ja pahaa oloa! Luottakaa itseenne ja tukekaa korkeimpaan voimaan heikkoutenne hetkellä. Joukkuetoverinne tulevat teidät hylkäämään ja valmentajat kääntävät teille selkänsä, mutta siitä vain tiedätte olevanne oikealla tiellä. Uskokaa ja taistelkaa kohti parempaa huomista!

Ollaan asian ytimessä. Työtä punasten entisille pelaajille ja SAJL palkitsee.
http://www.sajl.fi/?x118281=4346744

Moi kaikille, olen entisen pelaajan isä.
Olen täysin samaa mieltä sinkkumiehen kanssa, jotain on tehtävä. En itse kykene kirjoittamaan yhtä lyyrisesti, rakastelemaan lukijaa sivistyssanoilla, hellästi hieromaan historiallisilla viittauksilla, poistumaan nopeasti sanallisesta-alkovista vähintäänkin epämääräisillä anakronistisilla yksinkertaisuuksilla.

Sinkkumiehen asiallinen ja ajankohtainen kirjoitus tuli mieleen eilen katsoessani poikani ystävää eilen. He molemmat pelasivat samassa juniorijoukkueessa aikoinaan. Valitettavasti poikani lopetti pelaamisen, jolloin heidän välinsä katkesivat, mutta itse pidin ja pidän edelleen yhteyttä poikani ystävään. Otin eilen häneen yhteyttä ja kyselin kiinnostaisiko katsella vanhoja otteluita videolta, mutta valitettavasti hän ei enää suostu tulemaan asunnolleni, joten sovimme tapaavamme paikallisessa anniskeluravintolassa, jonne hän onneksi tulikin.

Olin toki seurannut hänen edesottamuksia, mutta en vuosiin ollut suoranaisesti lähestynyt häntä, pikemminkin isällisesti seurannut etäältä, pitäen huolta ja joka kuun viimeisinä päivinä olin tapani mukaan pudottanut postiluukusta hieman rahaa hänelle. Nuorilla miehillähän on tunnetusti suuret menot ja pienet tulot.

Siinä hän oli! Pyysin häntä istuutumaan.
-Kasvoillesiko?, hän vastasi.
Menin hämilleni ja hieman punastuinkin noinkin suorasukaisesta ja rahvaanomaisesta ehdotuksesta.
"Tule vain nyt tänne."
-Ai, nyt pitäisi tullakin, vastasi hän.
En ollut varma oliko se huumoria, vaiko totuutta.

Poikani ystävä oli tosiaankin muuttunut, parempaan vaiko huonompaan suuntaan, en ollut tästäkään varma, mutta jotain hänessä oli rikki, miten en ollut aikaisemmin huomannut tätä, olinhan tarkkaillut häntä jo pienen ihmisiän, mutten kertaakaan katseemme eivät olleet kohdanneet.
Poikani ystävän katse kertoi minulle kaiken: lapsuudesta aikuisikään jatkunut yökastelu oli miedontanut iiriksen väriskaalaa, vuosikausien seksuaalinen patoutuminen pullisti veristäviä verisuonia pupilleissa, pitkäaikainen mökäöljyn sekä pervitiivin aktiivinen käyttö oli laskenut silmien eteen lasittuneen kerroksen epätoivoa, pitäen vankina entisen nuoren pojan uteliaita ja vilkkaita silmiä.
Kuvittelin tapaamisemme tyystin erilaiseksi, meidän piti pitää hauskaa ja mennä luokseni katsomaan videoita ja ehkä yön ollessa pimeimmillään juuri ennen auringonlaskua olisimme harjoitelleet puntteja yksiössäni. Olisimme nauraneet väistämättömälle, kun poikani voittama palkinto olisi pudonnut televisiotasolta maahan särkyen useisiin paloihin, mutta ainut mikä särkyi oli minun kuvitelmani.
En veisi poikani kaveria kotiini missään tapauksessa.

-Mitä kuuluu?, kysyi hän, viinanhajun lehahtaessa kurkusta, jota ympäröivät huonosti hoidetut hampaat, ikenet olivat vetäytyneet jo ylähuulen taakse piiloon, ylähuuli oli ruvella, ei tapaturmamaisesti vaan herpesmäisesti.

