Parantuminen/bipo

Itselläni on ollut kymmenisen vuotta kaksisuuntainen ja vielä 1. tyyppiä. Ensimmäiset viisi vuotta meni vuoroin maniassa ja vuoroin romahdustilassa. Kahteen otteeseen olin sairaalassakin hoidettavana. Lääkitystä vaihdeltiin jatkuvasti, samoin vaihtelivat hoitajat ja psykiatritkin. 2011 sain loistavan psykiatrin, jonka kanssa lääkitystäni muutettiin täysin. Viimeiset neljä vuotta mulla on ollut sama hoitotaho ja sama, toimiva lääkitys. Olen myös neljättä vuotta taideterapiassa sekä käynyt useita itsehoito- ja oireidenhallintakursseja

Ikävuodet 14-21 menivät täydessä kaaoksessa, nuoriso-osastollakin pari kertaa. Päihteitä ja "suhteita" ihan niin että vieläkin hirvittää.

22-25v sain uuden suunnan elämälleni. Pari oikeaa parisuhdetta, päihteettömiä pitkiä kausia. Tulin sinut sairauteni kanssa ja myönsin itselleni ettei minulla ole kaikki kunnossa. Eka oikea työpaikka (yli 2v).

26-27 repsahdus, taantuminen vanhaan hirvittävän masennuksen jälkeen. Päihteitä ja "suhteita" taas ihan liikaa. Itsemurha"yritys". Lääkekokeilu, se eka ja ainoa joka päätti tämän jakson, joten ehkä siinä mielessä toimi.

28-31 eka oikea kunnon pitkä hoitokontakti, rakastuminen ja vakaa suhde. Karsin elämästäni vanhoja tuttuja jopa kavereitakin. Täysi päihteettömyys. Uusi kaupunki. Vakituinen työ.

32-38 ns. ruuhkavuodet, lapsia, voimattomuutta ja väsymystä. Kaikesta selvisin, naimisiin.

39-? aika näyttää. Hyvältä näytän yhä, mies vierellä, lapset koulussa, koti, rauha, odotus että ei tämä voi kestää, vai voiko?

Itsellä auttoi kun aloin tehdä asioista rutiineja lähtien ihan perus hampaiden pesusta ja koulunkäynnistä. Sitte pikkuhiljaa aloin uskomaan, että kaikista menneisyyden vakavista manioista ja masennuksista huolimatta pystyn tekemään pitkän tähtäimen päätöksiä. Se on tuonut toivoa ja innostusta tehdä ja kokeilla uusia asioita:omilleen muutto, kuntosaliharrastus, jatkokouluttautuminen, tyttöjen kanssa tekemisissä oleminen jne.

Tää ei ole mitään faktaa, mutta rutiinien lisäksi jätin viljat pois. Se auttoi. Ja samaa olen kuullut vertaistukiryhmissä muiltakin.

Minulla ei ole tarjota parantumisvinkeiksi kuin vain niitä kliseisiä sanoja; "päihteettömys", "hyvä, luottamuksellinen sekä rauhallinen parisuhde", "liikunta", "työ", "säännöllinen unirytmi" ja "itselleen anteeksi antaminen". Siinäpä ne minun parantumiseni apuvälineet olivat. Toimivat minulle, vaikka pelkältä sanahelinältähän nuo olisivat pahimpaan bipoaikaan kuulostaneet ainakin omaan korvaani. Tärkeintä on täyttää elämä jollakin, vaikka sitten parisuhteella, liikunnalla, työllä ja harrastuksilla, niin ne pahimmat masikset eivät pääse iskemään ja kovimman menokaudet taas eivät ehdi toteutua kun on jo muutenkin liian kiirettä elämässä.

Minulle myös se oikea parisuhde oli elämää muuttava ja rauhoittava asia. Nuorempana en ollut pitkissä tai sellaisissa parisuhteissa missä olisi ollut rauhaa ja luottamusta ja sitä piti itseään jotenkin epäkelpona normaaliin parisuhteeseen tai normaalille miehelle. Toisaalta pidin myös normaaleja, rauhallisia miehiä itselleni liian tylsinä, mutta jossain vaiheessa sitä vain malttoi rauhoittua ja antaa aidon rakkauden tulla ja viedä mennessään.

Liikunta, lääkkeet, psykoterapia ja henkinen kasvu ikääntymisen myötä.

