Ero, uusi puoliso ja lasten onni

kaksi kysymystä:
-miksi oletat ettet olisi työkaverisi = ihmisen jota rakastat kanssa onnellisempi kuin vaimosi sillä teillähän on jo jotain mitä vanhassa suhteessasi ei enää ole = rakkautta (paitsi tietysti jos hänen kanssaan pysyvä liitto ei ole mahdollinen)? Vai ymmärsinköhän nyt väärin (vaimo ja työkaveri, vai vaimo on työkaveri).
-miksi oletat että jätät lapsesi jos eroat? Joka toinen viikko, joka otinen päivä, 50% ajasta on paljon enemmän kuin "ei minulla ole lapsia eron jälkeen". Monet matkatyössä olevat isät/äidit kokevat saman ydinperheessäkin.
Mutta siis, fiksu tekstisi ja tiedät mitä teet koska olet asiat läpikäynyt. Kukin tavallaan. Kunhan itse pärjäät ilkeän vaimon kanssa etkä huomaamattasi kärsi tilanteesta liikaa. Vaimosikin muuten voi kärsiä tilanteesta ja osoittaa sen ilkeytenä, joten sinuna en lähtisi hänen parhaansa nimissä tekemään mimtään kolhuilta-suojautumis-ratkaisuja. Voivat mennä pahasti pieleen ja kumpikaan ei ole onnellinen. Ja silloin sinä kannat vastuun omista päätöksistäsi, vaikka teitkin ne vaimon parhaan nimissä, ne eivät silti olleet vaimon päätöksiä vaan sinun. Miehillä monesti sisäinen tarve "suojella" rakkaita naisiaan, mutta todellisuudessa suojelun ja ylhäältäpäin holhoamisen raja on häilyvä ja vaarallinen. Tuli vain mieleeni tämäkin dilemma tästä, varmasti tiedät itsekin toki, sen verran fiksun kuuloisesti kirjoitat:)
Hyvä kun joku muukin huomannut saman pelottelun lapsiasiasta täällä ja sen ääneen sanoo. Välillä mietin, kuvittelenko vain mutta kyllä nimetön uhkailukin on todellista.

Mä tunnustin rakkauteni työkaverilleni ja tunteet eivät ole molemminpuolisia.

Mutta hyviä pointteja. On tämä yhtä tasapainoilua tämä elämä. Täydellisyyttä ei voi saavuttaa, mutta niin pitkälle siihen suuntaan koitan kuitenkin omaa rekeäni raahustaa, kuin jaksan, ja yritän päästä edes kohtuullisuuden rajamaille. (Vaimo tosin muuttui asteittain ilkeämmäksi, ja se nakersi minun rakkauteni pikkuhiljaa vuosien saatossa, enkä voi käsittää, minkä takia hän niin teki. Ei kai käsitä itsekään, ei ainakaan suostu sanomaan. En minä alusta asti näytellyt, mutta kylmän rakkaudettomia tekoja hän alkoi tekemään, kunnes eräänä päivänä huomasin, että en enää rakasta häntä, eikä hänkään ollut voinut rakastaa enää vuosiin. Mutta pitkään olen miettinyt, että mitä minä olisin voinut tehdä toisin, olisinko voinut estää tämän jotenkin.)

Ja olet oikeassa, kyllä mä lapsia saisin nähdä eron jälkeenkin, ja parhaassa tapauksessa enemmän, kuin jotkut avioliitossa olevat. Minulla vain ei ole syytä vaihtaa päivittäistä näkemistä puolittaiseen näkemiseen. Ja vaimokin varmaankin tahtoo minusta taloudellista tukea.

Hämmentävää tuota oli lukea vaan kauniisti uhraat elämäsi ilmeisesti lastesi parhaaksi. Itse painin juuri nyt sen kanssa että jäädytänkö itseni täysin ja jatkan piikomista ja alempiarvoisena otuksena oloa että lapsilla ois isäkin ja ihan kaikkea ei tarvitse yksin hoitaa vaan annanko mahdollisuuden aloittaa alusta -jos se nyt suurperheen äidille on edes mahdollista. Lisäksi odotan vauvaa jonka saan yksin vaikka mies sitä tekemässä oli tietoisesti yksin.

Mietin tässä että olenko syvästi loukkaantuneessa vaiheessa ja riippuvainen sekä taloudellisesta puolesta kuin ajoittain aikuisen seurasta ja avusta jossain kodin hommissa rakastaen vielä ja onko se rakkaus loppunut jo. Toki tilanne on niin akuutti ettei oikein mikään oo mistään kotoisin.

Ootko sanonu vaimolle että olet siinä tukena ja apuna ja arjessa, mutta sua ei haittaa jos hän tapaisi jonkun ja jättäisi sinut?

Univalve kirjoitti:

Mä tunnustin rakkauteni työkaverilleni ja tunteet eivät ole molemminpuolisia.