Poikani ystävä huomasi katseeni ryhtyen heti todistelemaan ruven tulleen Velodromin tekonurmikosta.
En uskonut häntä. Mitä hänelle olikaan käynyt? Hän oli ennen niin viaton ja rakastettava, jos olisimme olleet Antiikin Kreikassa, tai edes pakettimatkalla Rodoksella, olisin pitänyt häntä kädestä kiinni ja hyvänä, mutta nykyisessä kunnossa hän oli vain synkähkön kusisenhajuinen painajainen entisestään.
Lupasin hakea hänelle olutta, ryntäsin tiskin ohi ulko-ovelle Brian Urlachermaisesti blitzaten, päässäni takoi vain yksi ajatus "hyi helvetti"

Kaikella tällä haluan vain sanoa, että amerikkalainen jalkapallo tappaa hitaasti, mutta varmasti. Liiton pitäisi tehdä ennen ja jälkeen kuvakavalkaadi pelaajista, jotta voimme varoittaa nuoria. Ei luulisi olevan iso vaiva Liitolle hakea Pasilan poliisivankilasta kuvat entisistä pelaajista ja jakaa nuorten maajoukkueleirillä, koska sieltä se alkaa.
Poikani ystävä on valitettava, mutta niin yleinen esimerkki lajin hitaasti tuhoavasta vaikutuksesta.

Pitkästyminen on yhtä rasittavaa kuin selän päälle käyvä epäinhimillinen, mekaaninen, ruumiillinen työ. Vielä poikani pelatessa tein kahta työtä aikaisesta aamusta myöhään iltaan, vain jotta voisin kustantaa poikani kausimaksut, uudet hartiasuojukset, todella kalliita Riddelin kypäriä ja Under Armourin liian tiukkoja paitoja, sukkahousuja. Jumalauta, maksoin sukkanauhahatusta kolmekymmentä euroa. Tiedättekö, montako kottikärryllistä rakennusjätettä jouduin työntämään saadakseni kolmekymmentä euroa? Puolet päivästä meni tämän yhden sukkanauhahatun saamiseksi poikani päähän. Oliko sen arvoista? Ei todellakaan, poikani ei enää pelaa ja orastava iskias salaman lailla lyö selkärankaani päivittäin valkoista kipua tuottavaa tuskaa.
Olin aina pitänyt itseäni perheellisenä työskentelevänä yhteiskunnanjäsenenä, mutta kaiken sen vei poikani minulta. Ensin poikani lopetti pelaamisen.

Muistan sen hetken edelleen,
se oli syksyä, poikani C-juniorikausi oli päättynyt ja odottelin häntä yleisurheilukentän laidalla, satoi vettä ja meidän piti juosta metodijuoksuja, jota myöskin yhdessä helsinkiläisessä seurassa harjoitettiin, eli vihelsin pilliin, jolloin poikani karjaisi nimensä aloittaessaan nopean ja rytmikkään juoksunsa, mutta tuona syksyisenä päivänä poikaani ei näkynyt kentän laidalla. Olin jo aikaisemmin antanut poikani valita kahden vaihtoehdon väliltä; panostaako tosissaan amerikkalaiseen jalkapalloon menestyäkseen elämässään, vai jatkaako yläasteelta ammattikouluun polttamaan tupakkia ja juomaan keskiolutta. Poikani valitsi urheilun ja terveelliset elämäntavat, mutta tämä ei kestänyt kuin muutaman kuukauden, kiitos yläasteen sinnikkään opintoneuvojan, joka selkäni takana toimi. Hän oli poikani kanssa täyttänyt uuden yhteishakulomakkeen aikaisemmin polttamani tilalle. Tämä johti siihen, että poikani aloitti minulta salaa lukion. Jumalauta, lukion aloitti ja olisihan minun pitänyt tajuta vaaranmerkit. Poikani kantoi pelikirjan lisäksi kaikenlaisia muita kirjoja, jumalauta, sekoitti päänsä täysin kaikella, sillä turhalla tiedolla ja se alkoi näkyä nopeasti. Viimeinen hetki väliintulolleni oli, kun poikaani ei näkynyt kentän laidalla. Osasin aavistaa jonkin olevan vialla, mutten ikinä ollut aikaisemmin tajunnut, miten huonosti asiat olivat. Voin sen tässä myöntää, juoksin ja ryntäilin pitkin savisia peltoja vesisateessa kohti tilaamme, onneksi rankkasade kasteli kasvoni, joten naapuri ei huomannut kyynelien ryöppyävän tulvan lailla kyynelkanavistani ja tuskaisen äänekkään kyynelehtimiseni. Kompuroiden ja kiroillen saavuin tilallemme. Potkaisin ulko-oven sisään kriittisessä mielentilassani, jota kyllä kaduin myöhemmin, siitä tuli sanomisia jälkikäteen, mutta ovi oli pieni hinta poikani tulevaisuudesta. Ryntäsin poikani huoneen oven läpi kuin paikallisen seuran pallonkantaja kansallisessa televisio-ohjelmassa, mutta ilman osumaa lieventäviä varusteita, olin kuin vesikauhuinen rakki, tuhat ja sata kertaa hurjempi kuin Vasili Blohin ikinä.
Mitä yllätinkään poikani tekevän? Kirjoittavan jonkinlaiseen kirjaan.

