Elämän näkeminen välähdyksenä kuoleman lähestyessä

Tilikirja on meissä itsessämme. Siksi se kulkee aina mukanamme. Se tulee luonnollisesti ja ajallaan nähtäväksi joko ennen kuolemaa tai kuolemassa. Itsestään ei tarvitse väkisin ja teennäisesti tehdä syntistä.

Olen miettinyt yhtä kokemustani, ja siitä päätellyt että tämä elämän filminauhan näkeminen johtuu ainakin joissain tapauksissa siitä että hengenvaarassa aivot käyttävät tiedostamattomasti kaikki mahdolliset voimavarat tilanteesta selviämiseen hakemalla muistoista mahdollisia selviytymiskeinoja. Tämä kaikki tapahtuu sekunnin murto-osissa ennen kuin tietoinen mieli herää ymmärtämään tilanteen.

Tämä on mielenkiintoinen aihe, josta en omaa omaa kokemusta. Eräs suomalainen filosofi on pohtinut aihetta otsikolla: "Elämä on kuin pornoelokuva." Tässä linkki siihen:
https://www.youtube.com/watch?v=XkQsI5GcAC0

Läpikäynti-ilmiön pohdintaa:

https://www.youtube.com/v/BK_wgWGbdtg?version=3&start=726&end=1416&autoplay=1

Tuli mieleen tuosta laajempikin yhteys. Trauman hetkellä voi menneisyys levittäytyä eteemme, kun mieli hakee selviytymiskeinoja ja koettaa takertua muistoihin. Kuolema on joillekin sellainen kokemus, että alkaa muistella menneitä ja tekee tiliä kokemistaan asioista. Näen tässä ihan psykologisen tapahtuman. Pakko ei,olisi muistella, mutta tietoisuus näkee tuon vapauttavana. Siksi "elämänkirjan esittely ja elämän arviointi".

Tosin, meditaation kautta olen menettänyt kaiken ja saanut tilalle muistot kaikista elämistä. Tämäkin voidaan nähdä jonkinlaisena mielen takertumisyrityksenä menneeseen. Hienoa tässä on, ettei ole pakko muistaa, muistin voi sulkea joksikin aikaa. Voi olla pelkkä muistamaton, kui dementikko. Mutta dementikkona ei ole loputtomasti kivaa, siksi muistan välillä kuolleita persooniani (jotka eivät enää ole elämässä). Kokemukseni menee niin, että kun ihminen on kuollut nykyiselle persoonalleen, mieli hakee muistoja/täytettä menneisyydestä.

Tosin on muistoista valtavasti apuakin. Pystyäkseen käymään töissä pakotan itseni muistaamaan kuka olen. Maallinen elämä perustuu pitkälti muistiin.

Mutta ah sitä autuutta kun illalla nukkumaan mennessä voi lakata olemasta. Silloin kaikki häipyy, on hiljaisuus ja täydellinen rauha. Tuo rauha ja hiljaisuus on kaiken taustalla. Persoonamme monissakin elämissä ja nykyisessä ovat ehdottomasti illusorisia käyttövälineitä - niillä ei ole itsenäistä olemassaoloa. Ne ovat työkaluja.

Tiivistänpä tuon elämänkirjajutun näin: itse olen hiljainen tarkkailija elämänkirjan taustalla. "Elämänkirja" on lukuisat elämäni yhdessä. Elämänkirjan yksi "sivu" on yhden elämän tapahtumat.

Voi tarkastella koko elämien sarjaa abstraktina yleisluontoisena syy-seuraus-ketjuna tai keskittyä yksityiskohtiin, jolloin niitä ponnahtaa esiin. Muisti perustuu mielen keskittämiseen tiettyyn tapahtumasarjan kohtaan.

Näin on kaikilla: kaikilla on "asuinsija" mielen taustalla, missä on ääretön rauha. Koska kaikilla on perusta "ikuisuudessa" - kaikki on Yhden ilmentymää - niin kaikki myöskin aikanaan rauhaan palaa. Ihmisen kehitystä ylläpitävä motivaatio pitää kyllä huolen, että ihminen menee aina eteenpäin... kunnes jättää kaiken.

Tämä on Joulun sanomaa, kristuslapsi (tähti, valo) syntyy ihmisen sydämessä talliin eläinten keskelle, kun kaikki entinen on menetetty. Kolme itämaan tietäjää edustavat tämän maailman kolminaisuutta, fyysistä puolta, tunnetta ja ajatuksia. Allegoria, missä talli edustaa tätä muotomaailmaa, eläimet edustavat sen eläimellistä puolta. Tähti edustaa sitä, mikä alkaa loistaa keskellä yötä, vrt. sielun pimeä yö.

Me itse olemme tässä allegoriassa tuo Betlehemin tähti, mikä on aina loistanut, mutta vasta "syntymän" hetkellä sen huomaa. Jouluinen ikuisuus.