Omat vanhemmat eivät välittäneetkään

En tiedä sopiiko tämä aihe tänne ollenkaan, mutta kategorian nimi kuvastaa loistavasti oloani.

Olen nyt 35v ja suhde vanhempiini on aina ollut enemmän tai vähemmän huono. Olen perheen nuorin, ja ikäero vanhempiin sisaruksiini on n. 7-9 vuotta. Ikään kuin olisin vahinkolapsi.

Vanhempani halusivat minun harrastavan urheilua, musiikkia ja taidetta. He patistivat minua käymään koulua kunnolla, opiskelemaan kieliä ja niinhän minä tein. He kertoivat että tämä on minun parhaakseni, ja totta kai se oli hyvä asia. Vanhempieni taustalla oleva patistamisen motiivi ei ollut pyytteetön. He vertailivat minua viikottain perhetuttujen lapsiin ja serkkuihin. Aina kun kylässä oli joku, minun piti esittää uusimmat pianoläksyt tai uusin todistus koulusta. En lapsena osanut ymmärtää asiaa. Luulin että tämä on ihan normaalia toimintaa, koska kun mekin käytiin kylässä niin perheen lapset patistettiin esiintymään, mutta silti minulla oli sellainen kutina, että muissa perheissä on enemmän hymyä, lämpöä ja tervettä ylpeyttä. Silloin en osaanut asiaa jäsennellä. Olin 4-vuotias, kun suorituspaineita alettiin kasata.

Vanhemmat sisarukseni kiusasivat minua todella rankasti. Veli kiusasi fyysisesti, sisko käytti henkistä väkivaltaa harvemmin, mutta se sattui ehkä kaikkein pahiten. Ymmärrän nyt, että he olivat kateellisia siitä, että laman jälkeen vanhemmillani oli paremmin varaa satsata minun harrastuksiin (joita en koskaan halunnut!!). Minua on vieritetty portaita alas, potkittu ja haukuttu ties millaiseksi. Kerroin äidille tästä, ja hän vain sanoi että "älä mene sinne, he eivät halua sinua sinne". Seuraamuksia sisaruksille tästä ei tullut.
En ollut koskaan päivähoidossa tai esikoulussa. Maalla meidän pienessä kylässä ei ollut muita ikäisiäni lapsia. Vanhempani kävivät töissä, ja jättivät minut sisarusteni hoidettavaksi kotiin ollessani n. 3-vuotias. Tein itselleni voileipiä ja söin rusinoita yksin patjamajassani. Syy oli ilmeisesti se, etteivät he halunneet maksaa päivähoidosta. Koska elin eristyksissä, en tiennyt, ettei tämä ole normaalia.

Eristyksissä kasvaneena, en osannut toimia sosiaalisesti järkevästi päästyäni ekalle luokalle. Kiusaaminen oli melkein yhtä kareaa, mitä veljeni minulle teki, mutta silti koulussa oleminen tuntui paremmalta kuin kotona oleskelu. Opiskelu sujui suht hyvin.

Isä varsinkin korvasi poissaoloaan ja suusta päästettyjä sammakoitaan ostamalla tavaroita. He olivat eläneet pula-ajalla, joten he varmaan ajattelivat että tavaran paljous tekisi onnelliseksi. He aina puhuivat siitä, miten älyttömän kiittämätön olen kun en ilahdu. Usein se meni niin, että mokasin jotain esim. yleisurheilukilpailuissa, isäni menetti maltin, katui ja osti jotain.

Asiaan puuttumista ei helpottanut se, että vanhemmat olivat aktiivisia vanhempainyhdistyksessä ja avustivat luokan myyjäisissä, arpajaisissa jne. Kulissit olivat niin pirun tärkeitä. Kaverit ja opettajat yläasteella pitivät minua hemmoteltuna kakarana joka tavoittelee täydellisyyttä, kun ahdistuu siitä jos arvosanaksi tulee alle 8. Yläasteella aloin hiljalleen ymmärtää tilanteen vakavuuden. Tajuaminen loksahti, kun minutkin oli pyydetty kaverin perheen luo syömään päivällistä ja puhuttiin vastajaetuista todistuksista ja elämästä. Tämä kaverini oli oikein rakastettu ja hyväksytty perheenjäsen, vaikka hän toi heikon todistuksen kotiin. Kaverini naljaili puoli-ivallisesti siitä, että hän joutuu jakamaan mainoslehtiä kustantaakseen omat menonsa. Menin ihan sanattomaksi, ja matkalla kotiin romahdin, ja siitä alkoi alamäki.

Lopulta aloin kapinoida. Menetin hyviä kavereita, pinnasin, arvosanat laski reilusti. Ei kiinnostanut. Isä vei käyttöoikeuteni tililtä, jossa oli kesätyö- ja lahjarahoja. Hän otti rahat itselleen eikä antanut niitä koskaan takaisin. Äiti oli antanut mm. kesäksi luvan lähteä kavereiden kanssa yhdeksi päiväksi festareille (omilla rahoilla), jos hoidan tietyt asiat. Hoidin ne, mutta hän perui kaikki lupaukset.

Aloin trokata viinaa väärillä papereilla, keräsin pulloja ja varastelin. Roikuin ties minkälaisessa aikuisessa luuserimiehessä kiinni, jotta olisi edes jokin paikka mihin mennä hetkeksi. Kotona (lanka)puhelut kuunneltiin toisella puhelimella, kirjeet avattiin, lukittu päiväkirja luettiin ja tavaroita pengottiin. En saanut juurikaan ruokaa kotona, koska äitini mielestä minun piti laihduttaa (olin alipainoinen). Itkin paljon sängyssä, mutta välillä isä tuli ja paiskasi seinään. Kuulemma häpesi minua valtavasti. Lopulta karkasin 9. luokalla miesystävän luo. Ehkä luokanvalvoja katsoi tilanteeni sormien välistä, ja sain suorittaa kasan kokeita lukukauden lopulla.

Ihmeen kaupalla kävin lukion ja valmistuin ammattiin. Sain lapsia. Välit vanhempiin paranviat hiljalleen vuosiksi ja aloin jopa tykätä heistä. Annoin pyytämättä anteeksi koska lapsilleni he ovat rakkaita. Jäin työttömäksi muutama kk sitten, ja silmitön haukkuminen alkoi pian. He myös manipuloivat lapsia minua vastaan aina kun tapaavat. En tiedä, miten kestän tätä enää!