-Mitä teet, miksi et ollut kentällä, mitä kirjoitat, mikä sinun on? kysyin kuulustelevasti, mutta isällisellä äänensävyllä. Varmastikin kaikki perheelliset palstalaiset tietävät, mitä tarkoitan. En nyt puhu Marc Dutrouxin omalaatuisista kasvatusmenetelmistä, enemminkin Michel Lelieveren suojaavasta ja aktiivisesta ennakoimisesta.

Poikani ei vastannut, mutta se ei ollut tarpeen, en ole mikään idiootti, tiesin pahimman jo tapahtuneen. Tipahdin poikani edessä polvilleni ja totesin pojalleni hänen saavan päättää, pyysin anteeksiantoa liiallisesta painostamisesta. Poikani, joka tosiaan ei enää pelaa, hymyili minulle ja väri rupesi palaamaan hänen järkyttyneille kasvoille. Hän tuli lähemmäksi minua, laskeutui polvilleen laittaen kädet ympärilleni, halasimme tiukasti toisiamme.
Poikani sanoi minulle ”kiitos, kun ymmärrät isä, mutta haluan opiskella, opo sanoi, että minusta voi tulla mitä tahansa haluankaan. Voin silti pelata vielä, eikä opiskelu estä pelaamistani, itseasiassa suurin osa pelikavereistani opiskelee ja silti pelaa palloa. Tiesin, että ymmärrät minua, tiedän sinulla olevan vaikeata äidin poismenon takia, mutta me selviämme.”

Nojasin taaksepäin katsoakseni poikaani ja hän vaikutti olevan tosissaan. Kuiskasin hänelle ”mitä vittua noi ämmäfiilikset on?” Latasin oikealla kädelläni koukun poikani palleaan huutaen ”älä koskaan laske suojaustasi, älä koskaan päästä ketään lähellesi.” Poikani lyyhistyi heikkouttaan lattialle. Nousin ylös, otin kirjat, kynät, kumit pöydältä ja poistuin huoneesta soittaakseni kylän lukioon, koska huomenna poikani tulisi olemaan urheilukentällä, ei koulussa.

Kirjoitan näitä sanoja kuristavan ahdistuksen vallassa, sillä illan tullen minua ei enää ole. Rahattomana ja vailla huumaavaa lääkettä, joka yksin pitää elämäni siedettävänä, en kestä piinaani enää, vaan aion hirttäytyä Velodromin maalitolppaan. Vaikka olenkin mitä olen, älkää tuomitko minua sen perusteella heikoksi ja turmeltuneeksi olennoksi. Kun olette lukeneet nämä kiireessä raapustetut sivut, saatatte aavistaa – vaikka ette koskaan voikaan täysin käsittää – miksi ainoa vaihtoehto minulle on kuoleman unohdus.

