Jos en toivu koskaan...

Vedä pääsi täyteen viinaa, petä kumppaniasi, lyö sitä jonka kanssa petät ja huuda keuhkosi pihalle ja sammu.
Unohda kaikki.
Aloita alusta.

Minulla on traumaattinen lapsuus mutta eri tavalla kuin sinulla. Minun kohdallani kodissa ei ollut päihdeongelmaa eikä väkivaltaa vaan koettelemukset johtuivat muista syistä. Normaalia perhettä ja kotia minulla ei ollut. Kasvoin jotenkin sivussa, kukaan ei kiinnittänyt minuunnmitään huomiota.
Minäkin muutuin näkymättömäksi lapseksi. Se oli minulle soveltuva selviytymiskeino.Mutta kuinka tuhoisa se onkaan! Fyysisesti ei kuole, mutta henkinen kuolema alkaa jo tuolloin ja se jatkuu aikuisuuteen saakka.
Minusta tuntuu etten voinut kasvaa ''minuksi'' silloin kun se olisi pitänyt tapahtua. Niinpä jäin jotenkin keskeneräiseksi. ''Minä'' jäi löytämättä.
Muut ihmiset tuntuvat jotenkin kokonaisilta, ehjemmiltä kuin minä. Minusta tuntuu että olen jotenkin hajalla, kuin sirpaleina siellä täällä.
Minulla on psyykkisiä ongelmia ollut pitkään kuten arvata saattaa. Psykiatreilla olen juossut, psykologilla käynyt. Noista ei ollut mitään hyötyä, ei mitään! Lääkkeitä on syötetty 15 vuotta, varmaan 20 eri nimisiä. Nyt tämän vuoden aikana olen jättänyt lääkärit ja psykologit pois. Lääkkeistä päätin vieroittua, bentsot lääkärin valvonnan alaisena, muista vieroittunut omin neuvoin.
Sanot sarkastisesti että terapeutti neuvoi liikkumaan jne. Juuri tuollaista se on. Minulle pettymys noihin ammattilaisiin oli aikamoinen. Olenkin oppinut että oma apu paras apu. Tuo huomio on ollut voimaannuttava. ''Meikäläiset'' joilla on ongelmia, helposti heittäytyvät ammattilaisten hoiviin ja odottavat että he keräävät sirpaleet ja kokoavat meidät ehjiksi. No pettymyshän siitä seuraa. Ja pettymystä seuraa masennus.
Sanot että olet emotionaalisesti rikki ja että on lohdutonta jos et enää parane. Olen tuntenut samoin. Oli järkyttävää tajuta etten toivu koskaan , ettei minusta tule koskaan ehjää ja 'normaalia'' ja että psykiatrit ja terapeutit ja lääkkeet eivät minua pysty ehjäksi tekemään.
Niinpä päätin että ainut ratkaisu on kääntyä katsomaan itseäni ja sanoa itselleni että hyväksyn sinut juuri tuollaisena vaikka oletkin vain tuollainen rikkimennyt. Päätin että minulla on tällainen historia, ja tällainen elämä ja noista seikoista minä koostun.
En esitä itselleni mitään vaatimuksia tyyliin sinun pitäisi olla niinkuin tuo, miksi et pysty samaan... Kliseisesti sanottuna hyväksyn itseni tällaisena kuin olen. Näin olen ajatellut jo jonkin aikaa ja masennus ei ole palannut. Lääkkeistä olen siis luopunut.
Mutta kysymykseesi että onko muita jotka tietävät sairastavansa loppuelämänsä vastaan että, kyllä, täällä on yksi. Jotenkin vaan tuo huomio ei ole pystynyt minua nujertamaan.
Toivotan sinulle paljon voimia!

Valtavan viisaita ajatuksia.Löysin paljon asioita joihin samaistua.Mulla ollut myös kaikkea,ikävää elämässä.Suuren osan olen saanut jo käsiteltyä,mutta edelleen on isoja juttuja,jotka on saatava ratkaistua.Voin aika huonosti,liittyen nykytilanteeseen.Olen huolestunut,surullinen ja ahdistunut,jatkuvasti,liittyen ihmisiin,jotka merkkaa mulle hyvin paljon,kukin tavallaan.En haluaisi tuottaa muille pahaa,millään muotoa,enkä voi repiä muiden elämää ihan pienellä aikavälillä.Monta vuotta,riuhtonut,puhunut muille,asioista jotka kaipaavat kipeästi muutosta.Ikävä kyllä,asiat ei aina mene niinkuin haluaisi.Sydän repii toisaalle,järki toisaalle,monessakin asiassa.Tunnen meneväni kipsiin,kun ahdistus valtaa alaa.Menen toimintakyvyttömäksi.Jotenkin uusi tilanne tämä.Jos olisin yksin,olisi paljon helpompaa,mutta on monta tarvitsijaa,eri asioissa kylläkin jokainen.Näen konkreettisesti,kuinka elämä valuu ohitse.Välillä olin hukassa jopa itseltäni,nyt tiedän,etten voi enää elää näin,en halua .Paljon on muututtava ja suhteellisen nopeasti..Olen ajatellut ajan ottamista ongelmien selvittämiseksi,auttaisiko se selventämään asioita.keskittyä todella,mihin olen valmis ja mitä on tehtävä,että saa rauhan.