Ei enää harhaluuloja

Niin, kirjoittaminen ja kirjallisuudessa eläminen ei ole hassumpi harrastus ja elämäntapa.

Taide on näkemyksiä. Ja sitä voi koko ajan kehittää elon aikana.

Vapautuminen pakko saada taideteos julkaistua -kierteestä voi myös avata luovuuden uomia enemmän. Se itsessään lienee ilahduttava kokemus.

Ehkä kirjailijan ura on samanlaista hidasta kehittymistä ja kehittelyä kuin muissakin taidealoissa. Mieti miten pitkään kestää tulla taidemusiikin säveltäjä, kuvataiteilija tai klassisen baletin tanssija, sellisti jne.

Pidän tuon edellisen kommentoijan ajatuksesta, että taide on näkemyksiä. Ensin on opittava ja sisäistettävä runsaasti kirjallisia tekniikoita, konventioita, koska kirjallisuuden historia on pitkä ja kiehtovia tekijöitä täynnä. Sen oman linjan löytäminen vie runsaasti aikaa, ehkei aina elämän pituus riitäkään. Muttei ehkä se maali, vaan matka on itsessään taiteilijalle tärkein. Oma kasvu. Oma halu. Oma työtulos.

Onko vastaanottaja loppujen lopuksi se tärkein taiteilijalle? Kenties se riippuu taiteilijasta. Itse ajattelisin parikymppisenä, että tärkein on itse taidetyö. En koe kiirusta osallistua tässä vaiheessa käsikirjoituksillani kilpailuihin, en kustantajan lähestymiseen. Tunnustelen, tutkin, opiskelen. Aika näyttää millaiseksi taide minussa muuttuu vai muuttuuko. En koe halua kiirehtiä oppimisprosessissa.

Ab alio exspectes, alteri quod feceris...

Tiedon asymmetria: miten voi tietää mikä ´riittävä´ määrä hylsyjä kertomaan, että kirjoittajassa ei ole potentiaalia kaupalliselle kustantajalle? Tuli vaan mieleen.

Ei kenties kannata antaa helposti periksi, vaan pitää taukoja, kerätä taitoja ja tietoja, sitten kirjoittaa uudenlainen käsikirjoitus ja lähestyä kaupallista kustantajaa.

Olen itse vasta kirjallisen harrastelu-uran alussa, mutta olen miettinyt samaa, että miten palon hylsyjä pitää itse kokea ennen kuin alkaa antaa periksi. Kaikki varmaan unelmoivat julkaisuista. Niin harva kuitenkin julkaistaan.

Toisaalta sama se kai on muissakin taiteen aloissa. Ymmärtääkseni pelkästään Sibelius Akatemiaan tai Teatterikorkeakouluun, Ateneumiin tai Taikkiin pääseminen on hyvin hankalaa. Ja se on kuitenkin vasta oppilaslevel.

Mikä sitten on realismia omien taitojen suhteen? Kirjallista kykyä voinee treenata siinä, missä muitakin taidealoja, mutta kaiketi se tekniikka on vain pieni osa kaupallisen läpimenon kustannusmerkityksessä. Näkemys on taiteen eliksiiri. Ja se toki on harvoilla. Siksi helmiä on vähän. Mutta niide lukeminen... ja löytäminen ovat elon suuri ilo.

Kirjoittajan pitäisi kehittää itsekritiikkiä ennen kuin lähettää tekstejä julkaistavaksi. Se tapahtuu opiskelemalla tekniikkaa, lukemalla muiden harrastajien tekstejä ja tutustumalla laajasti kirjallisuuteen. Suurin osa kustantamoihin tulevista teksteistä harjoitelmia, joissa on ongelmia jopa kieliopissa. Kyseessä on hiukan samanlainen tilanne kuin silloin, jos konserttipianistiksi pyrkisi harrastelija, joka ei osaa soittaa nuoteista. Edellä esitetty vertaus ammattimuusikoihin on osuva. Kirjailijalla on kirjailijan ammattitaito ennen julkaisua, lisäksi tarvitaan lahjakkuutta ja sinnikkyyttä.