Poikani ura amerikkalaisen jalkapallon parissa, joka on ansaitusti unohdettu, vainoaa minua edelleen. Olen istunut Kallion Roskapankissa jo vuosia, semmonen saatanan kellari, pimee kuin mikä, mikä kurjuus ja surkeus siellä vallitseekaan, mutta ei mitään verrattuna poikani kohtaloon. Olen yksinäinen vanha mies, suhtaudun ehkäpä liiankin romanttisesti lajiin, ehkä osittain tämän takia minulla on ollut tapana päihtyä Velodromin aurinkokatsomon betonisilla penkeillä, mutta se on ainut muisto ajasta, jolloin poikani vielä pelasi, ainut muisto pojastani. Poikani lopetettua pelaamisen tuhosin kaiken poikaani viittaavan materiaalin, mutta kaikkia muistoja en ole vielä pystynyt poistamaan muistoistani, vaikka kuinka olenkin juonut ja päihtynyt. Piri vie muistot pois, minulle sanottiin, mutta ainoastaan hetkistä, jolloin pupillini ovat laajentuneet lautasiksi. Viime vuosista minulla ei ole sanottavasti muistoja, mutta tämä on korostanut poikani pelivuosien muistoja. Vihaan niitä muistoja, en ole katkera, kuitenkin Petri Walli hyppäsi Töölön kirkon tornista, jättäen jälkeensä viestin, jossa piti Ior Bockia itse paholaisena. Totta on se, että Bock selvisi neljästä puukoniskusta, mutta kohtalona hänellä oli poistua joukoistamme neljä vuotta myöhemmin hasiksen polttoon liittyneessä keittiöveitsiepisodissa. Paholaista ei saa hengiltä, eikä muistoja poikani pelivuosista.