Mutta hyviä pointteja. On tämä yhtä tasapainoilua tämä elämä. Täydellisyyttä ei voi saavuttaa, mutta niin pitkälle siihen suuntaan koitan kuitenkin omaa rekeäni raahustaa, kuin jaksan, ja yritän päästä edes kohtuullisuuden rajamaille. (Vaimo tosin muuttui asteittain ilkeämmäksi, ja se nakersi minun rakkauteni pikkuhiljaa vuosien saatossa, enkä voi käsittää, minkä takia hän niin teki. Ei kai käsitä itsekään, ei ainakaan suostu sanomaan. En minä alusta asti näytellyt, mutta kylmän rakkaudettomia tekoja hän alkoi tekemään, kunnes eräänä päivänä huomasin, että en enää rakasta häntä, eikä hänkään ollut voinut rakastaa enää vuosiin. Mutta pitkään olen miettinyt, että mitä minä olisin voinut tehdä toisin, olisinko voinut estää tämän jotenkin.)

Ja olet oikeassa, kyllä mä lapsia saisin nähdä eron jälkeenkin, ja parhaassa tapauksessa enemmän, kuin jotkut avioliitossa olevat. Minulla vain ei ole syytä vaihtaa päivittäistä näkemistä puolittaiseen näkemiseen. Ja vaimokin varmaankin tahtoo minusta taloudellista tukea.

Lue lisää

Miehenikin katseli työkaveriaan myös vaikkei asiat mennetkään koskaan sen pidemmälle. Hän ei miehestäni huolinut, mutta silti mieheni ajatukset olivat tämän naisen luona vuosia.
Vaistosin jo hyvin aikaisenssa vaiheessa, että jotain oli meidän suhteessamme pielessä vaikkei mitään konkreettisesti ollut muuttunut. Näki ettei miehellä ollut tunteita mukana, ei kosketellut minua enää niin kuin ennen, tuli sänkyyn aina myöhemmin kuin minä, ennen tuli samaan aikaan, seksi oli mekaanista suorittamista.
Yritin kaikin keinoin herättää mieheni mielenkiintoa, laihdutin, kuntoilin hulluna, meikkasin, ostin kauniita alusvaatteita, tein hyvää ruokaa, siivosin kodin, varasin matkoja ulkomaille. Kaikki turhaan. Oli todella rankkaa huomata, että minusta oli tullut miehelleni yhdentekevä. Hänen katseessaan ei ollut enää samaa lämpöä ja rakkautta kuin ennen. Kun muutosta ei tullut, minä kylmenin, oli pakko, muuten olisin tehnyt itsemurhan.

Kolmen vuoden päästä kysyin suoraan onko mieheni ajatuksissa toinen nainen ja sanoin tämän naisen nimen. Hän kielsi, mutta näin miten kysymykseni osui ja upposi. Keskustelimme muutaman tunnin asiasta ja selvisi että näin se oli.
Pakkasin kassillisen tavaroita ja ajoin samana iltana 600km kakkosasunnolle.
Seuraavana arkipäivänä laitoin yksipuoleisesti avioerohakemuksen menemään.
Mieheni rukoili, pyysi, että en ottaisi eroa, vannoi että hänellä on syviä tunteita minua kohtaan.
Se oli myöhäistä, en enää luota häneen, enkä halua elää epäillen hänen joka sanaansa ja tekoa. En halua miettiä onko mies töissä vai jossain muualla, ihastuuko hän johonkin toiseen jossain vaiheessa.

Siitä on nyt 2 vuotta, ero astui voimaan vuosi sitten, omaisuus on jaettu ja kumpikin elää yksin. Mieheni tekee yhä kaikkensa, että muuttaisimme taas yhteen, kertoo miten hän rakastaa minua yhä, miten hän oli rakentanut mielikuvituksessaan unelmaa mikä oli harhaa.

Mieheni oli minun elämäni rakkaus, en pysty enää toista kertaa kohtaamaan tuota samaa tuskaa hänen suunnaltaan mitä silloin koin. Kun se elämän rakkaus ei tunnekkaan enää samoin, se tieto rikkoi niin paljon minua, ettei tosikaan.
Minä olen päättänyt elää yksin, näin on selkeämpää, ei tarvitse tressata mistään parisuhteeseen liittyvästä. Läheisyyttä saan lapsilta ja lastenlapsilta, satunnaista seksiäkin on saatavilla jos on siihen tarvetta. Uutta parisuhdetta tulen tuskin koskaan enää aloittamaan, ei ole minkäänlaista mielenkiintoa siihen.

mennytonmennyttä kirjoitti:

Miehenikin katseli työkaveriaan myös vaikkei asiat mennetkään koskaan sen pidemmälle. Hän ei miehestäni huolinut, mutta silti mieheni ajatukset olivat tämän naisen luona vuosia.
Vaistosin jo hyvin aikaisenssa vaiheessa, että jotain oli meidän suhteessamme pielessä vaikkei mitään konkreettisesti ollut muuttunut. Näki ettei miehellä ollut tunteita mukana, ei kosketellut minua enää niin kuin ennen, tuli sänkyyn aina myöhemmin kuin minä, ennen tuli samaan aikaan, seksi oli mekaanista suorittamista.
Yritin kaikin keinoin herättää mieheni mielenkiintoa, laihdutin, kuntoilin hulluna, meikkasin, ostin kauniita alusvaatteita, tein hyvää ruokaa, siivosin kodin, varasin matkoja ulkomaille. Kaikki turhaan. Oli todella rankkaa huomata, että minusta oli tullut miehelleni yhdentekevä. Hänen katseessaan ei ollut enää samaa lämpöä ja rakkautta kuin ennen. Kun muutosta ei tullut, minä kylmenin, oli pakko, muuten olisin tehnyt itsemurhan.