Keskustelu aloittamastani aiheesta näemmä jatkuu.

Mitä itseeni tulee, niin en ole lähettänyt kustantamoihin enkä kilpailuihin mitään raakileita. Enkä ole tietääkseni väittänyt, että kustantamoissa ei osata arvioida tekstejä, päinvastoin uskon, että osataan. Palautettakin sain yhdestä kustantamosta ja mielestäni kyseinen kustannustoimittaja oli aivan oikeassa siinä, mikä tekstissä mätti (tekstillä oli toki hänen mielestään ansionsakin). Arvostelupalveluita olen käyttänyt ja käynyt kursseja, mutta tekstini taso ei vain nouse. No luonnollisesti se on noussut siitä, mitä se oli kun rupesin kirjoittamaan.

Miksi vielä kirjoitin ketjuun niin kommentoidakseni sitä, ettei kirjoittaja itse osaa arvioida omaa suoritustaan. Ehkä joskus niinkin. Omalla kohdallani tämä ei pidä paikkaansa. En vain ole tarpeeksi lahjakas enkä ehkä niin motivoitunut kirjoittamisesta kuin jotkut muut. Kirjoittaminen on lähinnä hupia, vastapainoa työlle, keino laajentaa maailmaa kun voi irrottautua ajasta ja paikasta. En ole ikinä ajatellut tekeväni mitään taidetta. Miksi kustannuskynnyksen ylittäminen oli aikanaan niin tärkeä? Luullakseni siksi, että arvelin olevan laadun tae. Tavallaan se on mielestäni totta edelleen, paitsi että kustannuskynnyksen ylittää muuallakin kuin Myllylahdella moni teksti, jota en ainakaan itse jaksa lukea muutamaa sivua pitemmälle.

Sain tässä taannoin aika murskapalautetta yhdestä pienlehdessä julkaistusta tarinastani. Kyllähän se kirpaisi ja kirpaisee edelleen. Ymmärrän kyllä arvostelijan kommentit ja samalla en hyväksy niitä kaikkia. Mielestäni hän oli ymmärtänyt tarinani tarkoituksen väärin tai sitten en ollut itse osannut tuoda sitä oikealla tavalla esille. Tämän kokemuksen pohjalta olen, kuten aloittajakin, ryhtynyt miettimään omaa kirjoittamistani ja sen luonnetta. Olen tullut vähän samantyyliseen lopputulemaan, eli siihen, että se on minulle lähinnä hupia ja vastapainoa työlle. Luulisin, että osaan kyllä kertoa tarinoita, mutta mielenkiintoni ei vain raakatekstin jälkeen riitä tekstin lopulliseen hiomiseen ja teemojen yms. esiinkaivamiseen ja käsittelyyn. Se kaikki tuntuu oikeastaan aika turhalta, vaikka julkaisukynnys joskus kohdallani on ylittynytkin.
Ensimmäisistä julkaistuista teksteistä olin ylpeä, mutta pian sitä sain huomata kuinka ne hukkuivat muiden julkaisuiden massaan ja aniharvoin kukaan niitä edes luki. Muutama positiivinen blogi- ja lehtiarvio tuli, mutta yleensä tekstit ohitettiin olankohautuksella ja esiin nostettiin ns. tunnetummat nimet. Turhuuden tunnetta lisää vielä se, että kirjojahan tulee koko ajan ulos sellaisella syötöllä, että vannoutuneimmatkaan harrastajat eivät ehdi lukea niistä kuin murto-osan. Messuilla ja muissa myyntitapahtumissa esillä ovat lähinnä nimeä omaavat konkarit ja sen kvartaalin sensaatiot, loput julkaisut päätyvät poistomyymälöiden nurkkapöytien alepinoihin pölyttymään.
Jotenkaan tuo ei omalla kohdallani tunnu kaiken vaivan arvoiselta.