Heipä hei palstalaiset
Anteeksi eilinen verbaalinen purkautumiseni, mutta joskus asiat on sanottava halki ja puhuminen helpottaa ja minun tapauksessani kirjoittaminen palstalle. Olen pitkään ollut kovin yksinäinen, tiedän ei kovin mediaseksikäs aihe nykyisessä nopeasti eteenpäin etenevässä hashtagien reittämässä somemaailmassa. Ketä voisikaan kiinnostaa entisen pelaajan isän kohtalo? Mutta minäkin olen olemassa, en enää kentän laidalla kannustamassa poikaani, mutta siltikin olemassa. Olen kyllästynyt olemaan lyöty mies, minullakin on haluni ja tunteeni.
Tiedän, puhun liikaa pojastani, joka ennen pelasi amerikkalaista jalkapalloa. Samaa minulle ovat sanoneet entiset poikani joukkuetoverit. Onneksi on olemassa yksi poika, nykyään tosin mies, joka ei ole minulle selkäänsä kääntänyt. Hän on poikani entinen joukkuetoveri, josta on tullut minulle poikani korvike viime vuosina. Valitettavasti näen hänet nykyään aina päihtyneenä, vaikkakin hän minulle aina väittää olevansa raitis, mutta hän ei ole. Olen yrittänyt saada häntä takaisin lajin pariin, useilla keinoilla: rahallisella korvauksella, kannustamisella, olen jopa usein asuttanut häntä luonani, mutta turhaan. Viimeksi näin hänet Kampin Malminrinteessä olevassa Café-bar Cavalierissa, jonne kutsuin hänet tapaamiseen, kuten meillä joskus on tapana. Nautin lasillista talon punaviiniä, kunnes ulkoota alkoi kuulua eläimellinen meteli, tiesin hänen saapuneen. Miksikö tapasin hänet? Onko minulla vaihtoehtoja, hän on tällä hetkellä tärkein ihminen elämässäni, ainut henkilö, joka ei käännä selkäänsä minulle. Olen kokenut valitettavan hyvin ihmisten ennakkoluulot, jopa lähimmäiset ovat kääntäneet selkänsä minulle, mutta koen olevani tosielämän Rudy, poika jolle aluksi naurettiin, mutta joka sinnikkyydellään sulatti joukkuetoverinsa sydämet ja pääsi pelaamaan Notre Damen jalkapallojoukkueeseen. Se olen minä ja vielä joskus Velodromilla ymmärretään arvoni. Vuosikausien ajan minusta on puhuttu pahaa selkäni takana helsinkiläisten joukkueiden toimesta, en kelpaa mihinkään, haisen, olen liian outo jopa jefuun. Kaikki tämä on vain pienisieluisten ja kateellisten ”minä-minä ihmisten” alhaista ja lapsellista ajattelua. Joka vuosi sama juttu: joukkueeseen tulee uusi amerikkalainen vahvistus ja menen tervehtimään häntä hakemalla nimikirjoituksen, tai kehun häntä. Usein olen hänen ensimmäinen facebook kaveri Suomesta, vahvistan heti kaveripyynnön, kun saan selville uuden vahvistuksen, mutta eipä aikaakaan, kun seura-aktiivit ovat ryhtyneet levittämään minusta panetteluja, jonka seurauksena alkava ystävyytemme on katkennut. Kyllä, minä olen se, mies metsänrajalta, velon aurinkokatsomon reunalla, oman elämäni sivustaseuraaja, lonely but always lonely.
Poikani entinen seurakaveri saapui kovan karjunnan ja huudon säestyksellä kahvilaan. Katsoessani häntä mieleeni hiipi näky hänestä, kun hän juoksi Velon nurmelle portaita pitkin huutaen kauhistuttavalla viikinkiäänellä. Silmäni vettyivät saman tien, koska usein häntä kentälle seurasi poikani, jota tosin ei missään nimessä voi verrata poikani ystävään, he olivat täysin eri planeetalta, joten voisi sanoa, minun olevan onnekas, kun tämä nuori lupaus on korvannut poikani jättämän tyhjiön elämästäni. En voinut katsella ihailematta häntä, hän oli pukeutunut Velon katsomosta tuttuihin shortseihin, sandaaleihin, joista avoimen julkeasti pilkisti valkoiset tennissukat, mikä mies hänestä olikaan tullut. En muista millainen paita hänellä oli, koska huomioni oli kiinnittynyt aivan muualle. Oli mukava pitkän tauon jälkeen puhua ihmiselle, joka kuuntelee ja ymmärtää, entiselle pojalle, nykyiselle miehelle, poikani ystävälle. Minulla oli paljon kerrottavaa hänelle. Pyysin häntä istuutumaan. Ilokseni huomasin herpeksen aktiivivaiheen olevan ohi, tämä aiheutti välitöntä tykytystä minussa. Pystyin kuvittelemaan hänet jälleen C-juniori-ikäisenä pojankoltiaisena, jonka kanssa minun teki mieli painia. Itse asiassa tätä ajatusta olen elätellyt mielessäni siitä lähtien, kun poikani ryhtyi pelaamaan jefua ja en vieläkään ollut päässyt irti tästä ajatuksesta, en tosin tahtonutkaan luopua ruusuisista unelmistani. Se tuntuisi oikealta, olihan hän pelannut poikani kanssa samaan aikaan. Olen hieman katkera pojalleni, koska minulta oli ensimmäisen kotiottelun jälkeen kielletty pääsy poikien pukuhuoneeseen, minulta koulutetulta hierojalta ja saapaspartioaktiivilta. Tosin en ensimmäisen vieraspelimatkan jälkeen voinut liittyä poikien matkaan samalla bussilla. Kuten huomaatte, lajiin pesiytyneet itsekeskeiset vanhat miehet haluavat vain kaiken itselleen. Mikään ei muutu, ellei muutosta tule, joten ilmoita tässä ryhtyväni ehdokkaaksi SAJL:n seuraavaksi puheenjohtajaksi.

Älkää äänestäkö häntä. Liiton johdossa ei pärjää kuin Roope. Toivottavasti voin valaista asiaa viittaamalla lähi-idän ja pohjois-afrikan kansannousuihin:

Itsekin olin aluksi iloinen arabikeväästä ja demokratian leviämisestä näihin muslimimaihin, mutta tulos on ollut pelottava. Nämä ihmiset eivät osaa elää mahdollisessa tulevassa demokratiassa vaan alkavat tappamaan toisiaan, sen näkee esimerkiksi Libyassa, Syyriassa, Jemenissa etc. He tarvitsevat kovakätisen diktaattorin kuten Gaddafi oli, valitettavasti.

Nykyisen pelaajan isä

Tuliko tästäkään projektista sitten loppujen lopuksi yhtään mitään?