kaipaan itseäni joka olin ennen avioliittoa

Ei se ole tuhoutunut, se on vain kadoksissa.

Voi voi, olen niin samansuuntaisia ajatellut jo pidemmän aikaa. En olisi ikinä uskonut että mieheni ja minun välinen tunne koskaan katoaa, niin kuumaa huumaa oli aikoinaan. Nyt kun lemmen liekki on sammunut jo ajat sitten ja jäljellä suhteestamme oikeastaan vaan ihanat lapset, niin olen kyllä miettinyt tätä monelta kantilta. Ihminen muuttuu, se on selvä, ja rakkaus haalistuu väkisinkin. Arki kuluttaa ja latistaa suhteet ja ihmiset. Mutta vielä on se kipinä itsessä, tai se on oikeastaan ihan vähän aikaa sitten herännyt minussa, että en halua olla tälläinen pahantuulinen kyynikko. Haluan olla sitten vaikka yksin, jos tuntuu että yhteiselämä vain masentaa. Luulen että voisin silloinkin paremmin, kuin tässä kuolleessa suhteessa. Toisaalta en lasten takia haluaisi erota vielä, haluaisin pitää heidän kotinsa koossa siihen asti että ovat tarpeeksi isoja ymmärtääkseen.

Parikymppisenä vannoin ettei minusta tule keski-ikäisenä epäilevää, vakavaa, kyynistä ja katkeraa. Nyt keski-ikäisenä on selvinnyt miksi ajattelin noin: kaksikymppisellä ei ole riittävää elämänkokemusta tietääkseen, että tuo on ihoa, joka kasvaa välttämättä kun elämää kokee riittävän monta vuotta vastoinkäymisineen. Kun 40 on ylitetty, elämän juoni on valjennut - nuo ominaisuudet suojaavat pettymyksiltä, ilman niitä olisi päätään seinään hakkaava idiootti. Minäkin kaipaan iloa ja huolettomuutta, mutta toista eroa ei pää kestäsi. Kyynisyys ja viileys on paras haarniska pettymyksiltä.

Silti toivon että joku sen vielä riisuu. Olisipa ihana vapautua elämänkokemuksista hetkeksi.

Minä käsitän elämänkokemuksen toisella tavalla. Minusta se on sellaista, että säilyy elämänmyönteisenä pahoista kokemuksista huolimatta. En kaipaa ollenkaan nuoruutta, päinvastoin. Nuoruus oli paljon vaikeampaa aikaa kuin tämä alkava vanhuus sairauksineen. Juuri siksi, että elämänkokemuksen avulla osaa ottaa irti ilon pienistäkin hyvistä asioista.
Kyynisyys ja katkeruus ovat merkki siitä että elämä on lannistanut. Mutta ei sen tarvitse olla pysyvää. Pitää keskittyä hyviin asioihin eikä pahoihin, vaikka se ei aina olisikaan helppoa.

Kohtaamme hankalia ihmisiä ja ihmissuhteita niin kauan, kunnes olemme valmiita totuudenmukaisuuteen. Ihmissuhteet heijastelevat sisäistä tilaamme. Jos elämme suhteissa, jotka eivät tyydytä rakkauden ja hyväksynnän kaipuutamme ja uskottelemme, ettemme niitä edes kaipaa tai että rakkautta ja myötätuntoa ei ole edes olemassa, niin kärsimyksemme jatkuu. Maailmankuvamme heijastelee sitä, mitä itse olemme sillä hetkellä.

Vasta sitten, kun pystyy tunnustamaan itselleen mitä kaipaa ja toimimaan sen mukaisesti, seuraa hyvä olo itsen, ihmissuhteiden ja maailman kanssa. Vaikeudet ja hankaluudet ovat opettajiamme, mutta sitä opetusta ei pysty ottamaan vastaan ilman muihin ja itseen kohdistuvaa myötätuntoa.

Poikkeuksetta nämä tunteiden muutokset naisilla johtuvat e-pillereistä. Ne ovat erittäin vahvoja hormonilääkkeitä jota pitävät naiset "unen harhassa". Ja kun pillerit lopetetaan, iskee todellisuus vasten kasvoja kuin märkä rätti.

Siksi elämää pitäisi katsella ilman e-pillereitä. Ja ilman pillereitä pitäisi se elämänkumppanikin valita. Vain siten saa tarpeeksi vahvan liiton joka on kiihkeä ja toimii läpi elämän.

Poikkeuksetta... no tuskin, vaikka tietysti on aina vaarallista puuttua ihmisen hormonitoimintaan. Itselläni ei johdu pillereistä. Kyllä se on vaan niin että "rakkaus on loppu".. että sitä ei ole itse eikä kumppanikaan enää sitä mitä joskus on ollut. Ja mitä vanhemmaksi tulee, sitä vähemmin enää haluaa sellaista ylläpitää, mitä ei halua. Lapset on ainut mikä liiton pitää kasassa, enhän halua olla itsekeskeinen lapsilta kodin viejä, kuten eräänä päivänä taas nettimaailmassa joku syyllisti eroavia vanhempia, joilla on lapsia. Kun lapset on tänne maailmaan tulleet ilman omaa syytään, itse olen heidät halunnut synnyttää ja heistä huolehtia niin hyvin kuin pystyn, niin haluan tietysti heille antaa turvallisen kodin ja eväät maailmalle.

Toisinaan kuitenkin kun miehen kanssa riitelemme (vaikka tätä yritämme välttää lasten kuullen) ja varsinkin, kun meidän väliltä hellyys ja tunteet puuttuvat, pieni ääni sisälläni sanoo, että kyllä lapsetkin huomaavat mitä puuttuu (varsinkin kun heidän kanssaan meillä on hyvin hellät ja rakastavat välit, halaan ja pussaan heitä usean kerran päivässä). Ja se sama ääni kyselee, haluanko antaa lapsilleni tälläisen kuvan parisuhteesta... No en haluaisi, mutta kun parempaan en pysty. Yrittänyt olen joskus mutta kun mieheltä ei vastakaikua tullut niin itseltäkin yritykset jäivät ja hellyys ja läheisyys on vain lasten ja minun välillä. Tai mieheni ja lasteni välillä. Mutta ei meidän välillä enää.

Lasten takia just pitääkin erota jos liitto on KYLMÄ.
Lapset on onnellisia kun vanhemmat on.