kun biologinen kello ei tikitä

Jos tulee lapsettomuuspalstalle, yleensä KÄRSII siitä lapsettomuudesta eikä nauti siitä. Kaltaisiasi on ainakin omassa tuttavapiirissäni paljon, joten hakeudu sellaisten pariin. Niin ja ei kaikki pidä vauvoista. Itse olen pitänyt vain omasta vauvastani ja lapsia haluan ihan muun kuin vauvakuumeen vuoksi. Rakkaus omaan lapseen on suurempaa kuin mikään muu- en halunnut jäädä siitä paitsi. Ura, harrastukset jne. eivät estä lapsenhankintaa ja toisinpäin.

Ei tikitä minullakaan. Vauva-arki olisi minulle liian raskasta. Pidän omasta rauhasta. Maailmassa piisaa lapsia, kaikkea hyvää heille. Onneksi ei ole pakko ryhtyä vanhemmaksi. Vaihdevuosilla voi huokaista helpotuksesta, ettei niitä lapsia sinunaantunut.

Minä!
En ole eläissäni halunnut omaa lasta arkeani "pilaamaan" (joo joo, tästä voidaan olla montaa mieltä, mutta omalla kohdalla se tuntuisi pilaamiselta), enkä ole myöskään kokenut sitä "vauvakuumetta" tms. lapsihalukkuutta. Olen myös sen miltei 30v. ja vakaassa parisuhteessa. Toki olen lieventänyt lapsivihaani sitten teinivuosien, jolloin suorastaan VIHASINÄÄRETTÖMÄSTI lapsia (teinien radikaalisuus... huoh...), nykyään siedän muksuja, toisia enemmän ja toisia vähemmän, mutten tosiaan halua itselleni, omaan talouteeni. Olen pyöritellyt mielessäni perusteellisesti, millaista elämä on ja tulee olemaan ilman lasta, ja millaista se olisi lapsen kanssa. Olen tullut siihen tulokseen, etten edelleenkään halua lasta, enkä myöskään aio hankkia sellaista vain kokeilumielessä ("jos se sitten alkaisi tuntua kivalta...toivoa sopii..."), koska se ei olisi oikein minua, miestäni eikä sitä lasta kohtaan. Eikä meidän kummankaan vanhempia kohtaan, sillä sinnehän se pentu lykättäisiin hoitoon, kun ei itse jaksa. Mikään baarikävijä en ole, että ei sen vuoksi jäisi penska heitteille, mutta sellainen autistinretale, että tarvitsen toooodella paljon omaa aikaa ja henkistä tilaa, jota saan nimenomaan omiin asioihin syventymisestä. Näissä olosuhteissa ei muksulle ole sijaa.

Sitä paitsi isäni on mielipuoli ja mieheni suku vanhoillisia, joten tuskin saisin kasvattaa penskaa sellaiseksi, kuin haluaisin, eikä siis olisi oikein lasta tai minua kohtaan, että koko ajan lapselle tulisi eri suunnilta erilaisia, ristiriitaisia kasvatusmalleja ja oma työni mitätöitäisiin sitä mukaa, kun saisin kasvatettua.

Mutta niin. Vaikka tämä on oma vakaasti harkittu päätös (no, ei sitä nyt niinkään harkita tarvinnut. En vain halua lasta, enkä ole koskaan tehnyt mitään vain siksi, että ympäristö painostaa), niin kyllähän tuo "yhteisön ilmapiiri" aina vähän tuo sitä painetta. Siis että alkaa tuntea itsensä kauhean HUONOKSI IHMISEKSI vaikkei tee mitään väärää ja elää kuten haluaa. Meillä on kuitenkin vain yksi elämä, joten kauheaa olisi joutua tuhlaamaan se MUIDEN toiveiden mukaiseen elämiseen, sivuuttaen kaikki omat toiveeni. Siksi joskus pännii perkeleesti, kun ympäristö on niin lapsiystävällistä ja vihjailee, että onko jo tulossa ja "vielä kuitenkin muutat mieltäsi *vinkvink*!!"

Ei ole kiva aiheuttaa pahaa mieltä muille, mutta totean yleensä totuudenmukaisesti, etten pidä lapsista enkä aio niitä hankkia, "ei ole minun juttuni", koska minulla on elämässäni paljon (itselleni) tärkeämpiä asioita.