Kolmen vuoden päästä kysyin suoraan onko mieheni ajatuksissa toinen nainen ja sanoin tämän naisen nimen. Hän kielsi, mutta näin miten kysymykseni osui ja upposi. Keskustelimme muutaman tunnin asiasta ja selvisi että näin se oli.
Pakkasin kassillisen tavaroita ja ajoin samana iltana 600km kakkosasunnolle.
Seuraavana arkipäivänä laitoin yksipuoleisesti avioerohakemuksen menemään.
Mieheni rukoili, pyysi, että en ottaisi eroa, vannoi että hänellä on syviä tunteita minua kohtaan.
Se oli myöhäistä, en enää luota häneen, enkä halua elää epäillen hänen joka sanaansa ja tekoa. En halua miettiä onko mies töissä vai jossain muualla, ihastuuko hän johonkin toiseen jossain vaiheessa.

Siitä on nyt 2 vuotta, ero astui voimaan vuosi sitten, omaisuus on jaettu ja kumpikin elää yksin. Mieheni tekee yhä kaikkensa, että muuttaisimme taas yhteen, kertoo miten hän rakastaa minua yhä, miten hän oli rakentanut mielikuvituksessaan unelmaa mikä oli harhaa.

Mieheni oli minun elämäni rakkaus, en pysty enää toista kertaa kohtaamaan tuota samaa tuskaa hänen suunnaltaan mitä silloin koin. Kun se elämän rakkaus ei tunnekkaan enää samoin, se tieto rikkoi niin paljon minua, ettei tosikaan.
Minä olen päättänyt elää yksin, näin on selkeämpää, ei tarvitse tressata mistään parisuhteeseen liittyvästä. Läheisyyttä saan lapsilta ja lastenlapsilta, satunnaista seksiäkin on saatavilla jos on siihen tarvetta. Uutta parisuhdetta tulen tuskin koskaan enää aloittamaan, ei ole minkäänlaista mielenkiintoa siihen.

Lue lisää

"... ... ...myös... ..."

Koskettava tarina, mutta haluan vain varmuuden vuoksi kommentoida, että sillä ei ole tekemistä minun tarinani kanssa. Minun vaimoni alkoi vittuilla minulla kauan ennen, kuin olin nykyisessä työpaikassa. Enkä ollut antanut pienintäkään aihetta mustasukkaisuuteen ennenkään, koska niin kauan kuin häntä rakastin, en edes nähnyt muita naisia sillä silmällä. Menetin rakkauteni vaimooni hänen ahdistavan käytöksensä takia.

Univalve kirjoitti:

"... ... ...myös... ..."

Koskettava tarina, mutta haluan vain varmuuden vuoksi kommentoida, että sillä ei ole tekemistä minun tarinani kanssa. Minun vaimoni alkoi vittuilla minulla kauan ennen, kuin olin nykyisessä työpaikassa. Enkä ollut antanut pienintäkään aihetta mustasukkaisuuteen ennenkään, koska niin kauan kuin häntä rakastin, en edes nähnyt muita naisia sillä silmällä. Menetin rakkauteni vaimooni hänen ahdistavan käytöksensä takia.

Lue lisää

Helpointi olisi yksinkertaisesti unohtaa menneet ja aloittaa täysin puhtaalta pöydältä. Kohdella vaimoa nyt paremmin ja pitää hyvänä. Mutta eihän sitä voi, kun sinua vituttaa yhä 10-20-30 vuotta sitten tapahtuneet torjumiset.

dementia_hyvä_juttu kirjoitti:

Helpointi olisi yksinkertaisesti unohtaa menneet ja aloittaa täysin puhtaalta pöydältä. Kohdella vaimoa nyt paremmin ja pitää hyvänä. Mutta eihän sitä voi, kun sinua vituttaa yhä 10-20-30 vuotta sitten tapahtuneet torjumiset.

Lue lisää

Joo, vaikea on unohtaa...

...tosin torjumiset eivät minua vituta. Jos halut eivät aina kohdanneet, en siitä ketään syytä. Kaikenaikainen muunlainen kylmyys ja kokopäiväinen rakkaudeton vittumaisuus minua alkoi rassaamaan ihan stressiksi asti.

Mutta unohtaa pitäisi. Yritän. Mutta, kun ehdin jo näivettyä ja nyt se on vaikeaa.