Omituinen tilanne

Keskustelkaa rauhassa. Jos ei onnistu, muuta erilleen, pitäkää tauko. Suhteenne tuntuu niin tulehtuneelta. En ala tuon perusteella arvioimaan mikä on tilanteenne, kun tuossa on vain toisen osapuolen näkemys ja tunteet.

Opettele elämään itsesi kanssa. Mieti: oma koti, oma rauha. Mielestäni sitä tarvitsisit nyt, miettimisaikaa ilman jatkuvaa piinaa. Mitä elämältäsi tahdot loppujen lopuksi?

Hei black_butterfly!

Kirjoituksesssasi otit esille tärkeän asian. Koet, ettet voi olla oma itsesi tai ilmaista negatiivisia tunteita vaan syytät itseäsi.

Parisuhde synnyttää ihmisissä usein sellaisia prosesseja, jotka eivät johdukaan kumppanista, vaan omasta aikaisemmasta tarinasta, kuten lapsuudesta. Parisuhde on olemukseltaan sellainen, että se tuo aina oman kiintymyssuhdehistorian esiin, toisin kuin muut kaveruus- tai ystävyysuhteet. Parisuhteessa ihminen on tietyllä tavalla haavoittuvimmillaan, joskin tietenkään suhteen tarkoitus ei ole haavoittaa, mutta panokset ovat niin kovat: riitänkö minä, kelpaanko, pysytkö rinnallani ym. Tätä on parisuhteen läheisyys.

Jokaisen on pystyttävä itse kuitenkin viime kädessä riittämään itselleen. Parisuhteessa kumpikin on itsenäinen olento, jolla on vastuu omasta elämästään ja hyvinvoinnistaan ja tunteistaan. Pitää pystyä hyväksymään itsensä, kelpaamaan itselleen, jotta voi asettua suhteeseen muiden kanssa. Tätä tarkoittaa 'erillisyys' puhuttaessa parisuhteesta. Minulle tuli kirjoituksestasi mieleen (voin olla aivan väärässä) että pelkäät hylätyksi tulemista ja siksi koet uhkaavana jos tunnet eri tavalla kuin puolisosi.
Parisuhteessa ei voida mitenkään olla aina samaa mieltä ja hyvällä fiiliksellä. Erimielisyydet ja ns negatiiviset tunteet kuuluvat koko elämään, myös parisuhteeseen. Niitä pitäisi voida ilmaista turvallisesti, ilman pelkoa. Ilman pelkoa jätetyksi tulemisesta tai kohtuuttomista muista reaktioista. Mutta myös ilman pelkoa siitä, että itse hylkäät itsesi. Et ole vain parisuhteen osapuoli, olet kokonainen ihminnen omine mielipiteinesi ja tunteinesi. Parisuhteessa voit olla vuorovaikutuksessa kumppanisi kanssa, mutta teistä ei tule yhtä, samalla tavoin ajattelevaa, tuntevaa ja reagoivaa sulautumaa.

Miltä tämä kuulostaa? Oletko ajatellut oman tarinasi läpikäymistä keskusteluavun kanssa? Onko historiassasi jotain, joka estää sinua olemasta oma itsesi ja elät vangitsevan pelon alla? Miten voisit vapautua siitä?


Ajatuksenpätkiä lähettää Merja, diakoni