Yritän pitää kirjoitukseni lyhyenä, eikä sen ole tarkoitus provosoida ketään. Olen vaan niin hämmentynyt nykyisestä elämäntilanteestani, että se alkaa tuntua jo lähes henkiseltä vankilalta.
Aiemmissa suhteissani oli paljon riitoja laidasta laitaan.. pikkukiistoista pahoinpitelyihin asti. Ja yleensä mua syytettiin aina. Onhan mussakin ollut välillä vikaa, mutta jos ihan kaikki väitetään olevan mun syytä.... Joten kyllä tiedän riitelystä kaiken oleellisen.. Ne kauheat fiilikset, häpeän, pelon, mutta myös asioiden selvittyä sen vapauttavan hyvänolon tunteen.
Nykyään olen naimisissa ja ei juurikaan riitoja.. kuulostaa hyvältä, vai mitä? niin minäkin ajattelin alkuun.. Kiistelemme kyllä välillä, mutta jokin on muuttunut. Nykyään pelkään ajatustakaan siitä, että jos kiistely yltyy vähääkään pidemmälle ( sanallisesti), en meinaa päästä itsesyytöksistä irti. Ajaudun aina ajattelemaan, että vaikka toinen olisi aiheuttanut sen hetkisen riidan, niin automaattisesti e on mun syytä.. ja yleensä tässä kohtaa käyn läpi mielessä kaikki mahdolliset tavat kadota.. Ja kun sen vatvominen kestää ja kestää, en kykene edes päästämään irti ajatuksesta että olisin jälleen pilannut kaiken, aivan kaiken, vaikka kyse olisi loppujen lopuksi kuinka mitättömästä asiasta tahansa.. Ne itsesyytökset on vaan niin valtavia ettei ne jätä rauhaan. Toki lopulta yritän esittää et kaikki on taas ok, mutta ne sisällä heränneet "demonit" pitävät kyllä huolen ettei ole puhettakaan ainakaan seuraaviin pariin viikkoihin päähän juuri mahdu muutakuin järjetön epäonnistumisen tunne puolisona..
Mitä ihmettä tää on ja voiko tälläsistä fiiliksistä päästä eroon? Kiitos jos jaksoit lukea.
Aiemmissa suhteissani oli paljon riitoja laidasta laitaan.. pikkukiistoista pahoinpitelyihin asti. Ja yleensä mua syytettiin aina. Onhan mussakin ollut välillä vikaa, mutta jos ihan kaikki väitetään olevan mun syytä.... Joten kyllä tiedän riitelystä kaiken oleellisen.. Ne kauheat fiilikset, häpeän, pelon, mutta myös asioiden selvittyä sen vapauttavan hyvänolon tunteen.
Nykyään olen naimisissa ja ei juurikaan riitoja.. kuulostaa hyvältä, vai mitä? niin minäkin ajattelin alkuun.. Kiistelemme kyllä välillä, mutta jokin on muuttunut. Nykyään pelkään ajatustakaan siitä, että jos kiistely yltyy vähääkään pidemmälle ( sanallisesti), en meinaa päästä itsesyytöksistä irti. Ajaudun aina ajattelemaan, että vaikka toinen olisi aiheuttanut sen hetkisen riidan, niin automaattisesti e on mun syytä.. ja yleensä tässä kohtaa käyn läpi mielessä kaikki mahdolliset tavat kadota.. Ja kun sen vatvominen kestää ja kestää, en kykene edes päästämään irti ajatuksesta että olisin jälleen pilannut kaiken, aivan kaiken, vaikka kyse olisi loppujen lopuksi kuinka mitättömästä asiasta tahansa.. Ne itsesyytökset on vaan niin valtavia ettei ne jätä rauhaan. Toki lopulta yritän esittää et kaikki on taas ok, mutta ne sisällä heränneet "demonit" pitävät kyllä huolen ettei ole puhettakaan ainakaan seuraaviin pariin viikkoihin päähän juuri mahdu muutakuin järjetön epäonnistumisen tunne puolisona..
Mitä ihmettä tää on ja voiko tälläsistä fiiliksistä päästä eroon? Kiitos jos jaksoit lukea.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Keskustelkaa rauhassa. Jos ei onnistu, muuta erilleen, pitäkää tauko. Suhteenne tuntuu niin tulehtuneelta. En ala tuon perusteella arvioimaan mikä on tilanteenne, kun tuossa on vain toisen osapuolen näkemys ja tunteet.
Opettele elämään itsesi kanssa. Mieti: oma koti, oma rauha. Mielestäni sitä tarvitsisit nyt, miettimisaikaa ilman jatkuvaa piinaa. Mitä elämältäsi tahdot loppujen lopuksi?
Hei black_butterfly!
Kirjoituksesssasi otit esille tärkeän asian. Koet, ettet voi olla oma itsesi tai ilmaista negatiivisia tunteita vaan syytät itseäsi.
Parisuhde synnyttää ihmisissä usein sellaisia prosesseja, jotka eivät johdukaan kumppanista, vaan omasta aikaisemmasta tarinasta, kuten lapsuudesta. Parisuhde on olemukseltaan sellainen, että se tuo aina oman kiintymyssuhdehistorian esiin, toisin kuin muut kaveruus- tai ystävyysuhteet. Parisuhteessa ihminen on tietyllä tavalla haavoittuvimmillaan, joskin tietenkään suhteen tarkoitus ei ole haavoittaa, mutta panokset ovat niin kovat: riitänkö minä, kelpaanko, pysytkö rinnallani ym. Tätä on parisuhteen läheisyys.
Jokaisen on pystyttävä itse kuitenkin viime kädessä riittämään itselleen. Parisuhteessa kumpikin on itsenäinen olento, jolla on vastuu omasta elämästään ja hyvinvoinnistaan ja tunteistaan. Pitää pystyä hyväksymään itsensä, kelpaamaan itselleen, jotta voi asettua suhteeseen muiden kanssa. Tätä tarkoittaa 'erillisyys' puhuttaessa parisuhteesta. Minulle tuli kirjoituksestasi mieleen (voin olla aivan väärässä) että pelkäät hylätyksi tulemista ja siksi koet uhkaavana jos tunnet eri tavalla kuin puolisosi.
Parisuhteessa ei voida mitenkään olla aina samaa mieltä ja hyvällä fiiliksellä. Erimielisyydet ja ns negatiiviset tunteet kuuluvat koko elämään, myös parisuhteeseen. Niitä pitäisi voida ilmaista turvallisesti, ilman pelkoa. Ilman pelkoa jätetyksi tulemisesta tai kohtuuttomista muista reaktioista. Mutta myös ilman pelkoa siitä, että itse hylkäät itsesi. Et ole vain parisuhteen osapuoli, olet kokonainen ihminnen omine mielipiteinesi ja tunteinesi. Parisuhteessa voit olla vuorovaikutuksessa kumppanisi kanssa, mutta teistä ei tule yhtä, samalla tavoin ajattelevaa, tuntevaa ja reagoivaa sulautumaa.
Miltä tämä kuulostaa? Oletko ajatellut oman tarinasi läpikäymistä keskusteluavun kanssa? Onko historiassasi jotain, joka estää sinua olemasta oma itsesi ja elät vangitsevan pelon alla? Miten voisit vapautua siitä?
Ajatuksenpätkiä lähettää Merja, diakoni