Lito(aamu/ilta),Seroquel 225mg iltaisin. Tuo on lääkitys tällähetkellä. Sairaala hoidossa viimeksi 2006. Töissä,sama työnantaja 12 vuotta,päivätyö. Mies 44v. naimisissa 5 lasta.
Tuskin koskaan "paranee", mutta kyllä elämää voi näinkin elää. Kun ikää tulee luultavasti oireet hieman tasaantuu.
Ei kannata heittää kirvestä kaivoon. Kuuntele lähellä olevia ihmisiä. He huomaavat sairauden vaiheet yleensä ennemmin kuin itse, joten pystyt reagoimaan lääkkeillä/elin tavoilla nopeammin kun muutos on tapahtumassa. Eli on vauhtia tai masennuksen poikasta.

Iän myötä tämä sairaus kyllä helpottaa, sen kanssa oppii elämään ja sen pahimpia ylä- sekä alamäkiä pystyy lievittämään ja joskus jopa täysin ehkäisemään.

Ei mitään ihme temppuja tai lääkkeitä, vaan pelkkää tahdonvoimaa ja tunnetta että minä voin vaikuttaa omiin tuntemuksiini ja mielialoihini jos vain oikeasti haluan.

Oikea lääkitys on tämän sairauden tärkein asia. Niin karulta kuin se kuulostaakin.

Ihana ketju, lisää näitä missä on saatu apua ja löydetty oma tapa pärjätä. Etenkin jo pitkään sairastaneiden aikuisten tarinat kiinnostaa. Näin se vaan on. Rutiinit ja lääkitys on tylsyydessään kuitenkin pienempi paha kuin psykoosit ja kuukausien osastojaksot.

2-tyypin diagnoosin sain 27-vuotiaana. Se auttoi ymmärtämään paremmin aiempia toilailuja ja mielialanvaihteluita. Hyväksyin saamani diagnoosin itselleni vasta reilu vuosi sen saamisen jälkeen. Se oli tavallaan vapauttava tunne.

Nykyinen hoitokontakti on jatkunut jo 8 vuotta, mutta käyn lähinnä vain psyk.sairaanhoitajan luona 2-3 kertaa kuussa purkamassa omaa oloani. Sairaanhoitajat vaihtuvat aika usein mikä on huono asia, mutta säännöllinen juttelu on kyllä auttanut kun siitä tuli rutiinia minulle. Enää en pidä pahaa oloani sisällä. Ilman lääkkeitä olen ollut suurimman osan aikuisajastani.

Rutiinit, työ ja harrastukset auttoivat myös todella paljon kun niistä tuli vakituisia asioita elämässäni. Opiskelijana elämäni oli, no sanotaanko vauhdikkaan epäsäännöllistä ja se vain ruokki tätä sairauttani lisää. Kamalaa sanoa kyllä näin, mutta tylsä elämä on ainakin se minun vinkkini nuoremmalle minälle jos sellaisen voisin joskus itselleni antaa. Eikä se tylsä elämäkään niin tylsää aina ole kun on tekemistä ja ihmisiä ympärillä. Vieläkin joskus itkettää ne yksinäiset yöt ja kuukaudetkin kun nuorempana vain työnsin kaikki pois läheltäni.

30-vuotiaana löysin myös nykyisen mieheni. En aiemmin ole pitänyt itseäni parisuhdeihmisenä, mutta kyllä se oma mieskin rauhoittaa jo ihan läsnäolollaan. Nykyinen mieheni on täysin erillainen kuin aiemmat miessuhteeni, hän on vakaa, kiltti, rauhallinen ja muutenkin sellainen jota en olisi nuorempana huolinut, mutta hänen seurassaan olen rauhallisempi ja osaa hänkin aina välillä lähteä mukaan hullutuksiini, joten olen onnellinen.

* fyysistä treeniä
* imiskontakteja/ystäviä
* terveellistä ruokaa
* riittävästi unta
* sopivasti oikeita lääkkeitä
* anna niin ikävien kuin hyvienkin juttujen purkautua, älä pidä sisälläsi
* rauhallinen ja pitkäaikainen työ sekä asunto
* ja tämä oli kyllä niin hyvä että pitää itsekin se tähän laittaa: anteeksiantaminen itselle

Itsellä reilu vuosi bipo diagnoosta ja lisänä pakko-oire ja ahdistustuneisuushäiriö. Lääkkeet lopetin kahden kuukauden kuluttua aloituksesta sivuoireiden takia. 2 kuukatta aluksi sairaslomalla diagnoosin toteamisesta. Nyt ollu töissä ilman sairaslomia (pitää koputtaa puuta). Liikunnalla saanut pakko-oireet ja ahdistuneisuushäiriön jollain lailla aisoihin, mutta varoituksena saa harrastaa reilusti!
Käyn tällä hetkellä sairaanhoitajan luona ja psykofyysisessä fysioterapiasssa, josta koen saavani suurta apua. Myös hyvää apua/tukea saanut henkilöiltä, jotka kokeneet vakavan masennuksen vaihdamme kuulumisia(keskustelujen muodossa vastatusten kahvin ääressä).
Onko kukaan kuullut mitään keskusteluryhmästä tän bipon osalta? Tekis mieli ainakin itselläni keskustella bipon omaavan henkilön kanssa, kun ei ole oikein työpaikan kahvipöydässä keskusteltava aihe, kun ymmärtämys monella tän bipon suhteen nolla niin saa olla aika varovainen.

Ei tästä kyllä ikinä parane, tai no se tunne kyllä voi hetkittäin olla, mutta se johtuu vain siitä että on liian kova nousukausi menossa.

Iän myötä tämän kanssa oppii elämään, ylä- ja alamäkiä oppii hallitsemaan ja välttämään paremmin, elämä tasaantuu ja vakiintuu ja sen myötä sairaus tai ainakin sen vaikutukset elämään ja mielialaan heikentyvät.

Ne jotka uskaltavat ryhtyä oikeaan parisuhteeseen, jopa perhe-elämään saavat lisää turva-ankkureita elämäänsä puolisosta. Vastuu perheestä ja suhteesta tuo vastuuta jonka takia ne omat murheet ja huono olo ei enää tunnukaan niin tärkeältä tai isoilta asioilta vaan sitä oppii keskittymään elämässä muuhunkin kuin vain oman olonsa surkutteluun tai siihen että on pakko vain tuntea elävänsä "tarpeeksi" että elämä olisi mielekästä. Perheen ja suhteen myötä elämässä on tärkeämpiäkin asioita kuin se oma tuntemus tai olotila. Tai näin ainakin itselläni kävi kun luovuin kuluttavasta ja vaihtelevasta elämästäni ja vaihdoin sen vakaaseen parisuhde ja myöhemmin perhe-elämään.

Käyn kyllä edelleen psykiatrisella sairaanhoitjalala, mutta sinnekin on välillä lähes vuoden taukojakin, joskus taas saatan käydä viikoittainkin, mutta se on enemmänkin itsensä purkamista kuin mitään avun hakemista. Ja aika halpaahan tuo on, kun alle 40 euroa kerta, enkä mitään muuta kuluja tästä sairaudestani tee.

En sanoisi että bipolaariseen persoonallisuushäiriöön on olemassa mitään parannuskeinoa tai mitään muutakaan sellaista yksittäistä asiaa jonka tekemällä tämä sairaus rauhoittuisi tai loppuisi kokonaan. Kyse on enemmänkin useiden eri asoiden yhteisvaikutuksesta jotka ajan myötä alkavat vaikuttamaan omaan elämään kun ne ovat kestäneet tarpeeksi pitkään. Se mitkä ne asiat sitten ovat ja kuinka kauan niitä pitää tehdä että vaikutukset alkavat tuntumaan on täysin yksilökohtaista. Se mikä toimii toiselle positiivisesti voikin toimia toiselle negatiivisesti ja niin edelleen.

Voisin kuitenkin sanoa tähän sellaisen yleisluotoisen ohjeen joka koskee meitä kaikkia bipoja, niin nuoria kuin vanhojakin. Tee sitä mikä tuntuu hyvälle ja josta nautit, mutta kuitenkin vain kohtuudella. Pidä ihmiset lähelläsi ja kuuntele heitä. Tylsä elämä ei välttämättä ole tylsää kun sitä alkaa oikeasti elämään, se vain tuntuu siltä ennen kuin siihen on oikeasti valmis. Kyllä minäkin karsastin pitkään vakavia suhteita, omaa vakituista kotoa sekä pitkää työsuhdetta, sillä ne tuntuivat liian tylsiltä ja sitovilta asiosta, sellaisilta asioilta joista minun olisi mahdoton pysyä saatika nauttia, mutta nyt 30 ikäisenä olen onnellisempi kuin koskaan vaikka olen nuo kaikki asiat saavuttanut. Olen oppinut elämään uudella tavalla ja tämä sairaus on vain varjo entisestään suurimman osan ajasta. Joskus toki on edelleen vaikeuksia tunne-elämän ja mielialojen kanssa, mutta ei mitään verrattuna siihen mitä koin 14-26-vuotiaana kun sairaus vie ja elämä oli yhtä vuoristorataa.

Bipolla ei milloinkaa ole normaalia mielialaa,....on nähty kaverin kanssa.

On tyytyminen osaansa. Kiitollinen kun on tasainen mieliala.